Olen pitkään pohtinut sitä, miten itse hahmotan tapani kieltäytyä joistain impro- tai draamaharjoitteista.

Siis sehän olen monesti minä, joka ryhmässä jonkun harjoitteen kohdalla astuu sivuun ja kieltäytyy osallistumasta. Toki muutkin sitä tekevät välillä, mutta vain itsestäni voin sanoa, että se toistuu eri ryhmissä ja eri harjoitteissa.

Voi olla, etten aina osaa siinä hetkessä selittää, miksi teen niin, mutta kyllä sille yleensä on syy. En kieltäydy, koska tuntuis vähän nololta tai olis hieman hankalaa. Kun kieltäydyn harjoitteesta, niin yleensä ollaan sellaisilla vesillä, että harjoite aiheuttais vähintään ahdistuskohtauksen tai lievää dissosiointia, jos yrittäisin puskea itseäni suorittamaan.

Menneiden kokemusten vaikutus

Joskus nuorempana itse asiassa toimin valheellisemmin. Keksin tekosyitä, joiden perusteella skippasin koko päivän tai kurssikerran, jos tiesin jotain ahdistavaa olevan ohjelmassa. Ei sen tarvinnu olla, kuin se yksi ilmoitettu harjoitus tai osuus, joka ahdisti, ja jouduin siksi jättämään koko kerran varmuuden vuoksi väliin.

Yleensä kai ilmoitin vain olevani sairas, jotta mun ei tarvinnut osallistua. Ihan vaan siksi, koska mun kokemus oli se, että kieltäytyä ei oikeasti saanut. Ei saanut yksinkertaisesti sanoa, että ei, en halua osallistua tähän harjoitteeseen, vaan kieltäytyminen johti suostutteluun.

Koin sen vonkaamisen niin raskaaksi, etten halunnut joutua tilaan, missä joudun kieltäytymään osallistumasta.

Myöhemmin olen joutunut jumppaamaan aika paljon mieltäni sen suhteen, että onko mun vältelykäytökseni oikeutettua. Pitäisikö mun kieltäytymisen sijaan vaan puskea jonkun kynnyksen yli ja saada se tietty harjoite tai harjoitetyyppi mukavuusalueelleni?

Eli olen miettinyt sitä, että nössöilenkö sittenkin vaan liikaa, kun sanon, että tähän tekniikkaan en osallistu.

Nykyisyyden vaikutus

Olin äskettäin improkurssilla, missä tuli tuttu kompastuskivi vastaan. Rytmillinen versio kanikani- tai tukituki-harjoitteesta – millä nimellä sitä haluaakin kutsua. Nimien opetteluleikkihän se pääkäyttötarkoitukseltaan yleisimmin on.

Ja mä meinasin reippailla eli osallistua harjoitteeseen muiden mukana, koska mulla oli sinä aamuna vähän epävarma fiilis ryhmään kuulumisesta. Koska mulla oli sellainen fiilis, niin koin, että kieltäytyminen ei ole vaihtoehto. Kynnys sanoa: tämä harjoite aiheuttaa mulle ahdistusta, oli aika korkea.

Mutta tajusin siinä, kun opeteltiin yhdessä sitä tekniikkaa, että mulla on hetki hetkeltä pahempi olo. Sydän hakkaa ja rinnassa on ahdistava, tyhjä, olo. Tajusin, että se vaan pahenis, jos jäisin tähän.

En silti tietoisesti suostunut luovuttamaan, mutta kehoni teki päätöksen puolestani. Huomasin, että joudun katkaisemaan kehomieli-yhteyden täysin, jos yritän tehdä tätä harjoitetta.

Joudun dissosioimaan, jotta pystyn suorittamaan harjoitteen. Ja se ei ollut vaihtoehto. Ei ainakaan sellainen, jonka olisin valmis enää valitsemaan vain voidakseni olla vetämättä itseeni huomiota. Jotta voisin olla osa ryhmää. Jotta olisin helppo ohjattava.

Toki sekin helpotti luovuttamista harjoitteen suhteen, että olin omasta improhistoriastani tutun ohjaajan kurssilla. Mulla oli jo sellainen käsitys hänestä historian ja edeltäneen päivän pohjalta, että uskallan kieltäytyä. Eikä mun itse asiassa edes tarvinnut kieltäytyä, sillä kärsivä olemukseni oli jo kiinnittänyt huomion.

