Ensimmäinen työpaja, johon osallistuin, paluun tehneillä Turun Improfestareilla (Turku Impro Festival, TIF) oli Harri Kailannon (Snorkkeli) vetämä miimipaja. Tässä muutaman tunnin työpajassa opeteltiin sekä miimin perusteita että tehtiin hieman miimisiä tiloja ja kohtauksien aloituksiakin.

Miimi on sellainen laji, kuten monet muutkin fyysisen teatterin lajit, että siihen tosi ihanaa saada melko pikkutarkkaakin ohjausta. Tarkoitan tällä lähinnä siis sitä ohjaajan kykyä, paitsi demonstroida tekemisen eri vaiheet, myös tietoisesti purkaa jokainen tekniikka osiinsa. Tämähän onnistuu vain, jos ohjaaja on itse tehnyt sen työn, että on purkanut ja treenannut jokaisen jutun vaihe vaiheelta. Harri Kailanto oli juuri sellainen ohjaaja, jolta tuli kyseltyä paljon, koska tiesi ja luotti siihen, että perusteet ja ohjausta eri osa-alueisiin löytyy.

Erityisesti muinaista miimi-innostunutta mieltäni lämmitti, kun mainittiin ”toc” eli ranskasta tuleva termi sille pienelle pysähdykselle ennen otteen irrottamista miimisestä esineestä tai siihen tarttumista. Tämä on siis miimitermi, johon ei välttämättä improssa käytettävää miimiä opetellessa törmää, mutta koska ohjaaja on opetellut nimenomaan miimiä, niin se myös kuuluu puheessa ja näkyy harjoiteltaviksi valituissa tekniikoissa.

Pääsääntöisesti näin asiantuntevaa miimin ohjausta ei impron parissa saa, vaan siellä ollaan suht suurpiirteisiä asian suhteen. Niinpä oli tavattoman hienoa, että nyt sai mahdollisuuden yhdistää nämä kaksi taiteenlajia sujuvasti yhteen.

Miimitekniikoita

Muutaman tunnin aikana työpajassa ehdittiin tutustua moniin miimin perustekniikoihin. Ihan alkuun lämpättiin isolaation eli kehon osien eriyttämiseen tähtäävillä harjoitteilla. Pyrkimyksenä siis se, että mikään muu osa kehosta ei liiku, kuin se, mitä on tarkoitus liikuttaa. Sehän on yllättävän paljon vaikeampaa, kuin kuvittelisi. Hyvin harvoin arkielämässä on tarve saada rintakehää tai päätä liikutettua ilman, että olkapäät tai lantio liikkuisi. Siihen ei kiinnitä huomiota, jos ei ole fyysisen teatterin tai vaikka tanssin kanssa tekemisissä.

Perustekniikoiden osalta lähdettiin opettelemaan tasojen tekemistä ja jo luotujen tasojen huomioimista miimisessä tilassa. Eri korkuisten pöytätasojen ohella luotiin seiniä ja pyrittiin myös liikkumaan käsillä tasoja pitkin niin, että illuusio tasosta säilyy. Se on yllättävän vaikeaa itselleni ainakin, koska on yliliikkuvat nivelet, niin sormet taipuu herkästi yli.

Hyviä vinkkejä tähänkin saatiin liittyen esim. sormien asentoon. Jos on tarkoitus luoda illuusiota eteenpäin tai suoraan yleisön suuntaan, niin silloin tasoa määrittävä tai tasolla olevan käden sormet saa olla harallaan. Sitten taas profiilissa eli sivulla olevaa seinää määriteltäessä tai käsiteltäessä sormet on syytä pitää yhdessä. Näin illuusio tasosta on voimakkaampi. Ja nämähän on tosi pieniä juttuja, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi, jollei niitä joku ääneen sano ja ohjaa.

