Tänä vuonna (2025) jäivät kesäimprot pariin työpajaan. Niinpä luon arkistoihin pölyttymään jääneen tekstin kautta katsauksen toissa kesään ja vuoden 2024 improtaivaan viimeiseen päivään.

Puolikkaan päivän show

Improtaivaan viimeinen päivä, perjantai, on perinteisesti vain puolikas päivä. Tänä vuonna se tuntui, jostain syystä, lyhyydestään huolimatta, todella pitkältä ja erillisyyttä lisäävältä päivältä. Uskon, että se johtuu siitä, kun viimeinen päivä tänä vuonna sisälsi kevätjuhlamaisen show’n ja melko vähän ryhmän yhteisiä juttuja.

Edellisen taivaan (2023) viimeisenä päivänä tehtiin mm. ryhmän toivetekniikoita ja oltiin muutenkin yhteisöllisempiä, joten olin ehkä tullut tänäkin vuonna toiveikkaana kokemaan jotain samankaltaista. Vuodet eivät kuitenkaan ole veljiä keskenään ja oli selvää, että tämän vuoden improleiri olisi esityskeskeisempi, eikä sisältäisi niin paljon soveltavaa improvisaatiota, kuin edellinen leiri sisälsi.

Perjantaina aamupäivällä tehtiin vähän lämppäreitä koko ryhmälle, mutta omaksi harmikseni niissä oli semmosia piirteitä, mistä en henkilökohtaisesti tykkää. Oli siis puskettava ilo pintaan ja tehtävä, vaikkei välttämättä huvittanut. Se tuntui vähän keljulta, että piti feikata intoa, mutta sellaista se elämässä välillä on. Ei sitä aina kaikki ihan satasella kiinnosta.

Improvisoijana tunnen jossain määrin vastentahtoisuutta tunnettujen biisien päälle improvisoimista kohtaan, vaikka improlaulua muuten mielelläni harrastankin. Oikea biisi pohjana rajoittaa mielikuvitusta ja asettaa alitajuisia paineita laulaa oikein tai puhtaasti.

Tällä kertaa, aamun ruokapöytäkeskustelusta inspiroituneina, saatiin suvivirsi valikoitua lämppäribiisin pohjaksi. Mua vieläkin hämmentää, miksi niin tapahtui. Mulle jäi siinä piirissä semmonen vaivaantuneiden naurujen fiilis, kun suvivirttä pariinkin kertaan ehdotettiin ja siihen sitten ”joo, ja” -hengessä lopulta tartuttiin. Se oli semmonen energian pudotus jo muutenkin väsyneeseen aamuun, että sen jälkeen oikeastaan ei enää hyvää energiaa omaan tekemiseen edes löytyny.

Hei me esiinnytään – taas

No suvivirsi-improista ja muista lämppäröinneistä selvittiin ihan hyvillä mielin, vaikka energiataso notkahtikin. Lämppäreiden jälkeen päästiinkin sitten päätösesityksen pariin. Tätä lyhyttä esitystä varten jokainen sai improtukihenkilönsä kanssa keskustella ensin hetken viikosta ylipäätään ja sitten päättää, mitä he yhdessä esittäisivät muulle ryhmälle.

Se keskustelu sinänsä oli ihan miellyttävä. Ei me hirveästi oltu ekan päivän jälkeen improtukihenkilöni kanssa keskusteltu. Ei ainakaan improsta tai siitä, mitä tykättäis tehdä. Ylipäätään oltiin vaan sillä viikolla pääosin eri keskusteluissa, ryhmissä ja tekniikoissa mukana. Niinhän se monesti menee, että viikon varrella ohjautuu olemaan enemmän tekemisissä osan porukasta kanssa ja toisten kanssa on tehnyt lopulta aika vähän juttuja yhdessä.

Siinä kohtaa sitten, kun piti päättää, mitä tehtäisiin esityksenä muulle ryhmälle, vein aika vahvasti juttua omaan suuntaani. Poimin parini puheista juttuja, joita yhdistin aiemman vuoden Improtaivaan sisältöihin. Edellisvuoden leiri oli nimittäin esittävän impron ohella painottunut myös soveltavaan improvisaatioon. Statukset ja impron metataidot olivat olleet enemmän esillä.

