Palataan hieman menneisyyteen, sillä tunnen vahvaa tarvetta kertoa eräästä itselleni tärkeäksi ja voimalliseksi muodostuneesta teatterikokemuksesta. Kevätkaudella 2016 Jyväskylän Kaupunginteatterissa esitettiin Harold Pinterin näytelmää Ruokahissi. Pohjustukseksi kerrottakoon, että ennen kuin näin esityksen olin lukenut näytelmän englanninkielisen näytelmätekstin. Näin ollen tämä teksti tuleekin kertomaan hieman siitä, miten omat ennakko-odotukset vaikuttavat kokonaiselämykseen.

 

Ensimmäisellä käyntikerralla en nimittäin kyennyt nauttimaan esityksestä täysin tai oikeastaan juuri ollenkaan. Minua ärsytti kovasti se, että tiesin mihin loppuratkaisuun ollaan menossa ja se oli jotenkin aivan käsittämättömän ilmeisestä myös esitystä seuratessa. Kommentoinkin esityksen jälkeen ystävälleni, että esitys oli psykologisella ja yksityiskohtien tasolla kiinnostava, mutta todella ennalta-arvattava. Salista poistuessani olin vahvasti sitä mieltä, että tämä esitys oli nyt minun osaltani nähty.

 

Päätin kuitenkin tilaisuuden tarjoutuessa antaa esitykselle toisen mahdollisuuden. Toisella kerralla samat asiat eivät enää yllättäen haitanneetkaan minua, sillä olin jo purkanut ennakkotiedon aiheuttaman pettymyksen ensimmäisellä kerralla. Näin ollen pystyin seuraamaan esitystä aivan uudella tavalla ja huomasin nauttivani siitä todella paljon. Silloin silmäni avautuivat. Tajusin katselevani sellaista teatteria, jota olin jo pitkään tahtonut nähdä.

 

Esitys oli täynnä pieniä, mutta merkityksellisiä tekoja ja sanoja, joista kaikilla on suunta ja tarkoitus. Mitään ei tehdä vain tekemisen itsensä vuoksi. Oikeastaan yllätyin miten runsas sisäinen maailma ja tunteiden kirjo niinkin niukasta tekstistä, mitä Ruokahissi on, oli saatu rakennettua. Kuitenkin, jos olisin käynyt katsomassa esityksen vain sen yhden kerran, mielipiteeni olisi ollut täysin erilainen. Olin niin jämähtänyt omien ennakko-odotusteni aiheuttamaan pettymykseen, että en kyennyt tarkastelemaan esitystä itsenäisenä toteutuksena.

 

Tästä kokemuksesta ymmärsin, miksi on niin tärkeää, että yleisössä istuessani minun olisi kyettävä hyväksymään se maailma ja ne hahmot, joita minulle tarjoillaan. Mikäli hylkään tämän peruspremissin, kokemukseni tulee olemaan negatiivinen. Näytelmän loppuratkaisu oli mielestäni liian ilmeinen ja huomasin ärtyneeni jo ennakkoon siitä, että tiesin sen.

 

Eihän se kaikille varmasti ole ilmeinen, mutta se olisi sitä ollut minulle, vaikka en näytelmätekstiä olisi etukäteen lukenutkaan. Kaikki tarinassa viittasi siihen, että Gusin aika oli käymässä vähiin. Gusin tuskainen ja ahdistunut olemus, Benin haluttomuus puhua yhtään mistään. Sanattomaan viestintään liittyvät valinnat, jotka paljastivat minulle, että mihinkään muuhun ratkaisuun ei voitaisi edes päätyä. Kuitenkin tämä kokemus vahvisti ymmärrystäni siitä, että määränpäätä tärkeämpi onkin matka ja minulle Ruokahissi oli todella tärkeä matka. Se sai minut ymmärtämään sen miten paljon ennakkokäsitykset vaikuttavat havainnointikykyyni.

 

Toisella, kolmannella ja neljännellä kerralla, kun tuon esityksen näin, kykenin keskittymään täysillä esityksen seuraamiseen. Ohessa hieman mietteitäni esityksen parista.

