Olen henkilökohtaisesti työstänyt, ajoin aktiivisestikin, omia tunnistettuja varjoja tai kipukohtia. Osin siis puhutaan suoraan sanottanu traumoista. Tässä traumalla tarkoitan siis traumaa, joka syntyy siitä, miten asiaa käsitellään tai miten se mielessä jäsentyy, ilman, että olis varsinaista selkeää traumatisoivaa tapahtumaa taustalla. Eli ylianalyyttisen ja yksin pärjäämiseen orientoituneen mielen kapseloimia tunteita ja kokemuksia, joita ei ole voinut käsitellä kunnolla.

Tunnistan, että itselleni avun pyytäminen on jossain määrin vaikeaa. Olen sitä pohtinut, miksi niin on. Yleensä taustalla vaikuttaa uskomus siitä, että apua ei vaan ole tarjolla, vaikka pyytäisi. Huomaan sen olevan omassa historiassani hyvin tosi kokemus. Olen saattanut pyytää useammaltakin taholta apua ja ohjausta sitä saamatta. Näin päätynyt apua pyydettyänikin silti tekemään tai opettelemaan sen asian yksin. Näin on syntynyt käsitys, että avun pyytäminen on sekä turhaa että tarpeetonta vaivaa mulle, koska joka tapauksessa täytyy pärjätä yksin. Eli olis voinu tehdä suoraan yksin pyytämättä apua.

Tämä asia taas linkittyy vahvasti siihen, varsinkin nuoruuden kokemukseen, että en tule ymmärretyksi tai tulen väärinymmärretyksi. Siihen taas liittyy voimakas yliselittämisen tarve, mikä ilmenee pitkinä taustoituksina ja pitkän ajankin jälkeen tarjoittuina selityksinä jollekin menneelle kokemukselle tai sanomiselle. Tätä kautta avautuukin kokonainen kehä kaikenlaista menneisyyden ja automatisoituneen välttelykäyttäytymisen aiheuttamaan jännää omassa toiminnassa.

Menneet kokemukset väkisinkin välillä puskevat nykyhetkessä pintaan. Kuitenkin, mitä paremmin on tietoinen menneisyydestään ja sen vaikutuksesta nykyisyyteen, niin sitä paremmin pystyy luomaan myös ilmatilaa omiin reaktioihin. Ei ole pakko reagoida tietyllä tapaa, jos pystyy ottamaan sen pienen harkinnan ja toimimaan vasta sitten.

Aina ei pysty. Silloin saattaa sitten hävettää se, miten tuli toimittua.

Luottamuksesta

Tätä tekstiä osin inspiroi kokemukseni siitä, että aina ei ehkä kannata kertoa kurssin vetäjälle omista kipupisteistään. Jossain kohtaa ajattelin, että avoimuus on ratkaisu. Kerron avoimesti esimerkiksi, mikä harjoite mua ahdistaa tai triggeröi. Se on sitten tiedossa myös ohjaajalla.

En kerro sitä siksi, että haluaisin kieltää harjoitteita tai estää niiden tekemistä. Mutta huomasin, että olen joskus sitä luottamustestinä. En tietoisesti, mutta alitajuisesti tajuan kertoneeni asian, koska luotin, että se ohjaaja kykenee huomioimaan tämän asian rakentavasti. Luottamustestin siitä tekee se pettymys, mitä tunnen, kun saman ohjaajan kurssilla sitten, ilman mitään traumainformoitua tai huomiota, vaan otetaan just se harjoite käyttöön.

Eli mulle tulee ohjattavana sellainen fiilis, että mun luottamukseni on petetty. Ja, miksi? Koska aika monella ohjaajalla on, ehkä salaa itseltäänkin, sellainen tausta-ajatus pedagogiikassaan, että ihmistä pitää jatkuvasti haastaa pois mukavuusalueeltaan. Yllättävän moni tekee sen sillä tavalla, mikä tuntuu itselleni loukkaavalta eli pusketaan pärjäämään yksin.

