Lauantaina 12.4.2025 Teatteri Kultsalla järjestettiin jälleen Pitkän impron -festarit. Näiden festareiden yhteydessä on perinteisesti järjestetty myös yksi avoin improtyöpaja. Tämän vuoden festarityöpajassa Stella Polariksen näyttelijä Antti Laukkarinen ohjasi, reilun kolmen tunnin mittaisen, syväsukelluksen draaman ja syvien tunteiden äärelle.

Tämä on sävyltään hieman totutusta poikkeava improtyöpaja. Nyt ei tarvinnu olla kiva tai pyrkiä positiiviseen tunnetilaan. Hyväksynnän osalta otettiin askel eteenpäin siitä ajatuksesta, että hyväksyntä (impron joo) tarkoittaisi positiiviseen suuntaan tapahtuvaa vaikuttumista. Tässä pajassa mentiin rohkeasti kohti vaaraa ja tutkittiin tunneskaalan synkempiä sävyjä, kuten surua ja vihaa yrittämättä ratkaista tilannetta tai selittää tunteita pois.

Kun puhutaan draamasta ja syvemmistä tunteista, niin se vaatii improssa yhteisen ymmärryksen. Se vaatii sen, että kukaan ei yritä ratkaista asioita tai vääntää niitä vitsiksi. Se vaatii myös sen, ettei kukaan nollaa kohtauksen jännitettä pintatason hyväksynnällä. Siksi aidosti koskettavaan draamaan tai kauhuun voi olla vaikea päästä improesityksessä.

Tämä ei nyt tarkoita, että kaiken impron pitäis olla draamallista improa tai, että draamallisessa improssa ei olisi kohtia, joissa yleisö nauraa. Improssa on yllättävyytensä vuoksi melko pitkälti aina huumoria. Vähintään tahatonta komiikkaa, kun joku marssii miimisen pöydän läpi tai tulee joku väärinkäsitys. Mutta draamallisessa improvisaatiossa ja näyttelemisessä siihen huumoriin ei pyritä. Ei yritetä tehdä hauskaa, vaan tehdään tosissaan, mutta siitä huolimatta saattaa olla hauskaa.

Yhä syvemmälle suohon

Ihan ensimmäinen tekniikka, jonka teimme neljän hengen ryhmissä, oli suosikkiharjoitukseni tässä työpajassa. Jokainen pääsi vuorollaan tekemään yhden 2 minuutin kohtauksen kunkin ryhmäläisen kanssa. Jokaiselle kohtaukselle oli annettu aloitus:

1. Istu tuolille neutraalista kohdistaen katse johonkin (ei suoraan yleisöön)
2. Istu tuolille ja ota joku tunne (tunneskaalan pakastimen puolelta eli ei ilo tms.)
3. Tule näyttämölle ja tee jotain miimistä toimintoa

Kaikki pääsivät siis tekemään yhteensä kuusi kohtausta. Ensin putkeen omat kohtauksella kaikilla kolmella aloituksella vaihtuvan parin kanssa. Sitten yhden kohtauksen muiden aloittajien kanssa niin, että kaikki kolme aloitusvaihtoehtoa tulee kokeiltua jonkun kanssa.

Kaikki pienryhmät tekivät samaan aikaan ja ohjaaja ilmoitti kelloa kilisyttämällä, milloin on aika vaihtaa joko aloitustapaa tai kohtauksen aloittavaa improvisoijaa. Olimme levittäytyneet hyvin laajalle Teatteri Kultsan maanalaiseen teatteritilaan, joten ei juurikaan edes tullut noteerattua muita ryhmiä tekemässä samaa tehtävää. Oli oikein mukava olla siinä omassa pienryhmäkuplassaan tekemässä ja nauttimassa yhä vaan syvenevistä kuopista, johon hahmot itsensä kaivoivat.

Paljon oli pettämiskohtauksia tai vanhemman ja lapsen välisiä kohtauksia, jossa esim. tullaan myöhässä kotiin. Hyvin perinteisiä draaman aineksia.