Kun keskustelu luontaisesti meni soveltavaan improon, niin toin esille sen, mitä edellisenä vuonna oli ollut enemmän ja kerroin, mistä erityisesti olin silloin nauttinut. Edellisvuoden leirillä oltiin tehty mm. tekniikkaa, missä improlaulussa hyödynnettiin statusvaihteluita ja statuskortteja.

Tämä statusten hyödyntämisen ajatus oli tullut jo aikaisemmin mieleeni, kun jonain päivänä puhuttiin sukupuolistereotypioista hahmoissa. Siihen liittyen nostin esiin sen, että mun mielestä sekin keskustelu olis hyötyny siitä, että statuksia ja statusilmaisua olis leirin aikana käytetty työvälineenä stereotyyppien ja oletusten purkamiseen.Tämän ajatuksen toin myös kurssin ohjaajien tietoon. Olis voinu käyttää, mutta ei tällä kurssilla käytetty.

Esittämisen erillisyys

Niin kivaa, kuin esityksiä sinänsä olikin katsella, korosti tuo leirin lopetuksen toteutus sitä, että tänä vuonna ei toimittu yhtenä ryhmänä. Jokaisella parilla oli oma juttunsa ja, kun kaikki olivat juttunsa esittäneet se oli sitten siinä. Samalla se myös sementoi sen rajaviivan siihen ohjaajien ja leiriläisten väliin, kuin koulussa konsanaan. Puoliksi vitsillä puhuttelinkin toista ohjaajista sukunimellä ja lehtoriksi viimeisen päivän. Mutta siinäkin vitsailussa oli kätkettynä totuuden siemen siitä, missä todellisuudessa elimme.

Ehkä myös se todistusten jako -rituaali, joka edelsi jokaista esitystä söi spontaaniutta ja iloa sekä lisäsi pönötystä päivää. Mutta tämän todistusasian tiesin tulevaksi jo aiempien leirien pohjalta, joten olin siihen varautunut, että se osuus päivästä voi olla vähän puuduttava.

Tässäkin on huomattava se, että tuo todistushomma on ihan hauskaa muutamien ensimmäisten kohdalla. Laudatureja kaikille on hauska idea, ainakin muille. Luulisin. Siksi kai nuo YO-kirjoitusten laudatur-vertailujutut vuodesta toiseen ihmisiä kiinnostaa. Mutta se itse todistusten jakorituaali alkaa jo puolivälin kohdalla isossa ryhmässä puuduttaa. Aivan riippumatta siitä, missä kohtaa oma ja oman improtukihenkilön nimi sanotaan.

Itse olin siellä pinon loppupuolella, joten siinä kohtaa, kun itse on sen todistuksensa saanut, ja on esiintymisvuorossa, ei koko juttu ole pitkään aikaan kiinnostanut enää ketään. Se näkyy tilanteesta otetuissa kuvissakin ihanan selkeästi. Ekoissa ollaan vielä jutussa mukana. Loppua kohden osa porukasta on jo liuennut jonnekin salin reunoille syömään tai muuten vaan selaa puhelinta katsomossa.

Eikä sillä sinänsä mitään väliä ole. En sitä henkilökohtaisesti ota, vaikkei ketään kiinnostaisikaan. Mietin vaan koko prosessin mielekkyyttä, kun lopetetaan iloinen vapaaehtoinen leiri tylsästi hitaaseen hiipumiseen, eikä yhteiseen tekemiseen ja leikkiin. Henkilökohtaisesti en oikein jaksanut repiä iloa koulumaisesta lopetuksesta loppulauluineen, mutta se on hyvin todennäköisesti omaa kapinaani.

Veikkaan, että olen yksin tämän mielipiteen kanssa, joten mennään eteenpäin.

