Armando on totta ja tarua yhdistelevä pitkän improvisaation formaatti. Tänä aurinkoisena torstai-iltana tämän formaatin saloihin päästiin sukeltamaan Rob Normanin ohjaamassa kolmen tunnin työpajassa. Kokonaista Armandoa ei työpajan aikana luonnollisestikaan ehditty tekemään, vaan työpajassa keskityttiin tutkimaan ja kehittämään niitä taitoja ja osa-alueita, joita Armandon esittäminen edellyttää, kuten tarinankerronta, vaikuttuminen, pelin tunnistaminen ja materiaalin poimiminen aiemmin nähdystä uusien kohtausten inspiraatioksi.

Tunteet ja vaikuttuminen

Lämppärileikkejä ei tällä kertaa leikitty, joten lyhyen nimikierroksen jälkeen lähdettiin suoraan tunteiden pariin. Puolet ryhmästä jäi istumaan ja puolet astui lavalle tekemään vuorollaan parikohtauksen. Kohtauksessa kumpikin salaa ja äänettömästi päättää itselleen tunteen, jota toinen hänessä aiheuttaa. Fokus on siis parin havainnoinnissa ja tunne kasvaa hänen vaikutuksestaan.

Periaatteessa hyvin yksinkertaista, mutta samalla hyvin haastavaa. Idea on siis hyvin lähellä esimerkiksi Meisner-tekniikkaa, jossa tehdään havaintoja toisesta ja jokainen muutos on perusteltu sitä kautta, mitä tunteita ja reaktioita sinussa herää toisen vaikutuksesta. Yksinkertaista yhteydellistä havainnointia ja vaikuttumista tai havainnon tulkintaa tunteen kautta.

Toki haasteena on ihan ensimmäisenä päästä havainnointiin ja kontaktiin oman vastanäyttelijän kanssa. Parejahan ei valittu, vaan Rob mainitsi takalinjassa seisoville improvisoijille numeroilla keiden vuoro on seuraavaksi astua yhdessä lavalle. Sitten piti vaan lähteä tekemään kohtausta, jossa kummallakin on oma tunneankkurinsa.

Välillä itsenäisesti valitut tunteet osuivat tavanomaisiin tai toisiaan hyvin täydentäviin tunnepareihin. Esimerkiksi pelko ja viha, tai jokin muu kohti vievä voimakas tunne, toimivat yleensä hyvin yhteen, koska ne luontaisesti ruokkivat toisiaan. Samoin kaksi positiivista tunnetta voivat tiettyy rajaan asti voimistaa toisiaan. Näissäkin Rob Normanin ohjaus oli todella arvokasta kohtaustyöskentelyn ja tunteiden kasvattamisen kannalta. Päästiin tutkimaan sitä, miten pitää kohtaus hengissä mahdollisimman pitkään, ilman tarvetta heti hypätä tunneasteikon ääripäähän. Eli opeteltiin malttia tunteen kasvattamisessa ja yhteyden luonnissa.

Sitten taas välillä päästiin hieman oudompiin tunnepareihin. Sanon oudompiin siksi, että ne tuottavat merkittävän arkipäiväisestä poikkeavaa materiaalia, kun heittäydyn täysillä hyväksymään kaikki tunteen kautta. Itse esimerkiksi pääsin tekemään parin kanssa kohtausta, missä oma tunteeni oli ilo ja toisella oli valittuna haltioituminen tai vastaava ison ihmeen äärellä syntyvä tunne.

Sen kohtauksen yhteydessä yksi sellainen seikka, mikä on minua improvisoijana monesti vaivannut sai hyvin kiteytyneen ja terävän analyysin Robin toimesta. Monestihan parikohtauksissakin tulee fiilis, että yhteys on yksipuolinen. Jompi kumpi on ns. yksi jalka yleisöön päin ja kontakti on jotenkin vajaa. Rob avasi sitä systeemisestä näkökulmasta niin, että toinen improvisoija lähettää koko ajan energiaa toiselle ja toinen vapauttaa sen kaiken universumiin (neljännen seinän tuolle puolen). Tässä tapauksessa tavoitteena ei ole ruokkia universumia, vaan luoda kohtaukseen systeemi, jossa kumpikin improvisoija kohdentaa vaikuttumisen ja vaikuttamisen energiaa toiseen, ei mihinkään ulkopuoliseen. Energiahäviötön systeemi.