Oikeastaan ainoa itsenikin yllättänyt kohtaus, itse tekemistäni, alkoi toiminnasta. Toinen tutkiskeli tuolin pintaa. Oli valinnut tekemisekseen konkreettiseen tuoliin liittyvän liikkeen, missä oli omaan silmään jotain toistuvaa ja hermostunutta. Sitten se lähti vähän mielikuvituslaukalle. Siitä tuli kahden varkaan välinen kohtaus, missä toinen oli piilottanut ryöstösaaliin antiikkituolin verhoilun alle.

Ja ehkä jopa sanoisin itselleni semmosena pienenä näpäyksenä, että kyllä mä siinä salaa vähän nauruja hain, vaikka oltiin draaman maailmassa. Tunnetasolla kireys ja negatiivisuus kohtauksessa paheni, mutta mulla tekijänä oli semmonen pieni piru olkapäällä joka neuvo, miten sitä kuoppaa kannattais syventää, jotta yleisöllä olis hauskaa.

En tiedä, onko se vaisto varsinaisesti synti edes vakavassa improssa. Kyse ei ole niinkään suorasanaisesta gägeilystä, vaan itse miellän sen kohtauksen hauskuuden tunnistamiseksi. Ja voin olla väärässä, mutta mielestäni pahensin tilannetta ja menin kohti varaa panoksia vuoro vuorolta nostamalla. Eli jännite säilyi, kun taas puhtaassa gägeilyssä kohtauksen jännite laskee, kuin lehmän häntä, koska vitsi on tehty kohtauksen tai vastanäyttelijän kustannuksella.

Tämä on kuitenkin omaa mutuiluani sisältä päin, koska ei näistä ehditty oikeasti keskustella ryhmän kesken. Eli ryhmäreflektio ei paljastanut sitä, mitä olin aistivinani lavalla yleisönä olleista pienryhmämme jäsenistä.

Tämän sanottuani, olen iloinen huomatessani sen, että joku siinä mulle ominaisessa tavassa löytää iloa ja huumoria maailman tilanteiden absurdiudesta – välillä ihan vakavin kasvoinkin – sopii impron maailmaan. Ikuisena reflektoijana mulle on tosi tärkeää huomata kehityskohteiden ohella myös ne jutut, missä omat vahvuudet improvisoijana piilee.

Yksi vahvuuksistani on siis tilanteen pahentaminen tietoisesti.

Tässä työpajassa ja tässä ekassa tekniikassa erityisen ihanaa oli se, että sai heittää ns. bensaa liekkeihin ilman, että kukaan yrittää ratkaista mitään tai kääntää tilannetta hyväksi. Se on yllättävän haastavaa saada aikaan muuten, kuin sopimuksesta tai kokeneiden ja intuitiivisesti mukautumiskykyisten improvisoijien kanssa.

Kohtaamisia

Lopun työpajasta työskentelimme paritekniikoiden parissa niin, että kaksi tekee ja muu ryhmä katselee. Tämä oli ehkä omaan makuun vähän passivoiva ratkaisu, koska se tarkoitti, että istuskelua tulee paljon. En henkilökohtaisesti ole niin kovasti sen fani, vaikka katsomalla oppiikin paljon. Henkilökohtaisesti olisi ollut hienoa päästä tekemään enemmän toistoja ja kokeilemaan tekniikoita. Mutta se nyt on makuasia, ja aivan hyvin tämä näinkin meni.

Toinen tekniikka oli siis vähän tarinateatteritekniikoita ja improa yhdistävä kohtaamisharjoite, missä kaksi tilan eri laidoilta liikkeelle lähtevää hahmoa sanoo vuorollaan yhden repliikin ja ottaa sitten askeleen kohti toista hahmoa. Kohtaus päättyy, kun nämä kaksi hahmoa kohtaavat tilan keskellä. Joko niin, että siinä sanotaan vielä viimeinen repliikki tai sitten vaan toinen tekee leikkauksen käsimerkillä ja kohtaus loppuu siihen.

Vaikka tämän osion tekstistä aloitinkin rutisemalla siitä, että olisin halunnut tehdä itse enemmän, niin kyllä tässä katsominen oli ihan yhtä opettavaista, kuin tekeminenkin. Kun näkee, miten eri rytmillä tai intensiteetillä ihmiset samaa tekniikkaa oman parinsa kanssa tekevät, niin siitä saa paljon uusia ideoita myös omaan improvisointiin.

