Työpajan lopussa tehtiin monoscene (yhdessä tilassa tapahtuva) kohtauksia pienissä ryhmissä. Tekniikka oli True Fiction Magazine -ryhmän / Tim Orrin kehittämä Family drama -formaatista inspiroitunut kohtaustekniikka. Keskiössä on yksi tila, jossa on sohva, jolle yleisö saa määritellä ominaisuuksia. Kummallakin laidalla on kaksi ovea, jotka vievät eri tiloihin, jotka yleisö saa määritellä. Yksi ovista on talon tai tilan ulko-ovi, josta tullaan sisälle tilaan. Kun hahmo menee johonkin näistä fyysisin kalustein erotetuista tiloista, niin hän lakkaa olemasta näyttämöllä.

Yleisö saa myös määrittää sen, mitä esimerkiksi takaseinällä on ja mikä näkymä katsomoon päin olevista ikkunoista avautuu. Tilan määrittelyt tehtiin ohjaajan kysymysten avulla etukäteen ennen kuin yksikään esiintyvän pienryhmän tyypeistä saapuu lavalle. Eli on jo tiedossa millaiseen tilaan tullaan ja vain oma hahmo on yllätys.

Tekniikassa hahmot tulevat yksi kerrallaan lavalle. Yksi aloittaa kohtauksen, joka tapahtuu tilassa, joka on hänelle valmiiksi tuttu. Samoin kaikki ovesta tulevat hahmot ovat hänelle etukäteen tuttuja. Tämä varmistetaan sillä, että jokainen hahmo ovikelloa soitettuaan kuiskaa lavalla olevalle hahmolle sen kuka hän on suhteessa siihen hahmoon. Seuraava voi tulla paikalle vaikkapa edellisen hahmon äitinä tai kaverina. Pointti vaan se, että kaikki hahmot tuntevat toisensa etukäteen.

Ehkä tässä työpajassa ainoa harmitus tämän formaatin suhteen oli se, että siihen oli varattu melko vähän aikaa siihen nähden, miten pitkiä kohtauksia niissä tiloissa tehtiin. Viimeisen ryhmän, jossa itsekin olin, aika oli tosi rajallinen, koska työpajan aika alkoi olla jo lopussa, kun aloitimme.

Ihan työpajan ajankäytön kannalta mietin sitä, miten tärkeä on myös muistaa suunnitella lopetukset ja siirtymät. Olen vuosien varrella vähän jo turhautunut siihen, että loppuringit menevät lähes aina yliajalle, vaikka se työpajan aika on määritelty. Se ei varsinaisesti, eikä oikeastikaan, haittaa. Olisi vaan raikasta välillä olla työpajassa, missä ajankäyttö olis suunniteltu niin, ettei lopetuksessa tule kiire. Ihmiset, kun ovat monesti varanneet vain sen ilmoitetun ajan sille työpajalle tai kurssille.

En sano, että nyt olisi käynyt niin, mutta monesti lopusta tulee tosi töksähtävä, kun havahdutaan siihen, että kello on jo vaikka mitä. Mutta ei mulla sinänsä ole tarjota ajankäytön suunnitteluun sen kummempaa viisautta, koska impro on luonteeltaan arvaamatonta. Ei mitään tekniikkaa ja sen purkukeskustelua voi suunnitella etukäteen minuuttiaikataululla. Nyt ehkä tämä viimeinen tekniikka aloitettiin niin myöhäisessä vaiheessa työpajaa, että oli selvää, ettei jokainen ryhmä ehtisi sitä kaikessa rauhassa tehdä, vaan lopussa tulisi kiire.

Hyväksyntiä

Ensimmäinen nähty kohtaus tapahtui baarin tiloissa. Siellä nähtiin kaveruksia ja oudon tuttavallinen terveystarkastaja. Siinä parasta oli nähdä se, mitä hyväksyminen aidosti tarkoittaa improssa. Pintatason hyväksyntä esimerkiksi yhden hahmon vessahädän kohdalla olis se, että antaa hänen poistua vessaan. Mutta ohjaaja sivustaohjasi lisäämään panoksia sillä, että toinen hahmo vaan jatkaa juttua ja vessaan pyrkivän hahmon tuska vaan kasvaa.

Tämähän on se, mikä tekee kohtauksesta hauskan tai dramaattisen yleisölle. Kun siinä on joku vaaran elementti tai kohotus siinä kohtauksessa. Tiedetään, että se yksi hahmo haluaisi päästä vessaan, joten pahennetaan tilannetta.

Tämä on se keskeinen ero käsikirjoitetun ja impron välillä, että meidän pitää itse huomata kohdat, missä pintatason hyväksyntä lässäyttää luodun jännitteen. Käsikirjoitetussa teatterissa on usein selkeät tahdonsuunnat hahmoille ja tiedetään, mitä pitää tapahtua. Kaikki näyttelijät tietävät. Improssa yhteisen sopimuksen aikaansaaminen on vaikeampaa, koska se pitää tapahtua toiminnan kautta. Eikä me usein olla samalla sivulla tai kuunnella niin hyvin, että ehdittäis huomata kaikkia sävyjä, joita lavatapahtumissa ja hahmojen puheissa on.