 

Esitys alkaa hämärässä, jossa kaksi hahmoa musiikin saattelemina saapuu epämiellyttävän ja likaisen oloiseen kellaritilaan. Tilassa on kaksi sänkyä ja mystinen luukku takaseinässä, jonka näytelmän nimikin jo paljastaa olevan ruokahissin luukku. Äänimaailma luo heti alussa epäharmoonisen, ehkä jopa hieman epämiellyttävän tunnelman. Lavastus ja puvustus muistuttavat hyvin paljon sitä kuvaa, jonka tekstin lukeminen minullekin toi, joten esityksen ulkoiset puitteet miellyttivät minua. Totta kai omista mielikuvistani voimakkaasti poikkeava tulkinta voisi myös olla kiinnostava nähdä.

 

Alussa Ben (Henri Halkola) asettuu jäyhästi istumaan sängylleen ja Gus epämääräiseen kerään omalle sängylleen nukkumaan. Ben on huoliteltu, kun taas Gus (Sauli Suonpää) näyttää siltä kuin kylpisi omassa hiessään ja voisi todella huonosti. Ehkä hän on jopa hieman kuumeinen tai muutoin sairas. Hän on sen oloinen, että katsojan sisäinen hoivavietti herää ja tekisi mieli auttaa häntä. Näin esityksessä on saatu luotua todella vahvat mielikuvat hahmoista ja heidän asemastaan jo paljon ennen kuin ensimmäinen repliikki on edes lausuttu.

 

Huomasin lumoutuvani Gusin käsien nykimisestä ennen hänen heräämistään ja tunnistavani siinä ulkoisia merkkejä siitä, mitä näytelmätekstin luettuani tiedän tapahtuvan. Myös Gusin ensimmäinen repliikki on absurdiudessaan todella hienoa seurattavaa. Miten joku voikin innostua niin paljon astiastosta ja sen kuvioinnista. Seurasin suorastaan lumoutuneena Gusia näyttelevän Sauli Suonpään ilmeikkyyttä ja kaikkia niitä pieniä eleitä, joilla Gus muovautuu eläväksi ja tuntevaksi ihmiseksi. Kannat kolahtavat yhteen sotilaallisella kurilla Benin ladellessa käskyjään ja kun Gus pukee kenkiä yksi kerrallaan jalkaansa, se tuska, jonka peukalon jääminen kengän ja jalan väliin hänessä aiheuttaa, saa sydämen lähes pakahtumaan myötätunnosta. Jokainen ele on harkittu ja tuntuu aidosti maagiselta huomata, kuinka näyttelijä on sulautunut täydellisesti hahmoonsa.

 

Kontrastin Gusin ahdistuneeseen hahmoon tuo Henri Halkolan Ben, jonka vähäeleisyys tuntuu ajoittain todella painostavalta ja uhkaavalta. Benistä ei kuitenkaan oikein saa otetta. Hän on näistä kahdesta vanhempi ja kokeneempi. Hän myös tuntuu tietävän enemmän kuin kertoo. Vastauksia ei kuitenkaan tule. Niitä ei ehkä edes ole. Se tunneskaala, jonka miehet tuon lyhyen ja intensiivisen esityksen aikana läpikäyvät on vakuuttava.

 

Esityksestä poistuessa ei todellakaan tunnu siltä, että esitys olisi kestänyt vain tunnin ja vartin. Aika on nimittäin kadottanut merkityksensä. Huomaan eläneeni jossain rinnakkaistodellisuudessa kokonaisen ihmiselämän verran. Poistuessa olo on raskas ja mietteliäs. Kysymykset, joihin ei saa vastausta täyttävät mielen.

 

Salin ulkopuolinen maailma on liian kirkas ja puhdas, tuntuu jopa väärältä kävellä sitä kohti. Tahtoisin vain palata salin pimeään ja tuon tarinan äärelle. Sen myös teen useita kertoja, mutta ennen pitkää esityskausi on ohi. Entiseen ei voi enää palata, vaan on jatkettava eteenpäin. Jäljelle jää vain kiitollisuus siitä, että olen saanut nähdä tällaista teatteria. Teatteria, jonka jälki tuntuu tuoreelta vielä vuotta myöhemminkin.

Ruokahissi (The Dumb Waiter)

Teksti Harold Pinter
Suomennos Lauri Sipari
Ohjaus Sini Moila
Apulaisohjaaja Jussi Moila
Lavastus ja puvut Karmo Mende
Valot Asko Konttinen
Äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Maskeeraus ja kampaukset Minttu Minkkinen

Rooleissa : Henri Halkola ja Sauli Suonpää