Omassa kohtauksessani tämä oli ekassa pätkässä hyvin selvä tilanne. Itse hain ilolleni perusteita parista, mutta parini haltioitumisen kohde löyty automaattiohjauksella paljon helpommin universumin kauneudesta. Ihan kehollisestikin tämä näkyi siinä, että hän kääntyi yleisön suuntaan etsimään haltioitumisen aiheita.

Robin ohjauksellinen interventio tässä tilanteessa käänsi molempien energiat keskinäiseen vuorovaikutukseemme, mikä paljasti sen, miten merkittävän outoa materiaalia tällä tunnekombinaatiolla saa aikaan. Ei ole tavallista, että toinen ihminen on täysin haltioutunut haltioitunut sinusta, edes fiktiossa, ja haluaa hengittää sinua. Eli se menee nopeasti överiksi ja vähän pelottavaksikin, mikä on tietysti impron katsojan kannalta todella herkullista. Koska oma tunteeni oli ilo, niin sitten mentiin täysillä kohti outoutta. Jos toinen sanoo haluavansa hengittää minua, niin sehän on suuren ilon aihe.

Tämä on se yksi ydinpointti eli pitää erottaa oma tunne ihmisenä (uu, vähän pelottavaa) siitä, mitä tunnetta kohtauksessa voi näytellä. Saa ja pitääkin tunnistaa se oma reaktio, mutta sitten voi tehdä improvisoijana toisen tietoisen valinnan. Musta toi on ihan hitsin pelottavasti ilmaistu, mutta mitäpä jos valitsenkin ilahtua siitä. Mikä on paras hyväksyntä, minkä voin tuolle tunnetarjoukselle – oman tunneankkurini säilyttäen – tarjota? Miten voin tästä vaikuttua?

Valitsin siis sellaisen arkijärjen vastaisen reaktion, koska kuitenkin puhutaan fiktiosta, ja menin kohti sitä pelkoa tyyliin: ”Ai sä haluat hengittää mua? Vau, miten innostavaa.” Eli käytin sitä iloon kytkettyä tunneankkuriani ja reagoin sen kautta. Tunnistin sen, että se tarjous on ihan hitsin creepy, mutta hahmonihan voi innostua siitä. Se voi olla se hänen juttunsa. Iso kyllä.

Tunnistuksen vuoksi nostan kuitenkin toisesta nähdystä kohtauksesta sen huomion, että improvisoijana kannattaa kuunnella tarkasti myös omaa kehoaan. Näimme tässä samassa harjoitteessa myös kohtauksen, missä molemmilla tyypeillä oli positiivinen, toista kohti vievä tunne, mutta se aiheutti jotain muuta, kuin kohti menevää liikettä.

Aluksi, kun piti yllättävällä hetkellä hypätä lavalle, niin monesti aloitettiin kohtaus tarpeettoman läheltä omaa paria. Tilaa liikkua kohti oli aika vähän, ennen kuin ollaankin jo ihan iholla kiinni. Eli Rob ohjasi aloittamaan kohtauksia lavan laidoilta, jolloin on enemmän tilaa mennä myös lähemmäs ilman, että ollaan heti toisen henkilökohtaisen alueen sisällä.

Siinä kohtauksessa kaikki sanat ja kasvojen ilmeet olivat positiivisia, mutta toinen improaja huomaamattaan otti koko ajan askelia taaksepäin. Tämä on yksi sellainen juttu, mikä monesti ”Joo, ja”-ajattelun kanssa jää huomaamatta. Eli jäädään jumiin siihen, että on pakko hyväksyä, koska se kuuluu peliin, eikä anneta itselle tilaa huomata sitä, mitä omassa kehossa tapahtuu. Vaikututaan tietoisella ja sanatasolla toisen tunteesta ja sanoista, mutta ollaan epärehellisiä sitä omaa todellisuutta ja kehollisia tuntemuksia kohtaan.

Hyväksyntähän ei tarkoita sitä, että tarvitsee Hangon keksinä sanoa joo, vaan se tarkoittaa vaikuttumista. Kuten tuon oman kohtaukseni kautta avasin, niin sille oman kehon todellisuudelle saa olla uskollinen. Saa tunnistaa oman ihmisyytensä eli, että mua itse asiassa hirvittää tämä asia. Haluan karkuun. Katsoja näkee, vaikket itse sitä huomaisikaan, että otat askeleita taaksepäin. Hahmon puheessa ja improvisoijan kehollisessa ilmaisussa saattaa olla sovittamaton ristiriita.