Erityisesti ilahdutti yksi pari, jossa toinen improvisoija otti alkuun todella pitkiä askeleita toista kohti. Siinä katsojana rupesi miettimään, että onkohan tämä parilla repliikillä selvä kohtaus, kun hahmojen kohtaaminen tuolla askelmitalla tapahtuisi aika nopeasti.

Mutta sitten siinä tapahtui sisäistä korjausta. Parinsa otti tosi lyhyitä askeleita ja toisenkin askel lopulta lyheni, kun kohtauksen jännite nousi.

Mulle tämä avautui kivan konkreettisena demonstraationa siitä, mitä usein improkohtauksen alussa tapahtuu. Lähdetään hirveällä vauhdilla liikkeelle, kun on joku juttu – selkeä suunta tiedossa. Vauhti ei kuitenkaan yleensä kanna, vaan jossain kohtaa on pakko hidastaa. Ei siksi, että hitaus olisi se juttu. Kiirehtiessään ei vaan ehdi nähdä sitä, mikä on koko ajan siinä edessään.

Näkeminen olikin yksi teema, minkä Antti nosti esiin työpajan alussa. Ei keksitä mitään, vaan annetaan itselle ja muille aikaa nähdä se, mikä on jo siellä kohtauksessa. Nähdään oma pari ja tila missä ollaan. Annetaan improvisaatiolle aikaa tapahtua.

Siitä tuli lopulta yllättävän koskettava kohtaus, kun rytmi hidastuikin ja pysähdyttiin näkemään toinen. Mutta sitä ei olis ehtinyt tapahtua, jos kumpikin olis harpponut mahdollisimman nopeasti toista kohti. Mikä sekin voi olla erinomaisen kiinnostava variaatio tähän tekniikkaan.

Ei ole oikeaa tai väärää, on vain vaihtoehtoja. Valintoja, joita voimme tehdä. Hitaus ja nopeus on molemmat hyviä, kunhan valintojamme ei ohjaa pelko tai hätäily, vaan improvisoijan vaisto.

On siis ihan hyvä antaa itselleen myös aikaa nähdä ja kuulla se, mikä jo on olemassa.

Musiikin vaikutus

Päivän kolmas tekniikka oli reagoinnin ja luontaisten impulssien tutkimisen harjoite. Ohjaaja sijoitteli kaksi tuolia lavalle, joille improvisoijat istuivat. Kohtaus alkoi siitä, että kummallakin on silmät kiinni ja musiikki alkaa soida. Sitten annetaan hetken musiikin vaikuttaa ennen, kuin avataan omassa tahdissa silmät.

Ainoa ohje oikeastaan oli se, että mitään ei tarvitse tehdä. Saa tehdä, jos siltä tuntuu ja impulssi vie. Mutta mitään ei tarvitse pakottaa tapahtumaan. Se riittää, että istut siinä tuolilla ja annat musiikin sekä toisen lavalla olevan improvisoijan vaikuttaa suhun.

Aina omaa pariaan ei voinut suoraan nähdä, koska tuolit oli asetettu silleen, että toinen on selän takana tai vinosti näkymättömissä toiselle. Toisissa kohtauksissa taas oltiin lähtökohtaisesti hyvin lähekkäin tai suorassa linjassa katsekontaktia varten.

Musiikin ohella asemointi tietysti vaikutti tilanteen alkuun ja siihen, mihin suuntaan kohtaus lähtee kehittymään. Vaikka tekijänä tuntuis, että eihän tässä tapahdu mitään tai katsekontaktin puute häiritsee, niin siinä voi yleisölle avautua kokonainen maailma ja ihmissuhde.

Yksi mieleenpainuneimmista kohtauksista oli sellainen, että tuolit oli asemoitu niin, että toinen improvisoija näki toisen koko ajan, koska istui hieman taaempana ja vinosti kohti toista. Toinen taas ei ilman suurta tietoista käännöstä olisi voinut nähdä lavapariaan.