Nytkin se vessahätä olis mennyt ilman sivustaohjausta hetkessä ohi, koska toinen hahmo oli hyväksymässä sen ja päästämässä toisen poistumaan lavalta. Sivustaohjaus piti sen kärsivän hahmon lavalla ja sai toisen hahmon sivuuttamaan sen, mitä näyttelijä tietää ja toimimaan hahmona, joka ei huomaa tai välitä toisen tukalasta olosta, vaan jatkaa juttua.

Kuunteleminen laidalla ja lavalla

Toisessa kohtauksessa päädyttiin toisen ryhmän kanssa kartanoon, jossa shottilaseista oli tehty taidetta. Tämä taide päätyi tarinan keskiöön. Yksi hahmoista oli ilmeisen alkoholiongelmainen tyyppi, joka oli päättänyt tehdä harrastuksestaan taidetta. Lavalla nähtiin sitten hänen sukulaisiaan sekä yksi taideharrastaja, joka oli tulossa ostamaan teoksen.

Mulle ehkä tässä toisessa kohtauksessa jäi itsellä mieleen vahvimmin se, miten helposti määrittelyt menevät solmuun, kun on monta hahmoa lavalla. Yksi hahmo soittaa puhelua tietyn nimiselle hahmolle, jonka käsitin olevan hänen vaimonsa. Sitten hetken päästä saman niminen hahmo ilmaantuu hänen tätinään lavalle. Sekaannus saattoi toki tulla ihan omassa päässänikin, sillä myönnän, etten aina ole niin hyvin kartalla siinä, mitä kuulen tai näen.

Toisaalta se kuvaa myös hyvin sitä, mitä itsekin koen lavan laidalla omaa vuoroa odotellessani, eli on vaikea pysyä täysin kartalla. Sitä tulee vahingossa sekoittaneeksi pakkaa. Tarjoaa jotain hahmoa, mutta sitten lavalla se saakin toisen määrittelyn. Eli oma idea oli selkeä, mutta lavalla olleet näyttelijät eivät tajuakaan sitä niin, kuin itse oli ajatellut. Sivusta näkee tarinan eri tavalla, kuin lavalla ollessa, joten sitä tarjoaa jotain, mitä omasta mielestä tarinasta puuttuu ja sitten heti lavalle astuessa tajuaa, etteivät toiset tajua yhtään, mitä tapahtuu ja miksi tämä hahmo on tuotu tänne.

Selvää on vain se, että vaikka olis miten hyvä ja selkeä idea, niin siitä pitää myös olla valmis heti luopumaan, jos asiat menevätkin toiseen suuntaan. Hyvä improkohtaus on aina yhteispeliä ja syntyy kaikkien osallistujien välillä.

Tyhjän pään dilemma

Päivän päättäneessä, kolmannessa, kohtauksessa nähtiin opiskelijoiden synttärijuhlien valmistelukohtaus. Siihen osallistuin siis itse. Täytyy myöntää, että se oli itselleni vaikea kohtaus. Etenkin, koska muiden vetäytyessä taaemmas jouduin aloittamaan kohtauksen siinä tyhjässä tilassa, eikä mulla ollu mitään ideaa.

Tyhjäpäisyys voi olla hyvä juttu. En vaan koe, että se useinkaan omalla kohdallani on. Mulla on se tunne, että teen tylsää ja tyhjää improa. Ei se välttämättä ole aina totta, mutta mulla on sellainen sivuosamentaliteetti, että kohtausten aloittaminen on tuskaa. Sitä varten tähän työpajaan tulinkin, että joutuisin haastamaan itseäni aloittamaan kohtauksia tiloissa, joissa on vaan miimiset esineet, eikä ketään, jonka kanssa vuorovaikuttaa.

Sehän tuli tässäkin työpajassa mainittua, että mun supervoima on liittyminen ja kuuntelu. Mun on tosi helppo heittäytyä toisen ideaan mukaan, mutta mä en välttämättä tarjoa kauheasti mitään omaa tai luovun liian herkästi omista ideoista ja hahmoista. Siinä on vahvuus ja heikkous läsnä. Eli mulle harjoittelun paikka on se keskushenkilönä oleminen.

Enkä siihen tässä työpajassa oikein päässyt. Mun valintani esittää vähän krapulaista opiskelijaa, joka ei oikein jaksanu keskittyä juhlien valmisteluun oli selvä tarjous sivuhahmosta. Ensimmäisenä lavalle seuraani tullut hahmo taas rakensi draamaa mun hahmooni liittyen ja nosti hahmoani keskiöön. Mutta enhän mä siinä osannut olla, vaan poistuin yhteen varastotiloista näyttämön laidalla ja annoin toisena tulleen hahmon jatkaa juhlien valmistelua seuraavan hahmon kanssa.

Siinähän ei ole mitään pahaa tai väärää, jos poistaa hahmonsa lavalta ja antaa muille tilaa. Se on valinta ja nyt se tarjosi tilaa sille ilmapalloista innostuneelle tyypille, jonka kanssa toisella hahmolla oli paljonkin juteltavaa. Mutta siinä on, että mä tunnistan omia taipumuksiani ja tottumuksiani. Niitä olisi hyvä välillä haastaa.