Siitä ei tartte ottaa treenatessa paineita. Kuten Robkin asiaa ohjasi, niin se on sellainen asia, johon voi kevyesti ohjata omaa huomiotaan. Eli ohjaajana ei oteta sitä ns. tikun nokkaan, vaan muun palautteen lomassa kysytään: huomasitko ottavasi askeleita taaksepäin?

Tunnistin tuossa kohtauksessa itseni parin kesän takaa, kun itse juoksin improdueton verran pariani pakoon lavalla, koska tunteen suuruus vyöryi yli ja meni tasolle, jota en ollut kykenevä vastaanottamaan. Sama tapahtui siis tässä työpajassa nähdyssä kohtauksessa. Toinen improvisoija tuli oman voimakkaan positiivisen tunteensa ohjaamana korkean statuksen ilmaisun kanssa kohti ja se aiheutti toisessa tarpeen väistää tai kohti menemisen sijaan vetäytyä.

Siinä on kyse myös statuksista ja tunteen voimakkuudesta. On vaan hyvä tulla tietoiseksi siitä, mitä omassa kehossa tapahtuu, jotta voi improvisoijana tehdä tietoisia valintoja. Voi mennä kohti, mutta voi myös valita sen että jähmettymisen sijaan antaa itsensä vaikuttua ja lähtee ihan rehellisesti ja tietoisesti pakittamaan. Hyväksyy sen, että vaikka mulla on tämä tunneankkuri, niin mulla myös muita mahdollisuuksia, kuin puhdas täysillä hyväksyminen. Eli voi tutkia sitä, mikä on se itselle ja tilanteelle uskollisin hyväksyntä, jonka voin nyt tarjota.

Ei tarvitse jättää huomiotta sitä, että tilanne aiheuttaa itselle epämukavan olon, vaan tutkia, miten sen kanssa voi hyväksyä yhteisen todellisuuden. Saa pelottaa. Saa sanoa, että en halua tehdä tätä. Hyväksyntä ei aina ole joon sanomista.

Monologitreeniä

Armango formaattina koostuu siis monologeista, joiden välissä nähdään sarja monologista inspiroituneita kohtauksia. Siinä yhdistyy todellisen elämän tarinat ja improvisoitu fiktio. Näin ollen olennainen osa Armandon harjoittelua on myös oppia kertomaan sanasta (tai muusta inspiraatiomateriaalista) inspiroituvia monologeja omasta elämästään. Tätä harjoittelimme sekä parin kanssa että lavalla ryhmänä.

Parin kanssa monologien tai tarinoiden kertominen oli itselleni yllättävän vaikeaa. Ei niinkään toisen monologin kuuntelun kanssa ollut ongelmia, vaan itse kertomisessa. Huomasin, että parin kanssa tarinankertominen tökki itselläni pahemman kerran.

Saadut inspiraatiosanat (kallein viimeaikainen hankintani ja kuuma tee) eivät oikein sytyttäneet mitään synapseja, mutta runnoin väkisin jonkunlaisen tarinan ulos. Tämä on aika useinkin itselleni haaste näissä improvisoiduissa tositarinoissa. Tajuan, että mun on pakko tuottaa joku tarina, mutta mulla ei oikein ole pääsyä oman elämän kautta siinä hetkessä semmoseen koherenttiin tarinaan, jonka voisin kertoa. Sitten päädyn viivyttelemään eli käytän täytekerrontaa ja tehtävän kommentointia keinonan pelata aikaa, että saisin jonkun assosiaation siihen annettuun aiheeseen.

Mulle se kertoo lähinnä siitä, että en ole kovin harjaantunut tarinankertoja. Olen monesti ryhmänjäsenenä tarkkailija ja kuuntelen paljon enemmän, kuin puhun. Näin ollen kerronnallinen tarinantajuni ei ole kauhean paljon harjoitusta vuosien varrella saanut. Toki vaikeutena tarinannankerronnan kannalta on myös oman mielen harhailevuus eli saatan muistaa yksityiskohtia satunnaisilla hetkillä, jolloin kerronta ei välttämättä ole kauhean koherenttia tarinamielessä. Yhden junaradan sijaan, veivaan kymmenillä eri raiteilla ja eksyn välillä pääjuonesta tosi kauas.