Kohtalon kortit

Jokainen esiintyi siis leirin ekana päivänä valitsemansa improtukihenkilön kanssa viimeisenä päivänä. Se oli parin ns. ”lopputyö” ja siihen osallistaa myös ohjaajia, mutta rivien välistä olin lukevinani, että ketään muuta kurssilaista, kuin omaa paria ei saanut parin esitykseen mukaan kutsua. Niinpä siis valittavana oli joko paritekniikka tai sitten ohjaajia hyödyntävä max. 4 hengen tekniikka. Moni toki hyödynsikin tätä mahdollisuutta ja otti yhden tai molemmat ohjaajista mukaan esitykseensä.

Parin esitystä tai valittua tekniikkaahan ei ollut pakko kertoa kenellekään etukäteen. Ei edes ohjaajille. Sen sai suunnitella kahdestaan ja sitten vuorollaan esittää, kuten tahtoi. Valitsemastamme tekniikasta johtuen jouduin kuitenkin kesken keskustelun kysymään ohjaajilta onko se edes mahdollinen tekniikka.

Lähinnä puhuin heille asiasta siksi, koska menin ehdottamaan sitä statuslaulutekniikkaa ja piti selvittää onko kellään pelikortteja. Ihan siis vaan statusten vaihdon merkiksi. Tähän korttien ojentamiseen myös pyysimme sitten toisen ohjaajan mukaan. Ja, koska kyseessä oli laulu, niin toinen ohjaaja luonnollisesti säesti lauluamme ja määritti sen yleisen tunnelman.

Korttipakka löytyi, joten päädyimme sitten toteuttamaan tuon idean statusvaihteluja hyödyntävästä duetosta, jonka – kenties kärsimättömyyttäni – puskin yhteiseksi tekniikaksemme. Se, että se oli rakkausduetto ei ollut mun ehdotukseni, mutta siihenpä se sitten lopulta taipui.

Kun oma ehdotus puree nilkkaan

Vilkaistaanpa vähän sitä ehdottamaani esitystekniikkaa. Eli improvisoitu laulu statuskorteilla. Se tekniikkahan meni siis, mun kannalta, ahdistavaan suuntaan jo alussa. Koska olin puskenut sen itse tekniikan niin voimalla ”meidän yhteiseksi valinnaksi”, niin en kehdannut sanoa ääneen, mitä olisin yleisöltä halunnut materiaaliksi lauluun. En halunnut ottaa enää yhtään enempää päätösvaltaa siihen yhteiseen prosessiin.

Mutta…

Mä olisin halunnut määrittelyksi ihmissuhteen. Olisin halunnut, minkä tahansa muun, kuin romanttista rakkautta sisältävän ihmissuhteen.

Mutta mä en sanonut sitä ääneen siinä hetkessä, koska olin ylikohtelias. Se oli mun virheeni improvisoijana siinä tilanteessa, koska mä en ollu rehellinen itselleni ja omalle tunteelleni. Niinpä jouduin tekemään sellaista improa, mitä mun ei ollut kiva tehdä.

Olen jo sen verran kokenut improvisoijana, että pystyn kyllä yleisön edessä improvisoimaan oloissa, joissa en ole erityisen inspiroitunut tai vaikka mua vähän ahdistais. Treeneissä saatan helpommin jättää kesken, mutta esityksessä vedän ahdistuksen läpi.

Mutta se näkyy ja kuuluu improvisaatiossani. Olen tullut siitä kipeän tietoiseksi, miten se, että mua ahdistaa tai mä en haluais olla siinä tilanteessa, näkyy improssani.

Se nimittäin näkyy, paitsi perinteisenä tyrmäysten lisääntymisenä, myös tilanteen ja tapahtumien metaamisena. Tarkoitan tällä siis sitä, että alan tuottaa metapuhetta, tässä tapauksessa metalaulua. Eli alan puhua esineestä tai käsillä olevasta tilanteesta ja suhteesta. Lakkaan elämästä siinä todellisuudessa ja rupean dissosioimaan sanojen kautta, koska mua ahdistaa.

Tämän mainitsen nyt erotuksena tavanomaiselle neljännen seinän rikkomiselle. Tämä on ja ei ole sitä.