Mulla ei ole kykyä tai taipumusta pysyä keskushenkilönä. Jos muut yrittää määritellä mun hahmoa päähenkilöksi, niin alitajuisesti ja puoliksi tietoisestikin rupean ohjaamaan tilannetta toiseen suuntaan. Mulle on vaikea asettua muuksi, kuin tukevaksi hahmoksi.

Tässä kohtauksessa se sivuhahmoksi hakeutuminen johtui osittain siitä tyhjästä valinnasta, jonka tein. Kun tulin vähän väsähtäneenä ja energiattomana hahmona, niin se ei ollut semmonen tyyppi, jota olis helppo kantaa tai kasvattaa. Siinä on sivuhahmon vibat. Ainakin mulle tekijänä. Kyllähän ekana lavalle tullut hahmo antoi sille hahmolleni hirveästi materiaalia, mistä lähteä improvisoimaan, mutta mä olin luonu hyvin pintapuolisen hahmon, jota oli vaikea viedä eteenpäin.

Tämä on ehkä yksi juttu, miksi mulle on usein helpompaa tehdä sivuhahmoja. Tartun kyllä herkästi muiden ehdotuksiin ja kuuntelen, mutten osaa tuoda lavalle muuta, kuin tyhjiä kuoria. Jollei mulla ole joku tosi vahva fysiikka tai määritelty fokus hahmossa, niin tavallaan unohdan luoda sen. Astun lavalle tyhjänä. En edes silleen, että voisin käyttää itseäni materiaalina, vaan totaalisen tyhjänä peukalon pyörittäjänä. Se ei ole kauhean kantava valinta.

Mua usein harmittaa se, etten tajua tai uskalla tehdä vahvempia valintoja, vaan astun hyvin neutraalisti lavalle. Toki tässä työpajassa oli mainittu, että esitetään mahdollisimman lähelle omaa itseä. Oman ikäistä, omaa sukupuolta ja yleistä olemusta vastaavaa tyyppiä. Eli sinänsä siinä ei ollut mitään outoa, että astuin lavalle aika neutraalina hahmona. Huomaan vaan, että se vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten mä itse kiinnityn todellisuuteen.

Jos nousen lavalle hyvin pudotettuna, itseäni lähellä olevana hahmona, niin keskittymiseni on usein heikompaa, kuin selkeämpänä hahmona. Mulla kuluu sisäistä energiaa ja tilaa sen pohtimiseen, että mitäs nyt pitäis tehdä ja onko tämä nyt tylsää, kun teen näin. Sen sijaan, että eläisin hahmon todellisuutta eli näkisin ja kokisin asioita siellä tilassa.

Ehkä vähän vaikea selittää tekstinä, mutta siinä selkeä ero. Ekassa olen jumissa omassa mielessäni ja puuhastelen tilassa, kun taas toisessa versiossa huomioni on suuntautunut ulospäin ja siihen miimiseen tilaan. Eka versio on vaikea, koska siinä on itsekriittinen ja omaa tekemistä pohtiva mieli läsnä. Jälkimmäinen taas on helppo, koska olet aidosti läsnä ja vuorovaikutuksessa tilan ja muiden hahmojen kanssa.

Mutta ei ole helppo aina päästä pois omasta päästään. Ei varsinkaan, jos tulee ensimmäisenä tyhjälle lavalle, eikä ole mitään ideaa. Ei mulle joku synttäreiden järjestäminen tai opiskelijameiningit ylipäätään ole kokemuksellisesti niin tuttuja, että osaisin automaattisesti niitä näytellä. Multa puuttuu sisältöä siihen määriteltyyn kontekstiin.

Lopuksi

Se kai näyttelemisessä yleensäkin on, että joitain hahmoja ja tilanteita voi näytellä vasta, kun on elänyt riittävästi. Tokihan monia asioita voi kuvitella ja elää muiden kokemusten kautta todeksi, mutta välillä se omien kokemusten puute aiheuttaa sisäisen maailman köyhyyttä hahmoilleni. Kun en mä tiiä, mitä tekisin, millainen on joku tavallinen opiskelija. Tai ehkä tiedänkin, mutta se ei vaan tule siinä tilanteessa mieleen tai muunnu muotoon, jota voisin hahmossa hyödyntää.

Joskus sitä vaan on jumissa ja sekin on ok. Sitten voi luottaa siihen, että kaverit täydentää ja värittää tilannetta. Mun krapulainen hahmoni meni varastoon ja oli siellä sitten kohtauksen loppuun. Mikä tuli toki aika nopeasti, koska meillä alkoi työpajan aika olla jo lopussa siinä kohtaa.

Kyllähän näistä olis voinu kaikista pitkänkin tarinan rakentaa ja nyt sitä ei tehty, vaan kokeiltiin vaan tiiviisti työpajan aikan opittua käytännön kohtauksissa. Hyvä niin. Tästä on taas hyvä jatkaa kohti uusia kokeiluja.