Elena Ferranten kuohuvan kiihkeästä tarinasta ei puutu voimaa, eikä vimmaa. Anna-Elina Lyytikäinen työryhmineen on luonut lavalle esityksen, joka ei vain toista kirjoitettuja tapahtumia, vaan elää ja hengittää korttelin elämää.

Sodanjälkeisen Napolin kaduilla ja kodeissa elämä ei ole aina kaunista katsottavaa. Hämärät bisnekset kukoistavat ja valtaa pitävät käsissään ihmiset, joiden touhuihin sotkeutumisesta joutuu maksamaan – joskus jopa elämällään. Eikä kotikaan ole kaikille sellainen turvapaikka, kuin sen tulisi olla, vaan väkivallan uhka varjostaa elämää myös suljettujen ovien takana.

Tarinassa päästään seuraamaan Lilan (Vilma Kinnunen) ja Lenun, eli Elenan, (Nenna Tyni) elämän mittaista yhteistä matkaa. Lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ystävykset kulkevat yhtä matkaa, kunnes olosuhteet ajavat heidän polkunsa erilleen.

Koulussa Lila ja Lenu pärjäävät molemmat erinomaisesti. Lenun elämän tarinaa kehystääkin opiskelu ja kirjoittaminen, koska siitä huolimatta, että hän on vahtimestarin tytär, hän pääsee kouluttamaan itseään. Lila sen sijaan ei ole yhtä onnekas, sillä hänen perheensä ei näe naisten kouluttamisen hyötyjä, eikä Lila lahjakkuudestaan huolimatta pääse jatkamaan opiskelujaan. Niinpä mahdollisuudet, joita tulevaisuus voi heille tarjota ovatkin nuoruuden jälkeen yllättävän erilaiset.

Yksi on kuitenkin selvää: kortteli on ja pysyy.

Päähenkilöiden ohella näillä kaduilla liikkuu hyvin värikkäitä hahmoja, joiden polut ja kohtalot kietoutuvat tiukasti yhteen Lenun ja Lilan elämien kanssa. Kielenkäyttö on maanläheistä ja ronskia, eikä mielipiteitä pidetä omana tietona. Poliittiset ismit pyörivät paikallisten puheissa ja jakavat ihmisiä kahteen leiriin. Paikallinen mafia valvoo jokaista, joka näillä seuduilla elää ja on ulottanut kyntensä kaikkeen alueen liiketoimintaan. Kun yksi johtohahmo kaatuu, nousee hänen tilalleen oitis uusi – mahdollisesti vieläkin pahempi tyyppi. Hyvät välit mafiaan ovat elinehto kenelle tahansa, joka jonkinlaista liiketoimintaa alueella harjoittaa.

Romanssin nälkäisille Napoli on karu paikka. Ihmiset, jotka vannovat, etteivät koskaan tulisi vanhempiensa kaltaisiksi toistavat samaa kaavaa. Tuntuu, ettei mikään muutu, vaikka sodan jälkeen kaiken piti olla muuttunut. Naisen asema on heikko, kuten myös työläisten. Väkivalta, myös seksuaalisen väkivallan muodossa, on läsnä lavalla sekä uhkana että näkyvänä osana kohtaamisia.

Niinpä sanotaan kevyenä varoituksena se, että (ulkoinen ja lähisuhde) väkivalta ja hyväksikäyttö ovat nähtävissä lavalla. Asiat on tyylikkäästi koreografioitu ja myös monessa kohtaa kerronnallisten ratkaisujen kautta etäännytetty, mutta nämä ovat silti asioita, joita käsitellään raadollisen rehellisesti, eikä kaunistellusti. Tämä olkoon nyt se sisältövaroitus, jonka tämän esityksen kylkeen tarjoan. Ne eivät ole pääasioita, mutta osa hahmojen ja sen ajan ympäristön tarinaa.

Loistava ystäväni on yksilötason koskettavuuden ohella myös upea ensembleteos, jossa hahmot päähenkilöiden ympärillä tuovat todellisuuteen paikallisen elämän kaikissa säyvyissään. Hurmaavat lapsiavustajat tuovat päähenkilöiden kohtaamiseen ja muutoin tarinan tueksi ihanan aitoa ja herkkää energiaa. Miehissä kovuus ja vallanhalu jyräävät kaikki muut olemisen muodot. Äitiyskään ei ole pehmeää pään silittelyä vaan vaativaa ja määrätietoista tai alistunutta ja pelokasta. Vauhdikkaat ja upeasti koreoidut, livebändin säestämät, musiikkinumerot vievät menneessään ja ansaitsevatkin joka kerta katsojilta raikuvat aplodit.

Lavastuksessa huomion kiinnittää ensimmäisenä julkisivujen vinous ja maiseman näennäisen sattumanvarainen kumpuilevuus. Pinnat, jotka viettävät sekä oletettuihin että yllättäviin suuntiin. Vinouden ohella löytyy myös korkeutta ja syvyyttä sekä sellaisia hämäriä paikkoja, joissa käyminen tuntuu pelottavalta tai jännältä, kuin aikoinaan lapsena. Näissä puitteissa myös hahmojen elämä julkisivujen takana saa uudenlaisia ulottuvuuksia.

Erityisen vaikuttava on se syvyyden ja kolkon pimeyden illuusio, joka luodaan sekä lavasteiden perspektiivillä että tarkoin asemoidulla valaistuksella, kun Lila ja Lenu juoksevat keskelle lavaa muodostuvassa, äärettömän pitkältä tuntuvassa, tunnelissa. Siinä on jotain sellaista lapsuuden vapautta ja riemua, joka ei himmene edes muistoissa. Ylipäätään huomasin valaistuksen osalta nauttivani suuresti siitä lämminsävyisestä välimerellisestä ja hieman nostalgisesta hehkusta, joka sävyttää tapahtumia.

Tämä kaunistelematon moderni klassikko pitää otteessaan alkuminuuteista aina loppukumarruksiin saakka. Ystävyys ja elämä kaikissa kauniissa ja kipeissä sävyissään tulee näkyväksi tällä lavalla.

Loistava ystäväni

Alkuperäisteos
Elena Ferrante

Näytelmäsovitus
April De Angelis

Suomentaja
Juho Gröndahl

Ohjaus
Anna-Elina Lyytikäinen

Ohjaajan assistentti
Susanne Mast

Musiikin sovitus ja johto
Antti Vauramo

Lavastus, pukusuunnittelu
Tiina Hauta-aho

Koreografia
Tiina Brännare

Väkivallan koordinointi
Markus Järvenpää

Äänisuunnittelu
Tommi Raitala

Valosuunnittelu
Jyri Suominen

Rooleissa

Annukka Blomberg
Tomi Enbuska
Saana Hyvärinen
Henrik Hammarberg
Mikko Jurkka
Markus Järvenpää
Tapani Kalliomäki
Vilma Kinnunen
Riku Nieminen
Teemu Palosaari
Mikko Pörhölä
Aki Raiskio
Maarit Severin
Jari-Pekka Rautiainen
Nenna Tyni
Lumikki Väinämö

Lapsiavustajat

Armi Kalliomäki
Adessa Kirén
Saima Peltoniemi
Viivi Vilponen