Leea Klemolan näytelmästä Vaimoni, Casanova on Antti Mikkolan ohjauksessa hioutunut hämärän viehättävä tragikomedia. Tarinan päähenkilö, ahdistelukohun saattelemana teatterin johdosta poistunut, Kyllikki Lalla (Mari Turunen) on tekemässä paluutaan teatterin lavalle. Uransa ehtoopuolella oleva näyttelijäsuuruus joutuu kuitenkin huomaamaan, että paluu lavalle ei ole helppoa. Kipeän ohella myös aiemman elämän valintojen painolasti vaatii veronsa.

Esityksessä liikutaan teatterissa ja harjoitellaan näytelmää erillisellä näyttämöllä, joten se luo ihan metatasonsa varsinaiselle näyttämölle, jonka takaosaan on sijoitettu lisäkatsomo. Lavastus on melko viitteellistä sekä helposti muunneltavaa ja liikuteltavaa. Lavaelementti toimii myös sänkynä, kun mennään Kyllikin ja Jukka Merenmiehen (Matti Hakulinen) kotiin sekä narikkana, kun esityksen ohjaaja ja toinen päätähti, naulakkotyöntekijä, Antero Jokinen (Lari Halme) pääsee esittelemään monipuolista osaamistaan.

Lavavalojen ohella valaistuksessa on hyödynnetty paljon pieniä valoja. On mm. otsalamppuja ja himmeästi kaapista hehkuvaa valoa, mikä luo hieman hämäräperäisen ja suunnistushenkisen tunnelman kohtauksiin. Paljon tapahtuu varjoissa ja tietyssä hähmäisessä hämärässä. Oli se sitten aviollinen velvollisuus tai yritys palata johonkin menneeseen, mihin ei enää ole paluuta, niin valaistus on kaikkea muuta, kuin teatterimaisen kirkasta. Valojen ohella musiikki loistaa monessa kohtaa poissaolollaan, sillä musiikki olisi liian vaarallista Kyllikin hauraan itsehillinnän kannalta.

Esityksen alussa, entinen näyttelijäsuuruus ja teatterinjohtaja, Kyllikki Lalla (Mari Turunen) löytää itsensä lattialta. Kaukana ovat kunnian päivät, kun sitä veti vaan susiturkin päälle ja oli valmis saalistamaan. Nyt seurana on vaan kipeä selkä ja nurkissa köhivä aviomies, Jukka Merenmies (Matti Hakulinen). Ahdistelukohussa ryvettynyt ja kasvonsa menettänyt Kyllikki ei kuitenkaan ole jäämässä kotiin makaamaan, vaan edessä on paluu parrasvaloihin.

Näytelmä, jonka piti saada ensi-iltansa jo pari vuotta sitten, mutta jouduttiin perumaan, on ohjaaja Anteron käsissä kokenut täyden muodonmuutoksen. Kyllikki ei ole enää valloittaja, Casanova, vaan, kuten Antero asian ilmaisee: ”panemisen lopettanut mummo”. Seksiä varsinaisessa näytelmässä esittääkin sitten Antero itse. Antero, kun on semmonen seksin ilmentymä, että siinä habituksessa edes kunnon rekvisiittapenis ei näytä vähääkään uhkaavalta. Lari Halmeen hienosti esittämä vaivaannuttavuus ja yksinkertaisuuden viattomuus tekevät Anteron hahmosta komediallisesti hyvin herkullisen hahmon.

Kun soppaan sotketaan vielä Ari Vierelä (Kai Vaine), jonka aikaisempi uhriutuminen Kyllikin kynsissä ei ole tunnu unohtuneen keneltäkään muulta, kuin herralta itseltään. Siinä, missä Jukka pohtii mielessään Anteron motiiveja, jäävät Arin motiivit, ja yleinen himoköyrijyys, huomaamatta monelta. Myös, koko tätä hullunkurista produktiota tosiasiallisesti koossa pitävältä, harjoittelijalta, Maaria Saariketulta (Katriina Lilienkampf), jonka turhautumista harjoittelupaikkansa arkeen on sekä hauskaa että tuskallista seurata. Kukapa ei olisi joskus yrittänyt uutena työntekijänä tuoda jotain oppimaansa työyhteisöön ja tullut torjutuksi.

Vaimoni, Casanova -esityksen voimallisinta antia on ehdottomasti Mari Turusen esittämä Kyllikki. Hahmossa on sekä hiljaista raivoa, kyrpiintymistä koko hommaan, että herkkää haurautta, joka kätkeytyy valloittajapersoonan ja susiturkin uumeniin. Raadollisen rehellinen ja koruton roolityö, jossa komedia ja tragedia lyövät voimansa yhteen.

Vaimoni, Casanova on viksahtaneen tummanpuhuva komedia, joka on ytimeltään syvempi, kuin ehkä alkuun arvaisikaan.

Vaimoni, Casanova

Kirjoittanut
Leea Klemola

Ohjaus
Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu
Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu
Mari Pajula

Valosuunnittelu
Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu
Opa Pyysing

Kampausten ja maskien suunnittelu
Kirsi Rintala

Näyttelijät

Mari Turunen
Matti Hakulinen
Lari Halme
Katriina Lilienkampf
Kai Vaine