Onnekkaat kuljettaa katsojan 1980-90-lukujen perhearkeen. Vakavaraiset ja kiireiset ammatit itselleen opiskelleet vanhemmat (Lumikki Väinämö ja Mikko Jurkka) pystyvät tarjoamaan lapsilleen sellaista yltäkylläisyyttä, josta itse saattoivat lapsena vain haaveilla. On tilava talo ja uusittu sisustus. On huippuvarusteltu keittiö, jossa kukaan ei tee ruokaa. Miksi tekisikään, kun on varaa käydä ravintolassa syömässä? Kodin keskipisteenä on sohva, joka on niin hieno, ettei sillä saa istua, jollei sitä suojaa ensin.

Näytelmän alussa, perheen jo aikuistuneiden lasten, Sannan (Nenna Tyni) ja Mikan (Markus Järvenpää), pohtiessa oliko heidän lapsuutensa onnellinen, kokemuksen ydin kiteytyy monelle tuttuun lauseeseen: ”Eihän meiltä mitään puuttunut”. Mitään materiaalista: ulkomaanmatkoja, rahaa, pelejä, leluja, videoita jne. ei lapsilta tosiaan puutu. Jotain muuta, ehkä.

Onnekkaat on laadukasta ja ajoin humorististakin perhedraamaa, joka puhuttelee minua. Se varmasti johtuu siitä, että tunnistan näytelmän asiat ja ilmiöt omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Koulutuksen kautta tapahtuneen luokkanousun ulkoiset merkit. Uusimmat teknologiat ja tavarata. Kodit, joissa kaikki kiiltää ja vaikuttaa niin upealta, ettei voinut, kuin kadehtia. Maailman, jossa rahalla saa kaikkea paitsi onnea, rauhaa ja sisäistä turvantunnetta tai ikuista elämää. Niin, ja ehkä kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan, jos nämä eivät kuulu samaan luokkaan.

Perhe-elämän haasteiden ohella tarinassa päästään sukeltamaan myös yllättävän hauskoihin hetkiin, joita tarjoavat mm. proviisorin (Tuomas Korkia-Aho) monologit. Minkälaisia herkullisia patoumia sitä voikaan piillä kohteliaan asiakaspalveluhymyn takana. Äärettömän tunnistettava ja huvittavuudessaan hieman pelottavakin hahmo.

Ylipäätään hahmot ovat tässä näytelmässä todella todellisen tuntuisia ja kokonaisia ihmisiä vikoineen ja kaikkineen. Siksi tarinan loppu onkin niin sydäntäsärkevän aidon tuntuinen, että kyyneleet vain valuu. Omassa vajavuudessaan jokainen kuitenkin kaipaa sitä, että joku näkisi ja ehkä jopa rakastaisi. Vaikkei itse oikein osaa rakkautta ilmaistakaan tai kenellekään muuten, kuin rahalla osoittaa.

Lavastus on yksinkertaisessa, ajankuvalle uskollisessa, tyylikkyydessään erittäin toimiva ympäristö tälle tarinalle. Etäisyydet ovat suuria. Liikutaan useammassa tasossa. Lattian läpi kajastavat valot ja ajoin hyvin jyrkät varjot kertovat omaa tarinaansa sanoiksi puetun todellisuuden rinnalla.

Musiikki luo todellisuutta ja paljastaa sisäisen todellisuuden sekä ulkoisen maailman välisen ristiriidan. On teiniuhman räimettä, girl poweria, tuttuja tunnareita sekä iloisen pirtsakkaa ravintolan taustamusiikkia. Yhdistävää ja erottavaa musiikkia.

Videot ja projisoinnit maalaavat harmaisiin pintoihin tiloja ja menneisyyden tallenteita. Keskinäyttämön jykevästi rajattu syvennys toimii monenlaisten kohtausten näyttämönä. Ravintoloina, tuttuina ja vieraina, sekä esiin avautuvana olohuoneena. Omaa rataansa pyörivän elämän kohtaamispisteenä.

Onnekkaat on todella laadukas ja koskettava draama, joka tiivistää kauniisti yhden sukupolvikokemuksen.

Onnekkaat

Käsikirjoitus ja ohjaus
Tuomo Rämö

Lavastus ja pukusuunnittelu
Minna Välimäki

Valosuunnittelu
Harri Peltonen

Äänisuunnittelu
Jukka Vierimaa

Naamiointisuunnittelu
Anu Reijonen

Rooleissa

Lumikki Väinämö
Mikko Jurkka
Tuomas Korkia-Aho
Nenna Tyni
Markus Järvenpää