Sitten otettiin pieni tauko. Keskustelin sivummalla ohjaajan kanssa ja kerroin, että tämä harjoite on musta ihan kauhea ja se pahentaa ahdistuksen tunnettani merkittävästi, enkä siksi halua siihen osallistua. Kun se oli puhuttu auki, että ahdistukseni liittyy vain siihen kyseenomaiseen tekniikkaan, niin se oli sitten ok.

Istuin hetken huoneen sivussa, kunnes tajusin, etten voi olla siinä tilassa. Se rytmi, hokeminen ja volyymi, mikä siinä harjoitteessa on resonoi ikävästi sisimpäni kanssa.

Niinpä otin ohjaajan vinkistä vaarin ja poistuin tilasta lopun harjoitteen ajaksi. Toki palasin sitten, kun kuulin, että harjoite oli ohi ja olin lopun päivää ihan normaalisti ryhmän mukana. Ilman ahdistusta.

Rohkeutta(ko?)

Huomaan, että mulla on kaksijakoiset fiilikset taipumuksestani kieltäytyä harjoitteista, jotka ovat mulle ahdistavia tai, joita en halua oman hyvinvointini kustannuksella tehdä. Muhun on nimittäin istutettu hyvin vahvasti se ajatus, että pitää poistua mukavuusalueelta / kasvu tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella. Ja huomaan sen aiheuttavan välillä semmosta ihan turhaa reippautta.

Varsinkin sellaisten ohjaajien ohjauksessa, jossa kieltäytyminen on puheen tasolla ok, mutta käytännössä sitä ei hyväksytä tulee monesti käytettyä paljon energiaa selviytymiseen.

Se, onko kieltäytyminen harjoitteesta ok, ei siis aina paljastu ohjaajan puheista, vaan ohjausteoista. Olen monesti kursseilla miettinyt, miksi musta tuntuu, että mua väännetään johonkin asentoon, vaikka mulle on sanottu: on ok sanoa ei. Ja se johtuu just siitä, että harjoitteesta kieltäytyminen johtaa suostutteluun. ”Kokeile edes”.

Tai jos ei suostutteluun mennä, niin siitä kieltäytymisestä tehdään niin suuri juttu, että helposti syyllistyvänä ja henkilökohtaista huomiota välttelevänä ihmisenä koen painetta osallistua silti ja kärsiä salaa.

Koska kieltäytyminen on tuntunut itsestäni eri ryhmissä sosiaalisesti vaikeasti hyväksyttävältä toiminnalta, niin en enää tällä kertaa hämmentynyt siitä, kun tuo kieltäytymiseni harjoitteesta tuli kurssin loppupalautteessa mulle positiivisella sävyllä mainittuna takaisin. Palauteparini oli pitänyt sitä rohkeana tekona, että olin kieltäytynyt harjoitteesta. Varsinkin sen jälkeen, kun olin aamulla kertonut, millaisia teemoja itse olin kelannut ensimmäisen kurssipäivän jälkeen.

Oman tulkinnan ankaruus

Itse, koska tunnen itseni, en osaa nähdä kieltäytymistä ahdistavasta tekniikasta rohkeutena. Näen sen monesti nössöytenä. Ajattelen, etten taaskaan uskaltanut ylittää itseäni. Että päästän itseni liian helpolla, kun annan itselleni luvan kieltäytyä.

Mutta faktahan on se, että kaikki ei sovi kaikille. Totta kai voi olla niin, että minäkin terapian tai minkä ikinä prosessin jälkeen pystyisin tuota hokevan rytmikästä harjoitetta ongelmitta tekemään. Mutta se ei taida tässä olla se pointti.

Improhan ei mikään muutaman pakollisen tekniikan paketti. Harjoitteita ja variaatioita on lukemattomia. Samoja taitoja voi harjoitella hyvin monenlaisin tekniikoin. Jokainen löytää varmasti ne itselleen sopivimman ja sopivasti itseään haastavat tekniikat. Kunhan sille vain annetaan mahdollisuus.

Tajusin selkeästi nyt viimeisimmän kokemuksen ja toiselta kurssilaiselta saamani palautteen jälkeen, että se oli vain hyvä asia, että kieltäydyin. Koska mä en ole ainoa, joka leikkii reippaampaa, kuin on. Moni muu käy kyllä läpi samanlaisia tunteita ja keloja, mutta on sosiaalisesti taitavampi esittämään sitä, että on ok. Tai ehkä heillä ei ole samanlaista sisäistä maisemaa, kuin minulla.