Tämä on tapa, joka mulla on käsitellä tilanteita, joissa mulla on epämukava olla – ja nyt mulla todellakin oli. Mä en tykänny improvisoida sitä tilannetta ja laulua, mutta mulla ei ollut rohkeutta sanoa sitä. Niinpä mä keskityin selviytymään.

Mulla ei ole mitään romanttista rakkautta vastaan, sehän on hieno homma lavalla ja elämässä, mutta en olis halunnu sitä siihen kohtaukseen. Varsinkaan, koska ohjaaja ei vetänytkään kortteja sattumanvaraisesti pakasta alussa, vaan syötti sinne heti kärkeen korkean statuksen rakkauden, eli pistearvoltaan isot herttakortit kummallekin. Se teki koko laulusta ja kohtauksesta mulle henkilökohtaisesti tosi ahdistavan. Korkean statuksen rakkaudesta on vaikea enää päästä takaisin matalammille statustasoille ilman, että se aloituksen tunnelataus puskee läpi.

Nauru vapauttaa

Mulla on toinenkin paljastava juttu, mikä kertoo ahdistuksen määrästä: nauru. Nauran kyllä paljon myös rennossa tilassa, mutta stressaantuneena nauran todella paljon ja hyvin tietynlaista epäuskoista naurua. Se on suojamekanismi, joka ilmenee myös uhkaavien tai jotenkin vähän pelottavien sattumanvaraisten ihmisten kanssa keskustellessa.

Nauran purkaakseni jännitystä ja selvitäkseni tilanteesta ehjin nahoin. Ei tilanteessa välttämättä tarvitse mitään aitoa uhkaa ole, mutta mun kierroksilla oleva hermostoni aistii uhan ja purkaa sitä naurun kautta. ”En ole vaarallinen, vaan tämmönen harmiton höpsö, älä satuta mua” on luultavasti se ajatus, mikä siellä taustalla. Itsensä suojaaminen.

Se oli yllättävän vahvasti tässä suht lyhyessä laulussa läsnä. Enkä sano sitä, etteikö siinä laulussa olisi ollut mukavia hetkiä. Siinä oli myös monia statusvaihteluin syntyneitä kivoja kisailun ja yhteisen leikin hetkiä. Mutta siinä oli myös se pakokauhu, mikä kumpuaa syvältä musta itsestäni. Mähän ihan fyysisesti pakenin sen biisin aikana impropariani lavalla eli pyrin jatkuvasti lavalla mahdollisimman etäälle. Mutta koska kyseessä on esitys, niin kuitenkin yhä lavalla ja näkyvissä pysyen.

Onnellinen loppuhan siihen biisiin saatiin, koska improajana pystyn ylittämään oman epämukavuuteni ja kääntämään sen materiaaliksi kohtaukseen.

Mutta silti.

Kun jälkikäteen mietin sitä kokemusta yleisen ihmisenä olemisen ja esiintymisrohkeuden kannalta, niin eihän se korjaava kokemus ollut. Ei paha tai hajottavakaan kokemus. Se oli vaan epämiellyttävä improkokemus lavalla.

Mulla oli vaikea olla siinä kohtauksessa. Siinä laulussa. En pystynyt olemaan läsnä. Pakenin ympäri lavaa, mikä on ehkä ihan viihdyttäväkin oman impulssin seuraaminen ja sopiva siihen sisältöön sekä annettuihin statuksiin nähden.

Hahmo juoksee karkuun matalan statuksen pelon ohjaamana toista hahmoa, jolla on korkea statuksen rakkaus tai joku muu ohjaavana voimanaan. Se on se, mitä siinä tapahtui ja se oli rehellistä reagointia. Aitoa improa.

Ongelma onkin esityskerroksen alla. Ei impulsseissa tai niiden seuraamisessa. Vaan siinä, että mä en ollu rehellinen itselleni ja sille ahdistukselle, mitä se romanttisen rakkauden tuominen siihen biisin sillä hetkellä mussa herätti. Mun olis pitäny huolehtia itsestäni paremmin. Olla rehellinen ihmisenä ja improvisoijana siitä, että mä en halua tehdä tätä.