Se ei ole sinänsä ongelma. On erilaisia kertojia. Se on vaan tunnistus siitä, että monesti jopa välttelen tarinankertojaksi tai monologistiksi joutumista, koska se on puoli mussa, mikä ei ole niin harjaantunut. Tässä työpajassa kuitenkin päätin ylittää itseni. Niinpä, kun sitten parimonologien jälkeen teimme viiden hengen ryhmissä lavalla harjoitusta, jossa vain yksi kertoo monologin, astuin ryhmästä ensimmäisenä esiin.

Aikaa reagoida saatuun sanaan oli siis 5 sekuntia, jota Rob laski siinä. Mikäli siinä ajassa kukaan ryhmästä ei astu esiin kertomaan monologia, niin se ryhmä olisi hengetön. Sitä ei tässä työpajassa nähty, etteikö joka ryhmästä olisi joku astunut esiin, mutta tunnistin sen tunteen, että olisi voinut valita myös jäädä takariviin, vaikka oli fiilis, että pitää astua lavalle.

Mutta tällä kertaa kunnioitin ”nytkäystä” eli fiilistä, joka vetää lavalle, vaikkei ole mitään ideaa. Ihan vaan, koska jonkun sinne pitää mennä ja se voin aivan hyvin olla minäkin. Päädyin siinä tilanteessa kertomaan inspiraatiosanasta ”jänikset” tarinan pimeänaikaisista kohtaamisistani asuinalueeni rusakoiden kanssa.

Olen tosi iloinen, että ylitin itseni ja astuin ryhmästä sen monologin pitämään, koska saadun palautteen ja jatkoideoiden kautta mulle avautui taas paljon syvemmin se, mitä hyvältä Armando-monologilta haetaan. Kuten Rob kertoi, niin tarinassa oleva toiminta ja tunteet ovat sitä materiaalia, mitä on mahdollista näytellä monologista inspiroituvissa kohtauksissa. Ei ole painetta siitä, että tarvitsee ahtaa mahdollisimman paljon yksityiskohtia ja asioita monologiin, vaan olennaista on kertoa tarina muutoksesta. Millainen sinä olit tarinan alussa ja millainen sinä olet tarinan lopussa. Miten se kuvaamasi asia tai tapahtuma on muuttanut sinua?

Se on yksinkertaista, kun se kerrotaan, mutta ei se siinä tyhjäpäänä monologia improvisoidessa tule mieleen. Aivan eli haetaan muutosta. Sen muutoksen ei tarvitse olla iso tai merkittävä, kunhan on joku tila mistä on lähdetty ja joku tila, mihin on päädytty.

Vaikka ylempänä kirjoitinkin, että ei tarvitse täyttää tarinaa yksityiskohdilla, niin sehän on vain puolitotuus. Se, mitä Rob ohjasi tekemään oli antamaan kohtausmäärittelyjen kaltaisia määrittelyjä myös monologissa. Jos muutos on tapahtunut ajan myötä, niin kerro minkä ikäinen olit tarinan alussa ja minkä ikäinen olet kertomasi tarinan lopussa. Toisaalta, myös paikkakunnan mainitseminen voi olla hyvä tapa saada ilmainen (tunnistava) nauru yleisöstä. Joku kuitenkin on siltä paikkakunnalta tai jotenkin tunnistaa paikkakunnan muuten. Eli sen tyyppiset yksityiskohdat voi olla ihan hyväkin mainita tarinassa.

Yksityiskohtia sopivasti mausteeksi tarinaan, mutta niihin ei tarvitse takertua tai hukkua, kuten itselleni on monesti käynyt. Olennaista on kertoa tarina, jossa on tapahtunut joku muutos sinussa. Ei niinkään välttämättä kertoa niitä vakkaritarinoita, joita kertoo jokaisessa tapahtumassa, vaan improvisoida joku tarina, jossa on itse vaikuttunut jollain tavalla, joka aiheuttanut muutoksen.