Varsinkin impron kontekstissa olen alusta saakka syvästi vihannut sitä tapaa toimia. Ymmärrän, että sitä paineensietokykyä ja pärjäävyyden tunnetta on hyvä tukea. Kuitenkin kritisoin sitä, että hyvin vastuuttomasti myös pärjäävyydellä traumatisoituja ihmisiä testaillaan tälleen.

Nuorempana improvisoijana en kehdannut lähteä pois tekniikasta tai ihan rehellisesti sanottuna lamaannuin, kun tajusin, että kukaan ei auta. Tajusin, että kurssin ohjaaja vaan tuijottaa ja odottaa: ”Sano jotain”. Ei välttämättä edes ohjaa mitenkään, vaan tuijottaa muun ryhmän mukana, miten tuo nyt selviää tästä tilanteesta.

Veikkaan, että monelle se voi olla voimaannuttava kokemus, kun siitä tyhjän pään mustasta aukosta itsensä rämpii ulos ja huomaa selvinneensä. Mulle ne hetket ei ole olleet voimaannuttavia. Päin vastoin. Ne ovat pahentaneet luottamuspulaani ja vahvistaneet sitä tunnetta, että kukaan ei auta, vaikka tarvitsisin ja ehkä jopa pyytäisin apua.

Sitten en enää pyydä apua. Enkä varsinkaan kerro etukäteen, jos joku tekniikka on mulle haastava, jotta sitä ei tahallisesti käytettäisi mun kouluttamiseeni ja testaamiseeni. Jos se sitten luontaisesti joskus tulee esiin, niin käsittelen sen sitten ja mahdollisesti jään pois tekniikasta. Mutta en halua olla se, joka on istuttanut sen ajatuksen, että tämä kyseenomainen, mulle ahdistava, harjoite pitää nyt käsitellä.

Sekin olis ehkä ok, jos se tehtäis turvallisessa ilmapiirissä, mutta sitä onko ilmapiiri turvallinen tällaiselle kokeilulle ei voi ohjaaja ohjattavan puolesta päättää. Kukin on valmis käsittelemään asioita silloin, kun on. Joskus se itse asiassa on se ryhmä tai jokin sen ryhmän ilmapiirissä, minkä vuoksi joku harjoite tuntuu todella ahdistavalta. Siksikin olisin tällaisten luottamuksella kerrottujen tietojen ”opetuskäytössä” suht varovainen.

Toistuvuudesta

Huomaan tämän olevan teema, mikä toistuu omassa improvisoinnin opettelussani. Se on haaste, mihin törmään jatkuvasti. Tunnistan, että olen luontaisesti aika luottavainen ihminen, mutta en itse asiassa jaa itsestäni hirveästi, koska mulla on myös paljon kokemuksia, missä jakamaani tietoa on käytetty mun kouluttamiseeni. Eli, jos olen kertonut pelkoni, niin hetken päästä sitten huomaan olevani yksin pärjäämässä mua ahdistavien teemojen kanssa.

Tästä huomaa sen, että olen sosiaalisesti traumoitettu. En väitä, että määrällisesti niitä kokemuksia, missä ennakkotietoa tai jotain tilanteessa jakamaani olis käytetty selviytymistestinä tai mun henkilökohtaiseen kouluttamiseeni, olisi erityisen paljon. Mulla vaan on se taipumus jäädä jumiin ahdistaviin kehiin. Joku sellainen kokemus, missä en ole kokenut olevani turvassa, jää pitkäksi pyörimään mieleeni ja voi aiheuttaa välttelykäytöstä. Traumatisoitumista. Jos siis sitä ei rakentavasti pureta ja käsitellä.

Ainahan sitä ei edes tietoisesti huomaa, kun joku kokemus on aiheuttanut trauman. Se ilmenee hyvin kehollisena ja ylimitoitettuna reaktiona jossain ihan eri tilanteessa, joka riittävästi muistuttaa sitä alkuperäistä traumatisoivaa kokemusta.