Mullehan ahdistus ja dissosiointi, tietty epätodellisuuden tunne, on hyvin tuttua. Se on kehollisesti ja hermostollisesti tunnettu tila. Tunnistan myös herkästi milloin ollaan menossa sitä kohti ja osaan jo ennakoida.

Toki joskus en tunne oloani ryhmässä niin turvalliseksi, että uskaltaisin sanoa ääneen, miltä tuntuu. Saatan vaan mennä sanattomaan tilaan ja häipyä paikalta.

Varsinkin isoissa ryhmissä paikalta livahtaminen kenenkään huomaamatta on helppoa. Mutta en halua tehdä sitä, jos ei ole pakko. Laukaisee sen tunteen, joka ei välttämättä muita harjoitteita tehdessä olisi ikinä ahdistuskohtaukseksi asti voimistunut.

Ryhmässä rohkeasti

Rohkeus nouseekin usein muista ihmisistä. Jos näet, että joku muu voi sanoa ei. Näet, miten se asia käsitellään kunnioittavasti ja, miten siitä jatketaan, niin ehkä sunkaan ei tartte seuraavalla kerralla esittää reippaampaa.

Silloin ehkä säkin uskallat siinä kohtaa, kun se aidosti on tarpeen, sanoa: ei, en osallistu tähän harjoitteeseen.

Ei kukaan ohjaaja voi oikeasti nähdä, mitä ohjattavien mielessä liikkuu, jos sitä ei sanoiteta. Jos kaikki vaan on aina reippaampia, kuin ovat ja pakottavat itsensä iloitsemaan, vaikka hampaat irvessä, niin sehän antaa virheellistä infoa myös ohjaajille. Siis sellaisille ohjaajille, jotka ylipäätään lukevat tilaa ja sopeuttavat toimintaansa ryhmän mukaan. Ihmisille, jotka miettivät syvällisemmin toimintaansa ja perusteita.

Hyväksyntä

Niinpä olen päättänyt hyväksyä sen –muutamaankin kertaan – saamani palautteen, että se oli rohkea teko, eikä pelkkää nössöilyäni. Jos ei muuta, niin henkilökohtaisesti se kertoi mulle paitsi sen, että tunnen ahdistusta sen hajoitteen vuoksi, mutta myös sen, että mulla ei ollut turvallinen olo siinä ryhmässä.

Aioin hetken ajan pakottaa itseni tekemään sen harjoitteen, jonka tiedän voimistavan pientäkin ahdistuksen tunnetta rinnassani. Tiesin myös, että sinä aamuna tunsin ahdistusta tai jännitystä, koska mulla oli vähän irrallinen olo siinä ryhmässä. Musta tuntui, että en voi olla täysin minä. Tunsin tarvetta esittää rauhallisempaa, kuin olin.

Valitettavasti vaan, toissa kevään TRE-kokeilujen jälkeen, en ole enää kyennyt pakottamaan kehoani hiljaiseksi, täysin lamaantuneeksi ja liikkumattomaksi. Kehoni on alkanut tuottaa luontaista liikettä, tärinää, myös silloin, kun se ei ehkä sosiaalisesti niin hyväksyttävää olekaan.

Sosiaaliset maskit

Mun maskeihinihan kuuluu liikkumattomuus ja hiljaisuus. Olen hyvä olemaan näkymätön. Jos en ole, niin se yleensä paljastaa, että en yritä niin kovasti häivyttää jotain puolia itsestäni. Avoimesti itsenään oleminen on rohkea valinta. Sitä nimittäin harvoin voi täysin olla. En minä ainakaan.

Niinpä, jos uskallan kertoa, että nyt ahdistaa ja en halua osallistua, niin se on yleensä merkki luottamuksesta. Tila riittävän turvallinen, että niin voi tehdä.

Toisaalta, joskus oma sosiaalinen maski vaan hajoaa niin pahasti, että mä vaan käännyn pois ryhmästä. Pois katseen alta. Oli turvaa tai ei. Sosiaalinen häpeä on pienempi paha, kuin se olo, jonka pakolla osallistuminen aiheuttais.

Lopuksi

Eli loppujen lopuksi en tiedä, mitä mieltä asiasta pitäis olla. Puolensa ja puolensa. Välillä vois olla haastaa itseään enempi ja joskus taas tulee turhaan reippailtua itselleen epätodellinen olo.

Mutta sen kuitenkin tiedän, että turva (sisäinen ja ulkoinen) on olennaista, kun omia rajoja ylitetään tai siihen yllytetään.