Stella Polariksen kahden näyttelijän ja yhden muusikon ryhmä toi Jyväskylään, Ässiä hatusta -improryhmän järjestämälle, Impromaratoonille esityksensä, joka kevyesti mukailee Stellan omaa Vapaa pudotus -esitysformaattia. Se, miten vapaasti nyt mukailtiin, on arvoitus, koska en ole tähän kyseiseen formaattiin aiemmin tutustunut. Pitkän improvisoidun näytelmän formaatti kuitenkin siis kyseessä. Siitä nähtiin nyt sitten vielä astetta vapaampi 45 minuutin mittainen festariversio.

Illan esityksessä liikuttiin vapaan ja pitkän tarinallisen impron välimaastossa. Aloituskohtauksessa nähdyt hahmot Kristian (Miiko Toiviainen) ja Johanna (Kaisa Kokko-Palmer) kulkevat läpi koko esityksen mukana, mutta koko ajan ei kerrota heidän tarinaansa. Vapaasti vuorotellen tehdään eri tavoin aiemmasta tai pyydetyistä ehdotuksista inspiroituneita kohtauksia, joista osa linkittyy osaksi tarinaa ja osa ei liity siihen millään tavalla.

Esityksen lähtökohdaksi Miiko, Kaisa ja Iiro pyytävät yleisöltä jonkun fyysisesti mukana olevan esineen, joka tuo lohtua. Muutamien ehdotusten kautta esineeksi valikoituu kihlasormus. Tämän esineen esiintyjät siis pyytävät esityksen ajaksi käyttöönsä ja käyttävät sitä inspiraationa. Aloituksessa nähdään esineestä insprioituvaa syventyvää määrittelyä, jossa jokainen näyttelijä ja muusikko saa vuorollaan antaa yhden määrittelyn esineelle. Määrittelyt voivat olla muotoa:

• Se on / Siinä on / Se näyttää (esim. ympyrä, metallinen, timantteja, kaiverrettu sanoja, hopeanvärinen, jonkun tekemä)
• Sinä olet (konkretia, puhuen sormukselle jostain sen ominaisuudesta)
• Sinä symboloit, Sinä muistutat, Sinuun palataan
• Sinut [verbi] [iso tunnetulkinta] esim. *SINUT ON TAOTTU RAKKAUDEN TULESSA*
• Yhteenääneen todetaan, mikä esine on: Sinä olet kihlasormus

Tämä on hyvä harjoite sekä konkreettisten että miimisten kanssa. Otetaan aika tutkia sitä esinettä ryhmässä ja määritellä sitä tarkemmin, jolloin sen merkitys ja ominaisuudet tulevat ihan eri tasolla näkyviksi, kuin jos vaan mainittaisiin esine.

Kosinta

Läpi esityksen kulkevat hahmot ovat siis Kristian ja Johanna, jotka esitellään ensimmäisessä laulussa. Laulu alkaa Kristianista, joka suunnittelee kosivansa Johannaa. Kuten myöhemmin Johannan liittyessä lauluun omilla säkeistöillään huomataan, niin Johanna tietää, että Kristian aikoo kosia, mutta Kristian ei tiedä, että Johanna tietää. Sitten, kun laululla on saatu taustoitettua hahmot ja tilanne, niin kohtaukseen siirtyessä yleisö tietää enemmän, kuin hahmot. Se tuo luonnollisesti heti oman jännitteensä ja huumorinsa kohtaukseen. Erittäin herkullista seurata, miten kumpikin yrittää olla ihan normaalisti ja varoo paljastamasta omia tietojaan tai aikeitaan – vaikka kumpikin itse asiassa jo tietää, mitä on tapahtumassa.