Näistä jokaisen ryhmän edustajan kertomasta monologista sitten koko ryhmänä mietittiin keskustelemalla, millaisia kohtauksia sen inspiroimana voisi lähteä improvisoimaan.

Monologista toiseen aaltoon

Viimeisenä harjoituksena työpajassa tehtiin sitten lyhyet Armandon alut puolikkaissa ryhmissä. Käytännössä siis joku ryhmästä kertoi annettuun sanaan liittyvän monologin ja sitten tehtiin kolme siitä monologista inspiroitunutta kohtausta.

Tässäkin haastoin itseäni sen verran, että menin yhteen kohtaukseen, vaikkei mulla ollut mitään ideaa tai edes käsitystä, mitä siellä tapahtuu. Monologia en tällä kertaa tarjoutunut esittämään, koska olin sen jo aiemmassa harjoitteessa tehnyt, joten sen verran tietoisesti valitsin antaa muillekin treenimahdollisuuksia.

Tunnistin itsessäni sen tutun jännittymisen, kun tullaan pitkän impron äärelle. Muutun sisäisesti hirveän varovaiseksi. Joku semmonen ihme pelko, että pilaa toisten aloittaman kohtauksen nousee pintaan. Vaikka siis tajuaa, ettää pitkässä improssa pitäis olla vaan valmis tyhjäpäänä astumaan lavalle heti, kun vähänkin jalka nykäisee. Silloin nimittäin yleensä ollaan jo jossain suossa, kun se tunne tulee. Mutta silti järki yrittää väittää, ettei sinne pidä mennä pilaamaan kohtausta.

Huomasin oman ryhmän Armando-setin aikana, että jätin kahdessa kohtauksessa sen nykäisyn käyttämättä. Ja se oli ihan ok, koska joku muu meni lavalle. Joskus on ihan ok tunnistaa sekin, että nyt siellä on tarpeeksi porukkaa, mun ei tarvitse myös mennä sinne. Liian monesti henkilökohtaisesti tulee jänistettyä, enkä mene, vaikka on selkeä fiilis, että jotain apua tarvitaan.

Tässähän piilee yksi pitkän impron ja improkohtausten harha. Silloin, kun tuntuu, että onpa mahtava kohtaus, tuohon haluan mukaan. Silloin ei yleensä kannata mennä, koska lavalla olijat pärjää kyllä. Se kohtaus toimii. Sitten taas on se toisenlainen tunne, jossa kroppa nykäisee lavalle päin, mutta mieli askartelee tekosyitä, koska ei tajua yhtään, mikä sen kohtauksen juttu on tai tuntuu vaan, että se ei toimi. Ja just silloin, kun tuntuu, että tuonne nyt en ainakaan halua mennä, kun en yhtään tajua, mitä tapahtuu, niin silloin pitäis olla jo menossa.

Siinä on oma epäintuitiivisuutensa. Yleensä keho tietää, milloin apua kaivataan, vaikka mieli näpertelee vastalauseita.

Nyt tämän kertaisessa improssa päätin viimeisen kohtauksen kohdalla, että mähän menen sinne heti, jos vähänkin tuntuu siltä. Niin myös menin. Mulla ei ole vieläkään ihan täyttä hajua siitä, mikä se kohtaus oli tai mitä se käsitteli, mutta tajusin että sinne vaan mentävä, vaikkei tajuakaan. Sitten siihen liittyi vielä neljäskin improaja, jonka kanssa vähän kompattiin ja tuotiin Kauniit ja Rohkeat -tyylistä saippuaoopperan draamaa siihen. Tai ainakin henkisesti ajattelin tekeväni niin, koska siitä ohjelmasta se kohtaus käsittääkseni sai inspiraationsa. Forresterit ja Spectrat mainittu.

Eikä se sinänsä haitannut, ettei tajunnu, mitä ihmettä tässä tapahtuu tai kuka kukin on. Teki mulle improvisoijana hyvää saada taas kokemus siitä, että kyllä kaikki jollain tavalla järjestyy. Se riittää, kun on siinä ja komppaa muiden luomaa. Ei tarvitse välttämättä tuoda itse hirveästi materiaalia tai ideoita kohtaukseen, vaan voi olla peili ja vahvistava voima jo lavalla olleille hahmoille. Semi-hiljainen tukija.

Mitä opin?