Tasojen lisäksi sitten käsiteltiin erilaisia miimisiä tankoja ja harjanvarsia. Eli mietittiin se, miten pitää luotu miiminen kappale taipumattomana ja koko ajan saman kokoisena. Yleisin illuusiota rikkova juttuhan on se, että jäykkä esine muuttuu kumimaiseksi tai muuttaa muotoaan käsiteltäessä. Niillekin jutuille on paikkansa, mutta uskottavassa illuusiossa esine pysyy ominaisuuksiltaan ja kooltaan samana käsiteltynäkin.

Tämä oli tosi hyvää harjoitusta, koska siihen tuli mukaan ajatus pysähdyksestä (toc) joka vaiheessa, kun harjanvarteen tarttuu tai siitä päästää irti. Tietoisesti pysäyttää itsensä hetkeksi ennen jokaista vaihetta. Tämä vaiheisiin purku mahdollistaa sen, että näitä pystyy myös kotona treenaamaan peilin ääressä.

Samat taidot pätevät sitten myös muihin pyöreisiin kappaleisiin. Kynät, köydet ja kupit ovat kädessä pyöreitä muodoltaan, joten on hyvä jättää se esineen mentävä ilmatila sormien väliin, kun miimiseen esineeseen tarttuu. Näistä nyt köysi on sellainen, joka kädessä toki taipuu, mutta esim. köydenvedossa on hyvä muistaa, että köysi ei ole kumia eli se ei veny ihmisten välillä. Jos siis miimistä todellisuutta haluaa ylläpitää, niin on hyvä huomioida sen käsittelemänsä esineen aidot ominaisuudet. Miettiä itselleen selväksi, miten kynää pidellään kädessä.

Klassisista miimitekniikoista opeteltiin myös tikapuiden kiipeämistä ylös ja alas. Näistä ehkä alaspäin pääseminen oli omille aivoille se vaikeampi. Olen joskus vuosia sitten kokeillut ja treenaillutkin, mutta niin se vain unohtuu, kun sitä ei aktiivisesti harjoita tai ole automaation tasolle lihasmuistiin saanut. Mutta onhan se astetta haastavampi tekniikka, koska siinä liikkuu kädet ja jalka (painonsiirto) samaan aikaan.

Lopuksi sitten treenattiin vielä klassikkojen klassikkoa eli miimistä oven avaamista. Tässä vinkkinä tietysti se, että kannattaa harjoitella aidoilla ovilla. Helposti improssa miimiset ovet avataan ja suljetaan epärealistisesti. Kannattaa itselleen selvittää se, millä korkeudella kahvat yleensä on ja miten paljon tilaa oven aukeaminen oikeasti vaatii ja miten ihminen liikkuu ovesta sisään, jos sulkee sen perässään.

Niin, ja tietysti on syytä muistaa päästää irti kahvasta, kun on avannut oven tai sulkenut sen.

Miimisiä tiloja

Ensimmäinen osa työpajasta oli suurimmaksi osaksi tekniikoiden opettelua mallista yksin. Ensin Harri opetti tekniikan ja sitten jokainen sai itsenäisesti kokeilla sitä, ensin piirissä ja sitten vapaasti tilassa liikkuen. Tauon jälkeen tehtiin sitten enemmän juttuja yhdessä. Harjoiteltiin kohtauksissa miimistä toimintaa, jonka aikana jutellaan jostain muusta, kuin tekemisestä sekä miimisissä tiloissa toimimista.

Yksi improtekniikkaklassikko, jota monilla kursseilla teetetään, on yhdessä tilassa tapahtuva kohtaus. Siinä kaikki saapuvat vuorotellen yksin miimiseen tilaan ja määrittelevät sinne yhden jutun. Tavoitteena on, että kaikki muistavat jokaisen tilaan tuodun asian tai siellä tehdyn tekemisen. Kiva tekniikka, jossa olen ihan todella surkea. Stressaan niin kauheasti yksityiskohtien muistamisen kanssa, että unohdan olla läsnä ja seurata, mitä todella tapahtuu.