Impro myös näkyy lavalla ja sen nostaminen näkyväksi, miten joku asia tulee tulkituksi myös synnyttää tarinaan ja improon oman tasonsa, jolla voi leikkiä. Aloituskohtauksessa nähdään Johannan ottavan mehupullon jääkaapista ja sitten hän kysyy Kristianilta: otatko sinäkin mehua. Tässä kohtaa tulkinnat miimisestä todellisuudesta eriävät ja se myös sanotaan ääneen. Eli Miiko, Kristianina, ottaa yläkaapista mielestään lasin, kun taas mehua tarjonnut Kaisa, Johannana, luulee, että hän ottaa eri paikkaan sijoittamastaan jääkaapista mehupullon. Kun sen sanoo ääneen, ja se hyväksytään, että nyt on ristiriitaista infoa ja tulkintaa tarjolla. Niin päästään yhteiseen todellisuuteen. Nyt Kristianilla on kädessään lasi ja tällä pariskunnalla on keittiössään ison jääkaapin lisäksi pikkujääkaappi lasikaapin vieressä. Ja koska se oli lasi, eikä oma pullo, niin Johanna voi kaataa, hörppäämästään, mehupullosta mehua Kristianille.

Pieni teko ja tavallaan kohtauksen pysäyttävä valinta, mutta itse asiassa improvisoijalle hyvin tärkeä muistutus, että sitä epämääräisyyttä ei kannata jättää auki. Selkeät määrittelyt ja yhteisessä tilassa pelaaminen on aina parempi, kuin yrittää arpoa oliko se lasi vai pullo vai mikä, joka juuri otettiin. On helpompi toimia, kun miimi ja määrittelyt ovat selkeitä.

Koska kuitenkin kaikki tiedämme, ettei nyt ollut kyse mehusta, niin vähitellen päästään siihen, että Kristian on saamassa asiansa sanottua. Tosin, ei hänen sitten lopulta tarvitse kaikkea suunnittelemaansa sanoa, kun Johanna ei enää malta odottaa, vaan huutaa suureen ääneen: tahdon, koska tiesi mistä on kysymys.

Haasteet

Alkujuonnossa ryhmä kertoi myös suunnitelleensa salaa toisiltaan yhden haasteen kullekin improvisoijalle. Tämä haaste voitaisiin esittää missä tahansa vaiheessa esitystä ja silloin olisi sitten tämän henkilön vuoro toteuttaa se, mitä toiset hänelle ovat yhdessä suunnitelleet. Ensimmäisenä haasteen sai Miiko, jonka tehtävä oli laulaa duetto itsensä kanssa, kahdella eri kielellä, käyttäen yleisönjäsentä soittimena.

Vapaaehtoisten ohella Miiko pyysi yleisöltä ehdotuksen siitä, ketkä laulavat: kaksi mehupurkkia (Johannan ja Kristianin asunnosta). Ilahduttavasti Miikon instrumenteiksi löytyi kaksi improvisoijaa, joista toinen teki rytmiä (bodypercussio) ja toinen soitti sulosäveliä miimisellä viululla. Kieliksi Miiko valitsi lauluunsa englannin ja ruotsin, mikä tuotti omaa huumoriaan, kun sana yhdellä kielellä unohtuu ja on napattava se toisesta kielestä. Samoin tässä Miikon luova improvisatorinen lauluvoima pääsi oikeuksiinsa, koska hän saattoi riimitellä sujuvan sukkelasti itsensä kanssa kahdella kielellä.

Illan toisena haasteena Iiro sai Kaisalta ja Miikolta haasteekseen tulla seuraavaan kohtaukseen näyttelemään pääosan Kaisan siirtyessä pianon taakse. Materiaaliksi kohtaukseen Iiro kysyi yleisöltä seuraavat tiedot:

• Mikä salaisuus hänen hahmollaan on: suhde
• Millainen suhde: koiranulkoilutus
• Mikä on hahmon nimi: Sylvester