Olen kauhean iloinen siitä, että osallistuin tähän työpajaan. Sain käsitellä hyvin kannustavassa ja rohkeassa ohjauksessa monenlaisia impron kipupisteitä, mitä vuosien varrella on kertynyt. Omat tavoitteeni tälle työpajalle täyttyivät moninkertaisesti, koska uskalsin näkyä ja tehdä asioita, mitä olen välillä varonut.

Olin myös ihan sinut sen kanssa, että en osaa kertoa tarinoita koherentisti alusta loppuun. Mikä oli alku oppimiselle, koska vain kertomalla tarinan ”väärin” tajusin, mitkä siinä ovat ne asiat ja elementit, mitä olisi hyvä sisällyttää. Nyt kammoan huomattavasti vähemmän sitä, että olen tilanteessa, jossa pitää improvisoida omasta elämästä joku tositarina ehdotuksen pohjalta. Luottamus siihen, että osaan rakentaa tarinan entistä paremmin, olennaiset näkökulmat huomioiden, nousi kohisten.

Tämä oli todella ihanan voimistava ja tervehdyttävä ilta impron parissa. Jostain syystä nautin ihan hirveästi ohjaajista, jotka ovat hyvin tarkkanäköisiä ja osaavat asiansa, mutta eivät jumiudu ylikilttiyteen. Enkä tarkoita siis ylikilttiyden vastakohdan olevan ilkeys, vaan uskallus. Uskaltaa keskeyttää ja ohjata just siinä kohtaa, kun sitä tarvitaan, eikä vartti tapahtuneen jälkeen. Rohkea ohjaus on itselleni myös rohkaisevaa, koska voin luottaa siihen, että tarvittaessa ohjausta myös saa.

Olennaiset vinkit Armandoon

Keräilin vähän ajatuksia, mitä poimin tuosta työpajasta. Nämä ei ole kaikki välttämättä kauhean hioutuneita vinkkejä, mutta näitä pohdittiin illan aikana.

• Sisällytä monologiin henkilökohtainen muutos: millainen olin tarinan alussa ja millainen olen tarinan lopussa. Mikä on muuttunut tapahtuneen myötä?
• Tunteet ja toiminta ovat hyvää näyteltävää matskua, joten kuvaile niitä monologissa.
• Ota kohtauksiin inspiraatio monologista, mutta älä tyhjennä pajatsoa heti ekassa kohtauksessa. Käytä yksi tai pari juttua monologista, mutta jätä materiaalia myös myöhempiin kohtauksiin. Kaikkeen ei tarvitse viitata yhdessä kohtauksessa.
• Ota kohtauksiin inspiraatio nähdystä ja kuullusta, älä tuo mahdollisuuksien ympyrän ulkopuolista rinnakkaista tarinaa, vaan muista vähintään löyhä linkitys siihen, mitä on jo määritelty.
  • Jos tuot jotain omaa ja monologin ulkopuolista, niin pidä huoli, että määrittelet selkeästi mitä, missä ja miten se linkittyy jo nähtyyn, jotta muiden on helppo liittyä kohtaukseen.
• Älä aloita 10:stä vaan kasvata tunnetta ja tekemistä kohtauksen aikana. Varsinkin, jos poimitaan kohtauksesta peli, jota tägäämällä jatketaan seuraavassa kohtauksessa – vieden jo nähty hahmo uuteen ympäristöön – niin voit viivytellä sen olennaisen tekemisen uudelleen suorittamista. Kaikki tietää, että se on tulossa, joten käytä aikaa ja anna jännitteen kasvaa.
• Ei ole pakko jumiutua määrittelyihin Ketkä, missä ja mitä, vaan myös hahmojen välinen dynamiikka on käyttökelpoinen määrittely. Varsinkin, jos on kaksi merkittävän outoa hahmoa, niin ei tarvitse välttämättä yrittää väkisin määritellä heitä vanhoiksi kavereiksi, vaan he voivat myös kohdata ensi kertaa ja katsoa, mihin se johtaa.
• Pidä peli lavallaolijoiden välillä. Älä vuoda energiaa universumiin.
• Armandossa monologien välissä on yleensä 3 kohtausta, mutta kohtausten määrä voi myös vaihdella tarpeen ja inspiraation mukaan. Joskus riittää yksi pitkä kohtaus ja joskus syntyy vaivatta useiden kohtausten sarja.