Katsomalla tässä tekniikassa oppii tosi paljon. Yleisöstä sä näet selvästi, kun joku avaa oven eri tavalla, kuin se edellisellä kerralla avautui. Lavalle määritellyt esineetkin näkyvät katsomosta paljon selvemmin, kuin mitä niitä ikinä voi nähdä lavan sivusta. Mikä on tietysti hyvä juttu, koska yleisön suuntaanhan miimiä tehdään.

Vaikeus tuleekin sitten siitä, kun lavan sivusta yrittää hahmottaa, missä määritelty esine tai asia sijaitsee, kun tulee itse lavalle. Tähän Harri vinkkinä tarjoilikin sen, että kannattaa hyödyntää olemassa olevat visuaaliset muistin tuet. Jos tilassa on selkeitä merkkejä lattiassa tai linjoja, vaikka pylväiden tai muiden muodossa, niin kannattaa määrittää esineiden sijaintia niiden mukaan. Tämä siis vinkkinä sekä määrittelijälle että sivusta seuraajille.

Jossain määrin sitä yritinkin tehdä, mutta huomasin omassa neljän hengen miimisessä tilanluonnissamme, että asiat liikkuivat tilassa eri kohtiin. Siellä oli joku vika lattiassa, mikä pysyi kohdillaan, koska se oli lähempänä meitä. Sen sijaan lavan toisella laidalla oleva taso liikkui. Samoin oven paikka sekä avaustapa eli jokaisen tilaan astuneen tyypin kohdilla.

Itsehän olin siis ryhmämme viimeinen, mikä on tässä epäkiitollisin aika mennä tilaan, koska on jo paljon muistettavaa. Ensimmäisen ei tarvitse muistaa mitään, vaan hän saa määritellä tilaan, mitä haluaa. Toisena ei ole vielä paljon muistettavaa, mutta sen jälkeen alkaa jo olemaan paljon muistettavaa, vaikka jokainen pitäytyisi vain yhdessä lisäyksessä.

Täytyy myöntää, että mulla on miimin kanssa haasteita esineiden tunnistamisessa. Siis aika usein mä näen ihan eri esineen, kuin muut, vaikka se monelle olis ilmiselvä. Se ei ole vakavaa tai mikään vika. Se vaan aiheuttaa välillä hassuja vuorovaikutuksia esineiden kanssa, koska mä en vaan hahmota, mitä toinen on tekemässä.

Tällä kertaa se oli kynttilän sytyttäminen pitkällä sytyttimellä. Siis miimisesti tehtynä. Yleisö oli tunnistanut sen siksi toiminnaksi. Minä stressatessani lavan sivulla omaa vuoroani tuijotin epäuskoisena näkemääni ja yritin keksiä, mitä siinä tapahtuu. Ainoa, mitä mä keksin sivusta seuraten oli kukkien kastelu eli suihkepullosta suihkutellaan lehtiä. Niinpä, kun oma vuoroni tuli tein sen oletuksen mukaisesti.

Tämä tuli myös sitten myöhemmin purkukeskustelussa esille, että esine oli muuttanut käyttötarkoitustaan. Sehän ei siis ole virhe tai ongelma. Se on vaan osoitus siitä, miten tärkeää on määritellä asiat selkeästi. Kun me katsotaan miimistä todellisuutta, niin jokainen hahmottaa sitä eri tavalla. Emme tahallaan käsitä väärin hienosti tekemääsi miimiä, vaan yritämme vain suodattaa sitä omien kokemustemme ja muistikuviemme kautta.

Jokainen meistä voi nähdä vain sellaisia asioita, joita omassa mahdollisuuksien ympyrässä (tai miksi ikinä sitä kutsutaankin) on. Jos minulla ei ole visuaalisesti mielessä kuvaa sellaisesta takan tai kynttilänkin sytyttämiseen käytetystä sytkäristä, niin enhän mä pysty sellaista miimissäkään näkemään. Niinpä etsin ensimmäisen loogisesti siihen näkemääni asetelmaan vastaavan kuvan. Selkeästi siinä oli joku liipaisin tai painike, jota vedetään taakse etusormella. Ainoa esine, minkä siihen tilaan keksin sijoittaa oli suihkepullo, joten sen mä myös näin.

