Joensuun lahja Suomen improkentälle, Rajatapaus tarjoili sellaisen kattauksen lyhyttä show improa, että siinä oli kyllä naurussa pitelemistä. Erityisen ihanaa tässä ryhmässä oli paitsi vauhti myös se rohkeus mennä kohti vaaraa. Tässä kohtaa tullaan siihen pitkän ja lyhyen impron yhteen olennaiseen eroon: riskinoton rohkeus. Absurdimpaa ja vapaampaa improa on helpompi tehdä lyhyen muodon kautta, kuin yrittää sisällyttää sitä pitkään tarinaa. Nauruja on enemmän, kuin ok metsästää vapaasti lyhyessä muodossa. Heti alkuun nähtiinkin aika klassinen improkaverin suolaus, kun riimipareja hyödyntävä lämppätekniikka ei ihan heti lähteny lentoon.

Riimiparit hautausmaalla

Ensimmäisenä tekniikkana oli siis riimiparit, johon yleisöltä pyydettiin tapahtumapaikka. Tällä kertaa paikkana oli, pyhäinpäivään sopivasti, hautausmaa. Tekniikkaan osallistuu koko ryhmä niin, että aina kaksi kerrallaan tekee kohtausta ja mokasta vaihdetaan esittäjää. Ideana on siis syöttää kohtausparilleen repliikki, johon hän keksii riimin ja sitten tarjoaa takaisin uuden repliikin, johon keksiä riimi. Periaatteessa yksinkertaista, mutta aloitus voi olla vaikea, kuten tällä kertaa saatiin huomata.

Aloitusparissa riimit osuivat kohdilleen jo aloittajan omissa kahdessa rivissä ja näin ollen parillaan oli vaikeuksia jatkaa riimittelyä. Kun sama kaava toistui toisellakin kertaa, niin kohtauksesta poistui nauraen riimittelyssä mokanneen sijaan hänen parinsa. Ihan vaan koska toinen ei osaa pelata tätä peliä. Pieni suolaus parille, mutta ihan hyvässä hengessä, oletan.

Show’n juontajakin koki asialliseksi muistuttaa, että tekniikkaa on kyllä harjoiteltu ennen esittämistä. Näinkin voi improssa käydä. Vaikka tekniikka olis tuttukin, niin välillä vaan menee aivot tilttiin, eikä saa juonesta kiinni. Sitten pelataan omilla säännöillä ja sekin voi tuottaa viihdyttävää sisältöä. Just tämä jumitus väärässä riimikaavassa, joka jättää parin tilanteeseen, missä ei ole mitään, mihin vastata riimillä, teki tästä tavattoman hauskaa. Sääntömukainen sujuvuus on aivan yliarvostettua improssa.

HIeman haastavan alun jälkeen pelin säännöt alkoivatkin olla selvät kaikille ja päästiin ”säännömukaiseen mokailuun”. Eli kohtauksessa näyttelijä vaihtuu aina, kun riimiä ei löydy tai se on jotenkin liian kaukaa haettu. Lopulta sitten saatiin riimitelty kohtaus hautausmaalla saateltua loppuun asti.

Laulava vasikka

Ensimmäinen varsinainen peli oli sitten perinteisen kuulustelu-tekniikan astetta musikaalisempi versio. Laulavassa vasikassa on kaksi kuulustelijaa ja yksi rikollinen, joka poistuu huoneesta hetkeksi, jotta yleisön kanssa sovitaan arvattavat asiat. Huoneesta poistuneen improvisoijan piti arvata, minkä rötöksen hän on tehnyt sekä missä tämä tapahtui, ja laulaa lopuksi laulu tästä karmeasta rikoksestaan. Yleisöltä kysyttiin kohtauksen pohjaksi seuraavat tiedot:

Mitä: on väärentänyt lottokupongin
Missä: Alepassa

Ihanasti tässäkin juonnossa tuli esille se, miten tällaiset improryhmien ja improvisoijien tapaamiset voivat siirtää toimivia tekniikoita ja hyviä ideoita eteenpäin. Eli nyt oli aiemmasta poimittu ryhmän käyttöön se idea, että yleisö voi napsutella sormiaan, kun arvaaja on lähellä oikeaa vastausta tai menossa oikeaan suuntaan. Sitten oikeasta vastauksesta sitten tietysti annetaan raikuvat aploodit.