Auktoriteettiasemasta

Mulla jostain syystä, vaikka ihmisenä en ihan hirveästi ole vuorovaikutuksessa kurssien ohjaajien kanssa, useimmat syviä haavoja avanneista kokemuksista liittyy ohjaajan toimintaan. Ei niinkään muiden kurssilaista eli joku semmonen auktoriteettihakuisuushan siinä.

Ilmiselväksi taipumukseni hakea vahvistusta asioille lähinnä ohjaajilta, tuli selväksi jo improtaipaleeni alussa. Tajusin, miten paljon improvisoijana ja ryhmän jäsenenä vapauduin, kun sain kokea sellaista ohjausta, mikä oli arvojeni mukaista. Koin tulevani kuulluksi ja kunnioitetuksi ohjattavana. Kun ei pakotettu selviämään yksin liian vaikeissa tilanteissa tai tekniikoissa, vaan sopivasti tukien autettiin ylittämään omia rajoja.

Nyt sitten vanhempana, kyynistyneempänä, improajana olen tajunnut, miten poikkeuksellista sellainen ohjaus oli. Edes se sama ohjaaja, jonka taholta sitä alun perin koin, ei välttämättä toteuttanutkaan sellaista ohjausta enää myöhemmin. Eli jossain määrin kyse on siitä, että haen muista vahvistusta sille, mitä en ehkä itsessäni uskalla kohdata tai muille ilmaista.

Lopuksi

Eli ei siis auta, kuin jatkaa varjojensa ja haavojensa tutkimista, jotta näkis selkeämmin, miksi on juuri tässä tilanteessa vaikea luottaa. Miksi reagoi niin voimakkaasti johonkin, mikä asiana on itse asiassa vähäpätöinen? Menneisyys, omat kokemukset muovaavat nykyisyyttä niin kauan, kuin vallan ottaa omiin käsiinsä ymmärryksen ja myötätunnon keinoin.

Ehkäpä jonain päivänä on vähän helpompi pyytää apua, sai sitä tai ei. Ehkä jonain päivänä riittää, että on tarjonnut toiselle luottamuksensa ja se, mitä toinen sillä tekee, on hänen vastuullaan. Ehkäpä mun ei tarvitse todistaa arvoani tai yhtään mitään kenellekään suoriutumalla haasteista, jotka on mulle just nyt ylivoimaisia.

Ehkäpä mullakin olis oikeus saada apua, kun sitä pyydän, ja joskus vaikken osais oikein sanoin pyytääkään. Ja sekin on ok, vaikken saa apua. Ainahan voi kysyä toisin tai joltain muulta – tai tehdä itse, kun tajuaa, ettei ehkä apua sittenkään tarvinnut. Sitten voikin auttaa jotain muuta, joka samaan asiaan kaipaa apua, kun opetellut ratkaisemaan sen pulman tai tekemään asian itse.

Joustavuus, myötätunto ja armollisuus. Siinä ovat avaimet elämään, jollaista haluaisin elää.

---

P.S. Olen itse asiassa kokemuksesta oppinut sen, että apua ei (siis hätätilanteita lukuunottamatta) kannata pyytää. Ei suoraan, eikä epäsuorasti. Jos siis haluaa saada apua, eikä vain pyytää apua. Paras keino saada apua, on mun elämässä ollu alkaa vaan tekemään, vaikkei osaiskaan. Silloin löytyy lähes välittömästi joku neuvomaan tai tekemään asia mun puolesta. Eli saan sen avun, mitä en pyytämällä olis saanu. Usein jopa samalta ihmiseltä, joka ei pyydettäessä olisi auttanut.

Voi olla, että se kertoo vaan mun vuorovaikutustaidoistani tai jostain. Ehkä en vaan osaa pyytää apua tai pyydän sitä liian korkealla statuksella tai jotain. Eli kyllä siinäkin riittää tutkittavaa, miksi en pyydettäessä monesti saa apua, mutta sama ihminen saattaa silti auttaa mua pyytämättä, kun alan tekemään.