Täytyy kuitenkin myöntää, että olin niin kujalla oman vuoroni koittaessa, että mä heitin koko homman vähän lekkeriksi. Avasin oven jotenkin, koska en enää muistanut edes, miten viimeksi ovesta kulkenut oli sen avannut ja sulkenut. Muistin reagoida siihen ärsyttävään kohtaan lattialla ja koetin tehdä jotain järkevää saamallani visuaalisella kuvalla lavan toisessa laidassa olevan tason äärellä.

Lopulta sitten purin turhautumiseni siihen lattiaan määriteltyyn häiriökohtaan. Otin takaani miimisen vasaran ja hakkasin kohdan tasaiseksi. Samalla toki tein sen virheen, että polkaisin hahmollisissa ärsytyksissäni lattiaa voimalla ja nitkautin polveni ikävästi. Eli muistutus itselle, ettei omaa kiukkua kannata kanavoida lavalle, koska äkkinäiset päätökset lavalla voivat kostautua itselle. Varsinkin, kun lattia ei ollu miiminen, vaan betonia.

Lopuksi

Työpajan lopussa tehtiin vielä miimisten kohtausten aloituksia, joissa yksi aloittaa miimisen tekemisen ja toinen sitten liittyy kohtaukseen tekemään samaa asiaa. Sitten nähtiin pieni kahden hengen kohtaus, joka leikattiin ekassa mahdollisessa lopetuskohdassa.

Omat energiavarannot oli valitettavasti tuossa vaiheessa päivää jo käytetty. Aikaisin aamulla aloitettu matka ja keskittyminen miimitekniikoiden opetteluun olivat jo kuluttaneet akkuni loppuun. Niinpä tyydyin vain katsomaan, kun muut tekivät, enkä lopulta mennyt kertaakaan lavalle, vaikka yhdessä kohtaa melkein meinasin. Onneksi joku muu ehti reagoida millisekunnin nopeammin, niin saatoin sitten istua takaisin alas.

Ei vaan lähteny enää. Huomasin, että mulla alko olla tosi paljon hankaluuksia hahmottaa minkäänlaisia miimisiä todellisuuksia. Vaikka ne olis ollu kaikille muille ihan tosi selkeitä, niin mun mieli askarteli ihan muissa mahdollisuuksien ympyröissä. Se ehkä välillä onkin syy, miksi tulee ”keksittyä” jotain vähän outoa. Kun ei vaan tule mieleen se normaalein ja yksinkertaisin vaihtoehto.

Toisaalta, mikä ylipäätään on se normaalein tai yksinkertaisin vaihtoehto? Sehän nimittäin vaihtelee riippuen siitä keneltä kysyy, mitä juuri nähtiin. Ei improssa tai miimissä ole yhtä oikeaa mielikuvaa, jota tavoitellaan. Vaikka joku ihan selvästi muiden mielestä kalastais kohtauksessa, niin se saattaa jollekin näyttää ihan joltain muulta toiminnalta, kunnes tapahtuu jotain, joka ankkuroi sen kalastamiseksi.

Joskus se on vasta sanallinen määrittely, joka avaa sen miimisen todellisuuden katsojalle – ja tekijöillekin. Ja sekin on aivan ok. Ei meillä ole identtiset sisäiset kokemusmaailmat. Jos et ole ikinä nähnyt jonkun onkivan, ei se voi sulle toimintana tulla mieleen. Siinä mielessä kannattaa myös katsojana olla omille mielikuvilleen myötämielinen ja hyväksyä ne. Kukin näkee tavallaan.

Päivästä ylipäätään tarttui mukaan paljon tuttua ja hieman uuttakin miimin parissa. Tämähän on selkeästi sellainen laji, jossa kehittyminen vaatii paljon toistoja. Kuten eräs impro-opettajani tykkää sanoa, niin ei muuta kuin lisää kuntosalitreeniä vaan. Harjoittelemalla ne impro- ja miimilihaksetkin kehittyy.