Ihanaa olikin, kun hän ei kääntynyt, vaan musiikki lähti luomaan sitä kohtausta. Siihen tuli ihanan riipaise kaipauksen ja kohtaamattomuuden energiaa, koska toinen näki ja pyrki koko ajan kontaktiin, mutta toinen ei edes vilkaissut suuntaansa. Koko ajan tapahtui musiikin inspiroimaa tanssillista liikettä näissä istuvissa hahmoissa.

On rohkeutta myös luottaa impulsseihin ja siihen, että se, mitä tapahtuu, riittää. Riittää, että vain on lavalla ja jollain tavalla kontaktissa. Se ei tarkoita automaattisesti katsekontaktia. Siellä oli hetkiä käsi koskettaa tai toisen lämpö ehkä tuntuu omalla iholla, kun liikutaan samassa tilassa koskettamatta.

Mahdollisuuksia on paljon, kun vaan antautuu impulssien vietäväksi.

Kauhua

Toinen kohtaus, minkä haluan edellä kuvatusta harjoitteesta nostaa esiin oli ihanan kauhea kauhukohtaus. Musiikki vei ja johdatteli siihen maailmaan, mutta tekijöiden sanaton ilmaisu pahensi sitä huomattavasti. Toinen istui koko ajan tuolissaan, mutta toinen hahmo nousi ja päätyi hänen taakseen.

Vaikka siinä ei kauheasti ollut kosketusta tai mitään suoran pahansuopaa, niin ne ilmeet ja statuserot tekivät tilanteesta tosi uhkaavan tuntuisen. Takana seisonut hahmo hymyili koko ajan semmosta vähän vinoa hymyä, joten ei voinut tietää, mitä hän oikeastaan suunnitteli toisen pään menoksi – kirjaimellisesti. Joku semmonen paholaisparturi viba siitä jäi.

Samantyyppinen lataus tuli myös omaan kohtaukseeni. Siinäkin musiikki vei kohtauksen synkkiin sävyihin. Me istuttiin kohtauksen alussa vastakkain, suoran katsekontaktin mahdollistavassa asetelmassa, ja se lähti aika nopeasti vaarallisille jengoille. Valtataistelu oli ilmeinen. Sanaton statuskamppailu ilmaisun keinoin.

Lopulta oma hahmoni luovutti eli ei enää voinut nostaa statusta, vaan oli pakko laskea. Ei romahduttaa kokonaan, vaan ymmärtäen sen, että joko itse alistuu tai tulee turpiin. Fiktiossa siis.

Siitä se sitten lähti liikkeelle se kohtaus. Musiikki oli jo päättynyt, kun kumpikin oli ylhäällä tuoleistaan. Minä suojautumassa oman tuolini taakse ja toinen omaa ylivaltaansa osoittamassa koettaen palauttaa mua istumaan tuoliini.

Siinä jännite oli niin korkea, että mulla tapahtui se, mikä monesti käy eli pokka pettää. Kun ollaan riittävän epämukavalla tai absurdilla alueella, niin mulla rupeaa naurattamaan. Enkä pysty pidättelemään sitä naurua, koska se on merkki myös mukavuusalueen rajasta. Jos yritän olla nauramatta, niin mulla alkaa silmät valua. Jännite on niin kova, että mun on pakko purkaa sitä – kuin hauveli konsanaan – fyysisesti.

Sitten, kun se kohtaus vaan jatkuu ja jatkuu, niin oma huvitteisuus pahenee. Enkä tiedä onnistuinko peittämään sen, että nauroin tilanteen käsityskyvyn ylittävälle väkivallan uhkalle. Joskus on onnistunut naamioida nauru peloksi, koska kyllähän me ihmiset sopivasti hermostuessamme monesti nauramme. Mutta harvemmin katketakseen, kuten minä nauran.

Musta tuntuu, että tässä on yksi ihan selvä viesti mulle. Väkivaltaisuushan on mulle itse asiassa vaikea näytellä. Väkivallan uhka ajaa alitajuisesti purkamaan tilannetta. Nauramaan ja vaikuttamaan vaarattomalta. Eli selkeästi fiktio oli uskottava. Uhkan tuntu oli riittävän aito, jotta ihan aito selviytymisreaktio aktivoituu. Ei siinä oikeasti mitään vaaraa ollut, mutta keho tulkitsee sen aidoksi.