Rakkaus on jees, mutta mä en halua just nyt tätä lajia rakkaudesta esittää. Tämähän oli kuitenkin toivetekniikka, joten sen olis suonu olevan mukavaa tehdä.

Jos olisin ollut rehellinen, niin olisin pyytänyt yleisöltä ihmissuhteen. Sieltä olis tullu, vaikka äiti ja lapsi, kollegat tai serkukset tai joku muu. Joku sellainen suhde, joka ei olis ollu heti alusta lähtien kaksi toisiinsa rakastunutta hahmoa. Tai ainakin se rakkaus olis voinut olla myös muuta, kuin romanttista lajia. Pelikenttä olis voinu olla laajempi.

Nyt, kun sitä ihmissuhdetta ei määritelty. Ei ollut mitään estettä esim. valtasuhde pomon ja alaisen välillä, mikä olis pitänyt sen romantiikan ainakin piilotettuna, niin se tuli siihen heti kärkeen. Ihan jo ekoihin sanoihin siinä biisissä. Kun se oli sinne tuotu, niin mun oli henkilökohtaisesti hirveän vaikea jatkaa. Mä en pystynyt improvisoimaan itseäni ulos siitä romanttisen rakkauden nurkasta huutamatta: ”Ei”.

Koska olin ollut itselleni poikkeuksellisen määrätietoinen ja vaatinut tämän tekniikan, niin en kehdannut sanoa ei sen sisällöille. ”Itsepähän pyysin”. Ja se oli mun toinen virheeni siinä. Tämä olis voinu olla, mullekin, kiva improkokemus, mutta vaikenin sen itselleni ahdistavaksi.

Lopuksi

En osaa sanoa näkyikö ahdinkoni niin selkeästi katsomoon, kuin miltä se sisäisesti tuntui. Ehkä ei. Tuskin, koska tunne on sisäinen. Mielestäni improvisoin ihan ok tasolla. Mulla oli ihan ok kontakti, ainakin välillä, pariini. Itse laulukin sujui. Siinä oli elementtejä ihan onnistuneeseen improlauluun.

Enkä kysynyt keneltäkään näkemystä siitä, mitä lavalla nähtiin. Itsekin tajusin siinä hetkessä vaan sen, että jätin ennen kohtausta sanomatta, mitä olisin improvisoijana tarvinnut, jotta mun olis mukava olla lavalla.

Kun mulla on epämukava tai epävarma olo lavalla, niin alan puhua ympäristöäni ja tilannettani ääneen purkaakseni ahdistustani. Lakkaan elämästä todellisuudessa ja alan kommentoida sitä. Alan kommentoida sitä, mikä mua ahdistaa ilmaisematta, että nyt mua ihmisenä hahmon alla ahdistaa tehdä tätä.

Siinä kohtauksessa itsessään ei ollut mitään vaikeeta tai jotenkin ahdistavaa sisältöä. Siinä vaan oli statustenkin vuoksi hyvin inhimillinen fiilis. Mulle korkeat statukset ovat tekijänä vähän vaikeita. Ne vie multa tosi paljon energiaa, koska ne eivät ole mukavuusalueellani. Kun niitä sitten oli isoihin tunteisiin yhdistettynä, niin olin aika nopeasti käyttänyt energiani.

Eli, jos nyt jotain tästä voisin sanoa oppineeni, niin se on se, että kannattaa avata suu, kun on sen aika. Tuntuupa se, miten pomottavalta tai nololta tahansa, niin kannattaa sanoa se, jos joku asia tekee improvisoinnista sulle vaikeaa.

Impro on kuitenkin rakkauslaji eli yleisö haluaa nähdä ihmisiä, joilla on kivaa yhdessä lavalla. Oli tyylilaji sitten romantiikkaa tai kauhua, niin kaiken sen alla, yleisö haluaa nähdä läsnäolevia ja hyvinvoivia ihmisiä, jotka nauttivat siitä yhteisestä leikistä.

Tämä on leikkiä.

Älkää ajako itseänne hiljaisuudella sellaiseen ansaan, jossa improsta tulee teille epämukavaa. Pitäkää huoli parinne loistavuuden ohella myös itsestänne.