Ankarien, ja hieman johdattelevien, kuulustelukysymysten myötä kuulustelijakaksikko sai rikollisen tunnustamaan sovitun rötöksen – ja ehkä matkalla muutaman muunkin. Sitten saatiin kuulla oikein viihdyttävä ja menevä biisi aiheesta. Oikein toimiva klassinen tekniikka musatwistillä.

Aikavääristymä

Seuraava tekniikka on nimeltään aika vääristymä, jossa valoilla on suuri merkitys kohtauksen etenemiselle. Käytössä neljä valotilannetta:

• Normaalit valot: kohtaus etenee normaalilla nopeudella eteenpäin
• Punainen valo hidastaa kohtauksen
• Vihreä valo aiheuttaa kohtauksen etenemisen pikakelauksella eteenpäin
• Sininen valo kelaa aikaa taaksepäin, kun aika palaa normaaliksi kohtaus saattaa muuttaa suuntaansa.

Leikitään ajankulkemisella ja valojen avulla voidaan tehdä samaa, kuin tekniikoissa, joissa joku sana, torven tööttäys tai yleisön reaktio aiheuttaa sen, että improvisoijan pitää tehdä toinen valinta.

Kohtauksen pohjaksi yleisöltä pyydettiin joku tehtävä, joka kohtauksen aikana pitää suorittaa. Tällä kertaa se oli vaipanvaihto. Mikä improllisesti oli herkullista oli se valinta, että vaippa vaihdetaan toiselle kohtauksen improvisoijista, eikä vaikka miimiselle vauvalle. Tämä valinta itsessään jo tuottaa komediaa, koska kumpikin esittää selkeästi ihan kykenevää aikuista hahmoa. Tässä todellisuudessa vaan jostain syystä toinen on vastuussa toisen vaippojen vaihtamisesta. Vaikka tämä siis kykenisi selvästi sen ihan itsekin tekemään.

Valojen myötä kohtausta veivattiin eri nopeuksilla eestaas, kunnes sopiva lopetus löytyy. Aloitettiin Pampersille, koska siinä on hyvä tuntu. Kun kohtaus kelautui takaisin alkuun, vaihdettiin hiomapaperiin, koska se sattuu just sopivasti. Lopulta sitten hidastusten ja nopeutusten kautta kolmannen kerran alkuun palatessa on hommaan jo leipiinnytty. Niinpä vaipanvaihtaja kieltäytyy enää jatkamasta vaippojen vaihtamista, koska pystyisi siihen itsekin. Näin saadaan tarinaan voimannuttava loppu, jossa itsenäinen 34-vuotias mies – Temppu-Tempponen… ei kun, Syfilis-Sepponen, kuten hänet tunnetaan – päättää vaihtaa jatkossa itse vaippansa.

Hienoa ja hilpeää suorittamista.

Enkelit ja demonit

Seuraavana illan tekniikkalistalta löytyi takapirun muunnelma Enkelit ja demonit. Tämä oli neljän hengen, jossa päähenkilöllä on takapirun lisäksi myös takaenkeli, jotka ohjaavat häntä moraalisissa valinnoissa. Luonnollisesti enkelin ja pirun taistelu ratkaistaan kivi-paperi-sakset -menetelmällä.

Tähän kohtaukseen yleisöltä materiaaliksi haluttiin henkilöiden välinen suhde. Tällä kertaa nähtiinkin sitten kohtaus propellilippiksisen vuokralaisen, Kaaleppi Eetvartin, ja hänen selkeästi häikäilemättömän, pellavapäisen, vuokranantajansa, Maurin, välillä. Luonnollisesti moraalisissa ongelmissa paini vuokralainen, jolta vuokranantaja tuli perimään maksamatta jääneitä vuokria.

Näistä aineksista saatiin luotua tavattoman herkullisia moraalipohdintoja, joita enkelin ja demonin oli tultava lavalle ratkomaan päähenkilön puolesta. Välillä enkeli voitti ja välillä taas kuunneltiin sisäisen pirun ääntä. Itsekkääksi määritetyn luonnossa maksamisen sijaan, Kaaleppi Eetvartin hätävararahat saatiin enkelin voimin kulutettua tyyriin Kallion kämpän vuokraan. Vaan eipä aikaakaan, kun sitten matkalla vuokranantajan kanssa pankkiin iski piru ja päädyttiin ryöstömielessä tyrmäämään vuokranantaja hänen asunnollaan. Onneksi kuitenkin lopulta sitten enkeli voitti ja homma saatiin sovinnollisesti ratkaistua. Olihan vuokralainen vaan halunnut avokämmenellä kohotella vuokrantajansa poskipäitä ja näin löydettiin kauneudenhoidollinen ratkaisu myös tulevien vuokrien kuittaamiseksi. Kipu ja kauneushan kulkevat käsi kädessä hyvin kauas – aina pimeään takahuoneeseen saakka.