Nauru purkaa jännitettä, joka on liian korkea käsiteltäväksi. Eli nyt ollaan mulle epämukavalla alueella. Alueella, jota mun ehkä pitää fiktiossa tutkia vielä enemmän.

Toki, jotta ei mennä ihan ylianalysoinnin ja psykologisoinnin puolelle, niin todettakoon, että mua huvitti myös se, että kohtaus vaan jatkuu ja jatkuu. Eli esiintyjänä olin tietoinen, että tämä on kohtaus ja odotin, että ohjaaja päättää sen kohtauksen. Mutta sitku sitä ei tapahtunut, vaan se kohtaus tuntui semmoselta samaa kehää toistavalta ylivenytetyltä kohtaukselta, niin mua improvisoijana alkoi myös naurattaa ihan silkasta hämmennyksestä.

Mulla oli sisäinen tunne, että tää kohtaus olis voinu päättyä jo tähän tai tuohon seuraavaan kohtaan. Mutta, kun oli ohjaajan vallassa päättää kohtaus, niin sitten sitä vaan jatkoi ja jatkoi, vaikka se tuntui jo todella oudolta.

Tässä on se toinen oppi, jonka tästä kohtauksesta mukaani poimin. Tunnistan, että olen luontaisesti lyhyen impron tekijä. En välttämättä komedia-impron, mutta rakenteellisesti lyhyen tai vapaan impron tekijä. Ne on mulle helpompia. Pitkä juonellinen impro vaatii erilaista taitopalettia.

Tykkäänkin itse asiassa enemmän ohjata pitkää improa ryhmille, kuin itse näytellä pitkissä tarinoissa. Fiktion kirjoittajana mulla on kuitenkin hyvä tatsi pitkien tarinoiden ja tekniikoiden ohjaamiseen. Sen sijaan improvisoijana mulle on vaikeaa olla käsikirjoittamattomassa pitkässä tarinassa muu, kuin läpikulkuroolissa oleva hahmo.

Tämä on kestohaaste, johon törmäsin jo nuorena hehkuvasilmäisenä improvisoijana, jota ohjataan kohti pitkän impron tekemistä.

Ei se mahdotonta ole, mutta se on haastavaa, koska mun vaistot soveltuu paremmin lyhyeen improon.

Lopuksi

Ihan viimeisenä – vähän yliajalle mennen – teimme vielä minuutin monologikohtaukset. Jokainen saa monologiinsa jonkun innoistuksen ohjaajalta esim. tämä kohtaus liittyy jotenkin hahmosi isään, puolisoon tai omaan työttömyyteen. Sitten kukin vuorollaan menee lavalle ja ryhtyyy tekemään jotain miimistä tekemistä. Sitten, kun tuntuu siltä, niin voi puhua. Pitää pienen monologin ja minuutin kohdalla ohjaaja päättää kohtauksen.

Henkilökohtaisesti, koska olin aikatauluttanut teatteriesitykseen menon tämän työpajan jälkeen huomasin vilkuilevani jatkuvasti kelloa, kun teimme tätä viimeistä tekniikkaa. Se vei vähän omaa keskittymistä, koska olin tietoinen siitä, että nyt ylitetään ihan reilusti olettamani päättymisaika.

Nousevan katsomon takia oli myös välillä vaikea vain mennä vapaaehtoiseksi lavalle. Varsinkin, kun itse istui katsomon takaosassa. Jälkikäteen miettien olis kannattanut vaan suosiolla istua eturiviin. Mutta enhän paikkaa valitessa vielä tiennyt, että tekisimme ekan tekniikan jälkeen vain näitä ”nyt tarvitaan 1-2 vapaaehtoista lavalle” -tyyppisiä kohtaustekniikoita.

Välillä tila aiheuttaa haasteita nopealle reagoinnille tai tekniikoihin osallistumiselle, kun impulssi tulee.

Omasta monologista ei jäänyt hirveästi mieleen, koska olin stressaantunut ajasta ja siitä, että mulle tulee kiire ehtiä toiselle puolen kaupunkia työpajan jälkeen.

