Juha Jokelan näytelmä Let’s Play Business on kahdella tasolla etenevää työelämäteatteria. Ensinnäkin on fiktiivinen yhtiö, HX, jonka kiiltävän pinnan alla on jotain mätää.Toisekseen on näyttelijäseurue, joka tekee esitystä ja kertoo tämän yrityksen tarinaa. Tämä kahden tason kerronta, joka puhuttelee myös yleisöä suoraan, tarjoaa näköalapaikan erilaisten työyhteisöiden kipupisteisiin ja konfliktien keskiöön. Tarjolla on loistava ensemble-esitys, joka kommentoi paitsi nostamiaan teemoja myös itseään sekä rakenteita, jotka mahdollistavat esityksen kasassa pysymisen.

Teemoiltaan ja tyypeiltään tarina on hyvin tunnistettava. Meillä on mystinen, monumentaalinen, ex-johtaja Raimo Hemming, jonka aiempaa toimintaa koetetaan nostaa yhteisön sisällä esille. Ongelmien puheeksiottaja, Reetta ”Ressu” Hänninen (Sanna-June Hyde), kuitenkin kohtaa monenlaisia reaktioita jatkuvaan pyrkimykseensä selvittää asiat, jotka ovat jääneet kollektiiviseksi, vaietuksi, traumaksi työyhteisöön. Osa haluaisi jo unohtaa, osa ei ole omasta mielestään huomannut mitään väärinkäytöksiä, yksi puuhaa ex-johtajalle muistopalkintoa ja osa haluaisi puhumisen sijaan mieluummin purkaa kokemuksensa toimintaan.

Dynaamisen ja reippaan, uuden johtajan, Artturin (Martti Manninen), saapuminen organisaatioon vaikuttaa aluksi mahdollisuudelta puhua asiat puhtaiksi, mutta jotenkin asia tuntuu aina jäävän sivuseikaksi, vaikka Ressu sitkeästi aiheen pöydälle palauttaakin. Asioiden käsittelyn sijaan huomio valuu uudenlaisten palaute- ja palkitsemissysteemien kehittelyyn sekä hämmentävillä hetkillä tapahtuvaan fyysiseen aktivointiin. Hyvää pöhinää ja tiimihengen nostatusta on luvassa tämän superempaattisen ja ymmärtävän nuoren johtajan toimesta.

”Ehdotat sä nyt, että me täällä täristään Hemmingin traumat pois..?”

Hyvän bisneshypen takana ihmiset ovat voineet pitkään huonosti ja, vaikka jaettu kokemus, niin sen käsittely työyhteisössä on hankalaa. Samaa dynamiikkaa heijastelee tarinan toinen taso, jossa näyttelijäseurue on törmäyskurssilla voimakastahtoisen johtohahmonsa (Wanda Dubiel) kanssa. Roolihahmojen ohella, hetkittäin omilla nimillään esiintyen näyttelijät käyvät omaa valtataistoaan näytelmän kulisseissa ja takahuoneessa, joka on siis rakennettu lavalle ja varustettu kaiken screenille lähettävällä kameralla. Tämä kerroksellisuus on yksi esityksen ehdottomista rikkauksista. Vaikka kaikki on tietysti molemmin tasoin käsikirjoitettua, tuo näyttelijäseurueen sisäinen valtataistelu oman huumorinsa myös HX:n tarinaan, jota he esittävät.

”Kiitos kauniista sanoistasi. Valitettavasti mä en kuullut niitä. Sä olet mutella.”

Wanda Dubielin herkullisen narsistinen diivailu ja kohtuuton vallankäyttö suhteessa koko esitykseen ja muihin näyttelijöihin on, paitsi hyvää fiktiota myös hyvin tunnistettavaa toimintaa todellisesta elämästä. Erityisesti Martti Mannisen ja Wanda Dubielin äärimmäisyyksiin menevä nahistelu tarjoaa paljon iloa katsojalle. Kulissit kiiltävät, vaikka niiden takana kuohuisikin. On kiinnostava nähdä myös roolihahmon takainen todellisuus. Katsojahan normaalisti näkee esityksestä vain sen lavalla tapahtuvan puolen, tarkasti hiotun esityksen, mutta tässä esityksessä kaikki sooloilut, ryhmän sisäiset jännitteet ja taiteen nimissä tehdyt mielivaltaiset päätökset tehdään näkyviksi. Näkyväksi tulee myös se, ketä ei huomata. Kuka ei, juhlapuheista huolimatta, ole yhteisössään aidosti näkyvä.

Yritä tässä nyt tehdä taidetta, kun talouspäällikkö ramppaa lavan laidassa kuiskailemassa, näyttämötyöntekijät mussuttavat turvallisuudesta ymmärtämättä toisen neroutta, eikä muu näyttelijäseuruekaan hyväksy mukisematta pikaisia muutoksia roolitukseen tai käsikirjoitukseen. Kaikilla tarinan tasoilla pomon suosikit kukoistavat – halusivat sitä eivät – ja ei-niin-suosikit saavat osakseen vähän erilaista kohtelua.

”Kaikki ne, joita asia ärsyttää – lähtekää pois.”

Lavastuksellisesti viehättää toimiston ilmavuus ja yleinen harmaus, karu monumentaalisuus, joka tarjoaa neutraalin asiallisen taustan tälle monitasoiselle valtataistelulle. Modulaarisen kalustuksen ajatus menee vielä pidemmälle, kuin perustoimistoissa, sillä tilat vaihtuvat lennosta samoilla kalusteilla neukkariksi tai toimistoksi tai mitä ikinä tarvitaankin. Lavasteiden vaihdoissa on hyödynnetty iloista tanssillista liikkeellä leikittelyä ja vauhtia. Esimerkiksi sellaiset pienet koreografioidut hetket, joissa näyttelijät rullaavat toimistotuoleillaan lavan halki, toteuttavat monen salaisen haaveen. Kuka muka ei olis joskus miettinyt, että voisko työtuolilla rullata työpaikan pitkän käytävän päästä päähän vai pitääkö ottaa välillä lisää vauhtia..?

Let’s Play Business on fantastinen aikuisten, puku päällä toteuttava, teatterileikki. Jokaiselle, joka on joskus ollut osana työyhteisöä, jonka kulisseissa käy supina, tämä esitys tarjoilee sekä tunnistamisen hetkiä että helpottavaa naurua. Oman työkuplan absurdeimmat ja rasittavimmat käytänteet nousevat valokeilaan ja saavat osakseen ansaitsemansa huomion. Jos mikään ei muutu, eikä kukaan kuule, niin ehkä sitten on aika tarttua toisenlaisiin toimiin – tai ryhmysauvaan.

Let’s Play Business

Käsikirjoitus ja ohjaus
Juha Jokela

Ohjaajan assistentti
Johanna Elovaara

Koreografi
Valtteri Raekallio

Lavastus
Antti Mattila

Pukusuunnittelu
Sari Suominen

Valosuunnittelu
Toni Haaranen

Videosuunnittelu
Timo Teräväinen

Äänisuunnittelu
Maura Korhonen

Naamioinnin suunnittelu
Aino Hyttinen

Dramaturgi
Henna Piirto

Lavalla

Wanda Dubiel
Sari Haapamäki
Sanna-June Hyde
Santeri Kinnunen
Aksinja Lommi
Kai Lähdesmäki
Martti Manninen
Unto Nuora
Tiina Peltonen
Raili Raitala
Ursula Salo
Jan-Christian Söderholm