Historiallisista lähteistä ja haastatteluista materiaalinsa ammentava Muistopäivä on fiktiivinen kertomus Stalinin vainoissa kadonneiden ja kuolleiden suomalaisten vaiheista. Elli Salon kirjoittama ja Minna Leinon dramatisoima teksti pohjautuu todellisten ihmisten kirjeisiin, päiväkirjoihin, muistelmiin sekä dokumentaarisiin lähteisiin, kuten kuulustelupöytäkirjoihin. Vanhojen tekstien kautta esityksen dialogiin on saatu ajalle uskollista ja tyypillistä kieltä ja keskustelua.
Tarinassa keskitytään Neuvosto-Venäjälle loikkaavaan ryhmään ihmisiä, jotka ovat sijoittaneet viimeiset rahansa tähän mahdollisuuteen. Lopulta salakuljettajien kuljettaman ryhmän lisäksi myös salakuljettajat itse päätyvät ryhmän mukana matkalle, jonka etappeja tai lopullista päämäärää ei tiedä kukaan. Tarinan henkilöhahmojen Suomessa ja Neuvosto-Venäjällä kohtaamat ongelmat ovat hyvin todentuntuisia ja karuudessaan hyvin realistisia. Myös unelmat paremmasta elämästä rajan toisella puolen, kun toimeentulon edellytykset ovat kotimaassa heikot ovat hyvin inhimillisiä ja koskettavia.
Heino (Miiko Toiviainen) on porukan toiveikkain ja venäjänkielentaitoisin hahmo, jonka usko sosialismiin on vankkumaton. Siinä, missä muiden toiveet, täiden ja alati heikkevien olojen painamina, alkavat murtua, seisoo Heino vielä vahvasti aatteen takana ja odottelee hetkeä, jolloin hänen hyödyllisyytensä huomataan. Hänelle tämä on unelmien maa ja yhteiskunta, jonka täysivaltaiseksi jäseneksi hän toivoo pääsevänsä. Hänen siskonsa, Lyyti (Marja Salo), on porukan suorapuheisin ja humoristisin hahmo, jonka silmäkulmassa pilkettä piisaa. Häneltä kuullaankin monet esitykset arkirealismissaan bruutalin hauskimmista kommenteista. Hän ei ole tullut tänne töihin, vaan ainoastaan syömään.
Aune (Inke Koskinen), on liikkeellä miestään Venäjälle seuranneen äitinsä Ailin (Pirjo Lonka) sekä vauvaikäisen pikkusisaruksensa kanssa. Hänen tarinansa jossain määrin eroaakin tarinan aikuisten kokemuksista, koska lapsena häneen suhtaudutaan hieman eri tavalla ja hän pääsee myös ajoittain kouluun. Aikuisille sen sijaan pakkotyön koreografia iskostuu niin syvälle selkärankaan, että sitä tulee toistettua, kunnes voimat ovat lopullisesti lopussa. Esityksessä juurikin tanssin ja koreografioidun liikkeen kautta välittyy sekä toiveikkuuden ja ilon hetkien sanoma että jatkuvan työn ja päämäärättömän matkan myötyä heikkenevien olojen uuvuttavuus. Vaikka rahaa olisikin, ei sillä voi useinkaan ostaa tarvitsemaansa, sillä kaikesta on pulaa.
Salakuljettaja, Osku (Rasmus Slätis), on Lyytin lailla hyvin suorapuheinen hahmo. Hän myös kapinoi vahvimmin systeemiä vastaan ja pyrkii tilaisuuden tullen takaisin Suomeen. Eihän hän alunperinkään halunnut tänne päätyä, kunhan vaan oli rahaa vastaan ryhmää rajalle tuomassa. Hänen kanssaan salakuljetushommissa ollut Viljam (Geoffrey Erista) sen sijaan ei ole ihan yhtä innokas pakenemaan, koska hänelle kotimaassa työttömyys ja kodittomuus olivat tulleet tutuiksi. Niinpä hän kirjoittaa alussa vielä toiveikkaana puolisolleen, että tämä tulisi laillista tietä vauvan kanssa hänen perässään. Hänelle kirjoittaminen onkin yksi vahvoista toivoa ylläpitävistä toiminnoista. Oli postimerkkiä tai ei, hän uskoo, että kyllä kirje aina perille löytää.
Rauha (Annika Poijärvi) on nuori leski, joka on saapunut kauempaa tälle matkalle, jolle on asettanut toivonsa. Hänellä ei tarinan alussa ole ryhmässä tuttuja, mutta pian hänenkin kohtalonsa kietoutuu hyvin vahvasti tämän seitsenhenkisen porukan kohtaloihin. Myös Rauhassa elää vahvana toivo paremmasta elämästä ja valoisasta tulevaisuudesta vaikeiden olosuhteidenkin keskellä.
Livemusiikki, laulu sekä aavemaisen kauniit äänimaisemat luovat tähän esitykseen kiehtovia tunnelmia. On sekä kepeän toiveikasta että raskaan iskevää musiikkia, joka voimistaa sanoja sekä kertoo tarinaa silloinkin, kun sanoja ei enää ole. Erityisesti omaan mieleen jäi ensimmäisen uudelleensiirtymän taustaäänenä soiva musiikki, jonka tasainen rytmi ja ilmavuus kuljettivat mielikuvien junaa vielä jossain määrin toiveikkaissa tunnelmissa. Musiikin vaikutuksen tuntee myös siinä, kun hiljaisuus lopulta laskeutuu ja kynttilät syttyvät yksi kerrallaan, on hiljaisuudessa omanlaisensa viritys. Se on täynnä historiaa ja menneiden aikojen muistoja.
Lavastuksellisesti Muistopäivä on hillityn nerokas kokonaisuus. Alun venekohtauksessa on saatu tuotua lavalle aitoa aaltojen keinuntaa ja sekä äkkipysähdyksen aiheuttamaa hädän tuntua. Myös junanvaunujen toteutus kaupoista tutuilla rullakoilla on yllättävän toimiva ja visuaalisesti näyttävä ratkaisu. Ylipäätään tämä on puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston osalta esitys, jossa ei ole mitään ylimääräistä, vaan kaikki elementit, mitä lavalla nähdään ovat olennaisia. Pienet jutut nousevat hetkittäin suureen arvoon. Maailmassa, jossa ei ole mitään ylimääräistä, kenkäpari voi edustaa suurta luksusta.
Muistopäivä on koskettava tarina jo unohdetuiksi ajateltujen ihmisten kohtaloista. Yksinkertaisten elementtien voimallinen ja vaikuttava kokonaisteos, joka tuo näkyväksi ihmisen haaveet ja haavoittuvuuden. Sen, miten vaikeissakin oloissa toivo on elämää ylläpitävä voima.
Muistopäivä
Ohjaus
Riikka Oksanen
Teksti
Elli Salo
Lavastussuunnittelu
Janne Vasama
Pukusuunnittelu
Saija Siekkinen
Valo- ja videosuunnittelu
Ville Virtanen
Musiikki ja äänisuunnittelu
Eva Louhivuori
Musiikki ja äänisuunnittelu
Ilkka Tolonen
Koreografia
Lasse Lipponen
Livevideosuunnittelu
Kalle Mäkelä
Naamioinnin suunnittelu
Emma Loponen
Tekstin dramaturgi
Minna Leino
Näyttämöllä
Geoffrey Erista
Inke Koskinen
Pirjo Lonka
Annika Poijärvi
Marja Salo
Rasmus Slätis
Miiko Toiviainen