Sen kuitenkin muistan, että rupesin mielestäni tiskaamaan astioita. Mulla kävi siinä kuitenkin semmonen miiminen aivopieru, että nostin astioita ylempänä olevasta kaapista pestäkseni ne ja asettaakseni ne pöydälle. Kyllähän niinkin voi tehdä, jos vaikka kaapissa olevat lasit ovat pölyisiä. Mutta tajusin siinä monologiani puhuessani, ettei tässä tekemisessä ole mitään järkeä. En sitä lopettanut tai korjannut, vaan jatkoin lasien nostamista kaapista, mutta tiedostin siinä samalla, että tämä ei nyt mene ”oikein”.

Siinä mielessä se oli itselleni kiinnostava kokemus, koska monestihan sitä rupeaa korjaamaan asioita improvisoidessa, jos huomaa tehneensä virheen. Mutta, mitä jos vaan antaa virheen olla ja jatkaa sitä, kuin se olis normaalia?

Eihän se mitään haittaa, että se toiminta tapahtuu epäloogiseen suuntaan, mutta oma tietoisuus asiasta voi hankaloittaa asiaa. Nyt sitten yleisö sai tehdä ihan itse omat päätelmänsä, miksi tämä monologin työtön siinä pesee astioita niin. Tai ehkä he eivät edes nähneet sitä tiskaamisena, vaan tekivät jonkun toisen tulkinnan toiminnastani.

En ehtinyt kysyä, koska jouduin poistumaan ennen loppupiiriä ja työpajan virallista lopetusta. Mutta ihan kiinnostava huomata, että sitä kykenee samaan aikaan kolmeen asiaan. Pystyy tuottamaan monologia eli kohtauksen sisältöä, tekemään miimistä toimintoa ja samalla improvisoijana astumaan itsestään ulos tarkkailemaan itseään.

Olen hirveän iloinen siitä, että se on hetkittäin mahdollista, koska se kertoo mulle siitä, että olen edistynyt. Se arvottamaton tietoisuus, joka voi olla olemassa vain, kun itse tekeminen ei vie koko kaistaa ja kaikkea keskittymistä. Noteerasin asian olevan epälooginen, mutta en arvioinut sitä vääräksi, vaan annoin sen tapahtua. Tutkin, mitä tapahtuu, jos vaan vedän kohtauksen loppuun arvostelematta hahmoni valintoja.

Käsikirjoitetussa teatterissahan tämä näyttelijän erillisen tietoisuuden tarkastelukulma on helpompi saavuttaa. Siinä tulee rutiini ja asiat automatisoituu, jolloin on tilaa astua itsensä ulkopuolelle tarkkailemaan itseään ja toimintaansa. Improssa tuollainen hetki vaatii melkoista rauhaa. Sitä, ettei ole hahmona eikä improvisoijana kiire yhtään mihinkään.

Enkä arvota sitä hetkeä nyt läsnäolon kannalta. En osaa sanoa, onko se tarkkaileva tietoisuus sellainen, mikä saa yleisön näkökulmasta improvisoijan vaikuttamaan siltä, että hän ei ole läsnä tilanteessa. En tiedä, koska en ole ollut katsojana sellaisessa tilanteessa, missä olisin voinut tietää, että joku lavalla oleva improvisoija samaan aikaan tekee, puhuu ja tarkkailee ei-itsetietoisesti ja ei-arvostelevasti itseään.

Voin puhua vain omasta kokemuksesta. Mulle toi tarkkailijatilan olemassaolo on merkki siitä, että olen täysin tilanteessa sisällä. En esitä, enkä puske mitään, vaan kaikki tapahtuu rennosti ja luonnollisesti. Jokainen sana tulee jostain ilman, että sitä tarvii kaivaa esiin. Jokainen miiminen teko tapahtuu, koska impulssi vie siihen suuntaan, eikä liikkeitä tarvitse ohjata. Jokainen tunne on perusteltu, kohtaukseen juurrutettu.

Tämä tietoisuus on se, joka mahdollistaa suunnan muuttamisen ja itsensä ohjaamisen – tietoiset valinnat.

Eli aika syvälle tässä työpajassa päästiin. Suorastaan ytimeen asti.

Kiitos Antti Laukkarisella ja ihanan heittäytyvälle ryhmälle tästä syvällisen oivaltavasta tutkimusmatkasta draamallisen impron pariin.