Näistä eväistä saatiin luotua kahden hengen kohtaus, jossa Sylvester ja Jarkko (Miiko) keskustelevat ensin sormukset välkkyen ja myöhemmin jo eroa tehden. Ihanaa seurata sitä alun välttelyä. Sylvester yrittää puhua uutisista ja sijoituksista ja ties mistä, mutta rivien välistä Jarkolta tulee tietoa, että taas on oltu poissa kotoa ja haistu omituiselta palatessa. Sitten, kun toinen bongaa (miimisen) koiran kaulapannan Sylvesterin vyötäisiltä, on pakko tunnustaa, mitä on tullut tehtyä ja kertoa laulun keinoin, että se on ero nyt.

Tavattoman mainio ihmissuhdedynamiikka tämäkin. Eli sitten laulun aikana nähdään, miten Jarkko koettaa kaikin tavoin yhä pitää ihmissuhteen. Ehdottaa ihan kaikkea ja olis valmis sittenkin hankkimaan koiran tai koko kennelin, vaikka ei alkujaan koiraa halunnut ja siksi toinen olikin salaillut, että käy ulkoiluttamassa koiraa. Syvimpää alhoon mennään repliikillä, jonka aikana Jarkko pukee kaulapannan itselleen: mä voin olla sun koira. Hyvin tunnistettava asetelma ihmissuhteista. Ei auta anominen, eikä mikään, vaan ero tuli. Peni jää, Jarkko saa mennä.

Samaan aikaan hyvin humoristinen ja tunnistettava kohtaus, jonka koskettavuutta musiikki vielä voimistaa. Viihdytti ja liikutti samaan aikaan.

Illan viimeinen haaste meni tietysti Kaisalle ja hän sai haasteensa kesken kohtauksen, missä kirjakielestä puhekieleen vaihtaneet hahmot olivat timanttien arvioinnin äärellä. Miiko esitti potentiaalista ostajaa varastetuiksi todetulle arvoesineelle (12 karaatin timantti, ajatelkaa) ja Kaisa oli varas, joka esineen oli arvioitavaksi tuonut. Haasteeksi heitettiin siis se, että kohtauksen jatkuessa Kaisan hahmon pitäisi kaikin kuviteltavissa olevin tavoin manipuloida sekä kanssanäyttelijänsä hahmoa että yleisöä.

Tämä haaste tuotti riemukkaan nopearytmisen manipulaatiotaktiikoiden kimaran, johon myös yleisö pääsi osalliseksi. Arvotavaran arvioijan manipulointiin osallistuimme kollektiivisesti niin tuomitsevina vanhempina, kuin mullilaumanakin. Miikon hahmo taas pääsi osalliseksi sekä flirttailevista että tietämättömäksi tai lapseksi heittäytyvistä manipulaatiokeinoista. Hauska haaste, joka saa voimansa paitsi manipuloijan luovuudesta että osin myös siitä, että toinen suostuu vaikuttumaan eli antautuu manipuloitavaksi.

Lopulta, kun hinta oli saatu kiristettyä tarpeeksi korkealle voikin sitten paljastaa, ettei mitään rahaa olis oikeastaan edes halunnut, kunhan vaan nautti leikistä. Tämä oli ihanan leikkisä haaste, joka toi Kaisan leikkisän ja luovan puolen sekä huikean taidon osallistaa ja kutsua muut toimintaan hienolla tavalla näkyväksi.

Inspiroitumisia

Vapaiden kohtausten osalta yksi selkeästi alussa, sormuksen kuvailun ja määrittelyn aikana, esiin noussut teema olivat hobitit sormuksineen. Niinpä esityksen alkupuolella näimmekin Samin ja Frodon sormuksineen matkalla Mordoriin. Siinä aikansa keskusteltuaan muistivat he Gandalfin viisaat sanat, jotka luonnollisesti tarjoiltiin laulun keinoin. Jotta nyt ei turhan helpolla päästäis, niin haastoivatpa Miiko ja Kaisa toisensa samaan aikaan miimisesti kiipeämään vuorelle, kun laulavat laulua sana kerrallaan.