Tämä oli ihana alkusoitto seuraavan tekniikan yhä syvenevälle pahuudelle.

Paheneva kohtaus

Lyhenevän kohtauksen pohjalta syntynyt tekniikka nimeltään Paheneva kohtaus tarjosi sekä syvimmät naurut että potentiaalisesti pahimmat traumat. Tekniikka yksinkertaisuudessaan siis toimii niin, että ensin nähdään lyhyt kohtaus, joka on melko neutraali. Kaikilla on hyvä mieli ja asiat hoituu. Sen jälkeen nähdään sama kohtaus uudestaan, mutta pahempana versiona – miten ikinä sen haluaakin tulkita. Lopuksi nähdään vielä kolmas, vielä pahempi, versio samasta kohtauksesta.

Tähän kohtaukseen yleisöltä materiaaliksi haluttiin joku arkinen tilanne, joka oli roskien vieminen. Ensimmäisessä versiossa nähtiin kohtaus, kuin suomifilmeistä konsanaan, jossa iloinen maisteri auttoi naapurin mummua ja omaa lastaan roskien oikeaoppisessa lajittelussa. OIkein herttainen ja hyväntuulinen kohtaus siis. ”On se tuo maisteri meidän taloyhtiön pyhimys”.

Siitähän ei voi, kuin pahentaa, mutta yllätyksenä tuli, miten vahvasti kohtausta pahennettiin jo heti ekassa versiossa. Herttainen mummeli olikin oikein kunnon dissaaja, joka oletti tupakoivan naapurinsa yhteiskunnan varoilla loisijaksi ja paheksui tätä kaikella aktiivisen kansalaisen ylemmyydellään. Yllättävän synkäksi äityi myös ekan kohtauksen herttaisesti perheen pahviroskat kiikuttaneen lapsukaisen tarina, kun hänellä olikin mukanaan useampi jätesäkki. Jätesäkeistä luonnollisesti löytyikin tällä kertaa hänen veljensä, Simo, joka piti hävittää sekajätteeseen naapurin muorin paheksuessa: ”Kyllä se tuo maisteri on meidän taloyhtiön perkele”.

Erittäin hauska ja häiriintynyt kohtaus jo tuokin, mutta pahentamisen varaa kuitenkin jäi. Niinpä kolmantena kohtauksena nähtiin oikein kunnon hyvän ja pahan taistelu, jossa pirun riivaama seniori päätyi mittelemään voimiaan taloyhtiön manaajan kanssa. Jos ei siinä ollut tarpeeksi, että naapurin muori on pureva ja sylkevä demoni, niin saapuipa vielä suloinen lapsukainen kertomaan kaikille, mitä mieltä äiti oikeasti on isistä ja naapurin mummosta. ”Kyllä se tuo Dante on meidän taloyhtiön perkele”.

Ihanan synkeää ja vapauttavan pimeää improleikkiä oli tämä.

Vain elämää (kausi 53 – One Hit Wonderit)

Parin synkeämmän kohtauksen jälkeen lähdettiin kevyemmälle linjalle televisiosta tuttua Vain elämää -formaattia mukailevalla tekniikalla, jossa nähtiin Kolme artistia ja juontajaääni. Nyt oltiin sitten jo kaapimassa viimeisiä artisteja, yhden hitin ihmeitä, kokoon laulamaan toistensa biisejä – siis niitä ainoita, joita heillä oli. Materiaaliksi kohtaukseen kysyttiin seuraavat tiedot:

• Artistien nimet (yksitellen jokaiselle improajalle): Dirlinga, DJ Löysä Herne ja MZ6G5 (ÄmZetKuusGeeViis)
• Kenen päivä on: MZ6G5
• Mikä on hänen suuren hittinsä nimi: 232 (Kaks-Kolme-Kaks)

Pienen humoristisen protestoinnin saattelemana numerosarjoja sisältävät nimetkin hyväksyttiin ja sitten päästiin kartanolle, jossa tunnelma oli kyräilevän tekohymyinen. Meillä kaikilla on niin ihanaa ja tässä nautiskellaan kamomillateetä, ihan vaan koska se ei DJ Löysä Herneelle maistu.