Haasteista puheen olleen, tietysti lavalla nähtiin myös isä, joka kertoo tarinaa siitä, kuinka aina joutui hiitämään kouluun. Tämä kohtaus linkittyi kivasti kokonaisuuteen, kun alussa nimettömäksi jääneet isä ja poika paljastuvat Kristianiksi ja hänen isäkseen. Sormuksethan ne siellä on edelleen mielessä, mutta lauletaan nyt ensin hiihtolaulu, sillä eihän kaiken tarvitse liittyä sormuksiin.

Tämä sinänsä sattumanvaraisena alkanut kohtaus antoi itse asiassa loppusysäyksen tarinalle, joka alussa oli aloitettu. Hiihtolaulu oli vielä sellaista aivot narikkaan ilottelua, missä tarkka kuuntelu sekä sosiaalisen todellisuuden ja kohtauksen sisäisen pelin tunnistaminen tuottivat hyvin yllättävää materiaalia. Ekasta rivistä ”Hiihto se on poikaa” päästiinkin vuoro vuorolta laulamaan siitä, miten inklusiivista hiihto on. Se on poikaa, tyttöä, muunsukupuolista, eikä haittaa, jos ei voi jaloin hiihtää, niin sitten voi hiihtää selällä tai ainakin mielellä. Siinä todellakin sanottiin edeltävälle idealle ”joo, ja”.

Kun isä on saanut lapsuuden hiihtotarinansa kerrottua, niin sitten jatketaankin alussa nähdyn kosinnan suuntaan ja loput kohtaukset rakentavat Kristianin ja Johannan tarinan loppuun. Siinä kohtaa, kun alussa määritellyt asiat palaavat tarinaan, voi aistia, että ollaan lähestymässä tarinan loppua. Isän ja pojan, yllättävän lämminhenkinen, keskustelu johtaa kosinnan suunnitteluun ja muistelemaan Kristianin ja Johannan ensitapaamista. Mehupullo, josta alussa kuultiin laulu ja joka aiheutti miimistä sekaannusta saa merkityksensä ensikohtaamisen tapahtumien kautta. Silloinkin sählättiin mehupullon kanssa – tosin sillä kertaa kaupassa.

Ihan viimeisenä kohtauksena sitten nähdään Johanna ja Kristian kotonaan päivä kosinnan jälkeen. Yksinkertainen on tässäkin kaunista. Ei tarvitse tapahtua mitään ihmiseellistä tai isoa, jotta se olisi tärkeää. Viimeinen kohtaus saa innoituksensa alussa nähdystä, tavallaan epäonnistuneesta, kosinnasta. Epäonnistuneesta siis siinä mielessä, että kaikki se, mitä Kristian oli suunnitellut sanovansa, ei tullut sanotuksi, joten siihen palataan sitten vielä kihlauksen jälkeisenä päivänä.

Ihanaa on myös se, että lähdetään liikkeelle kontaktista. Siitä, että kaksi improvisoijaa vaan katsoo hetken toisiaan silmiin sanomatta sanaakaan. Se esitellään tekniikkana, jota Kristian Johannan ohella pääsee kokeilemaan myös isänsä kanssa. Siitä sitten päästäänkin sujuvasti loppulauluun, jossa Johannan ja Kristianin tarina saatellaan päätökseensä. Mikäs sen mukavampaa, kuin katsella rakastaan silmiin ja tuntea, ettei ole kiire mihinkään.

Impromaratoonilla nähty Vapaa pudotus oli kaunis cocktail vapaata improa ja tavattoman taitavaa tarinankerrontaa – upeaa improvisoitua musiikkia unohtamatta.

Vapaa pudotus

Muusikko
Iiro Ollila

Lavalla

Kaisa Kokko-Palmer
Miiko Toiviainen