Luonnollisesti aluksi kuultiin, kun MZ6G5 esittää itse suuren hittinsä alkuperäisversiona ja sitten päästään yksitellen kuulemaan muiden artistien versiot. Aidosti ihailla täytyy sitä muusikon pelisilmää ja improvisoijien heittäytymistä annetun materiaalin täyteen hyödyntämiseen. Biisin nimi sisälsi numerot ja se loi puitteet mahtavan iskevälle kertsille ja myös toistuville tanssiliikkeille. Aivan briljantti lyhyt improvisoitu veto tämä alkuperäinen biisi. Ymmärrän, miksi siitä oli tullut hitti.

Kuullut lyhyet versioinnit olivat ihan luvalla ihan jotain muuta. Dirlingan pirtsakka tulkinta, jossa oli oikeatkin numerot seassa aiheutti luonnollisesti valtavaa kyynelehtimistä ja halailua. Sen sijaan DJ Löysä Herne oli muutoin pidättyvämpi ja traagisempi hahmo, jossa räppäys yhdessä Brutaalin Hirviön kanssa oli hänen omasta nuoruuden tuskastaan kertovaa paatosta. Erittäin koskettava tämäkin versio – ainakin mikäli tähtiartisteja on uskominen.

Mainio tekniikka iloisen pinnallisilla kiiltokuvahahmoilla ja osuvilla juonnoilla.

10 sekunnin kohtaukset Kaunarit & Salkkarit

Illan viimeisenä tekniikkana sukellettiin 10 sekunnin kohtausten pariin. Tähän tekniikkaan oli ammennettu materiaali kohtausten pohjaksi impromateriaalin graalin maljasta: Kauniiden ja Rohkeiden sekä Salattujen elämien jaksojen nimistä. Ne ovat ihan oma taiteenlajinsa, joka ansaitsee paikkansa improlavoilla. Siinä, kun on sitä tuhannetta jakson nimeä keksimässä, niin saattaa olla kaikki luovat, ns. hyvät, ideat käytetty jo aikaa sitten loppuun.

Klassiseen saippuaooppera tapaan nähtiin lyhyitä annetusta nimestä inspiroituneita kohtauksia, jotka päättyivät dramaattiseen pysäytykuvaan, jossa valot vaihtuu ja musiikki soi. Kohtauksia nähtiin laskujeni mukaan yhteensä kuusi ja niistä mieleen jäivät erityisesti seuraavista otsikoista inspiroituneet kohtaukset:

• Darla Einstein, vetävä hinkkityttö
• Saku kuorruttaa Kallen oksennuksella – omaa nakkikastiketta ”minun stroganoff”
• Turvaseksikelmin kostea houkutus – Älä yritä viedä meitä pahoille teille, saanko koskettaa.

Kymmeneen sekuntiin mahtui yllättävän paljon tapahtumia, jos tarpeen oli, mutta monessa kohtauksessa asia oli oikeastaan heti alusta asti selvä. Nerokkaat hinkit hahmottui heti (”Ai niitä on kaksi..?”) ja turvaseksikelmi houkutteli kummasti koskettamaan. Myös Sakun ja Kallen ilmiselvä kohtaaminen tuotti tuskallisen kauniin ja koskettavan repliikin: ”Minun stroganoff…”

Tämä hilpeän hauska lopetus päivän show’lle ja mukava muistutus siitä, että yksinkertainen on toimivaa.

Rajatapauksen, iloisen hassuttelijaporukan, Improshow Idästä oli kokonaisuutena häiritsevän hauskaa lyhyttä improa, joka ainakin omaan huumorintajuun toimi, kuin mämmituokkonen Juha Mietoon. Lavan tapahtumia tarkasti ja osuvasti lukevat valo- ja musiikki-improvisoijat nostivat esityksen tasoa vielä monella pykälällä korkeammalle. On katsojallekin suuri ilo, kun tekniikka, musiikki ja lavaimpro pelaavat näin saumattomasti yhteen.

Tarjolla oli siis äärettömän viihdyttävää show- tai komediaimproa – millä nimellä rakasta lasta sitten haluaakaan kutsua.

Improshow Idästä

Muusikko
Tiia Turunen

Tekniikka
Ville Rautiainen

Juontaja / MC
Sami Nousiainen

Improvisoijat

Teemu Heikkinen
Ansku Niloni
Iiro Tuovinen
Ilkka Marttinen