Kahden teatterin (Jyväskylän kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri) yhteistyönä toteutettavan, Pasi Lampelan käsikirjoittaman ja ohjaaman uutuusnäytelmän, Lauran, harjoitusprosessi oli avoimien harjoitusten koittaessa totuttua pidemmällä. Monesti näissä avoimissa harjoituksissa yleisö pääsee näkemään vielä selkeästi keskeneräisempää materiaalia. Kelataan kohtauksia edestakaisin ja kokeillaan vielä juttuja.

Nyt nähtiin jo käytännössä esityskelpoisia kohtauksia, joista viilattiin lähinnä siirtymiä ja teknisiä asioita. Joten tällä kertaa katsojana fiilis oli lähempänä esityksen, kuin harjoitusten seuraamista, vaikka muutamia katkoja ja uudelleen aloituksia väliin tulikin.

Tästä sitten myös keskusteltiin ennen ja jälkeen nähdyn katkelman. Esitys vain oli valmiimpi, kuin ennakolta oli oletettu harjoituskauden tässä vaiheessa. Ennakoltahan sitä ei voi täsmälleen tietää, missä vaiheessa esityksen valmistumisen suhteen ollaan, kun avoimet harjoitukset on hyvissä ajoin kalenteriin merkattu.

Ehkä tässä myös näkyy se ero, mikä musikaalin ja puhenäytelmän harjoitusprosesseissa. Monet aiemmista Jyväskylän kaupunginteatterin avoimista harjoituksista ovat olleet kauden musikaalin harjoituksia. Musikaalille on varmasti vielä tyypillisempää se, että homma on enempi levällään vielä muutama viikko ennen ensi-iltaa. Sen sijaan viiden näyttelijän draama, jossa ei ole ihan niin monta kerrosta ja yhteensovitettavaa osaa, voi ihan hyvin valmistuakin aikaisemmin.

Sanoista

Jos näyttelijäntyö, tekniikka ja kaikki muu loksahtavat nopeammin paikoilleen, niin sitten voi halutessaan viilata vielä tosi pieniä yksityiskohtia, koska suuret ja keskisuuret linjat ovat jo paikoillaan. Tästä ehkä yksi esimerkki on ihan sanatasolle menevä tarkastelu käsikirjoituksessa. Mikä on helpompaa, kun ohjaaja on myös käsikirjoittaja, jolloin voi saman tien kysyä sen askarruttavan kysymyksen.

Nythän se harjoituksissa oli sana ”kalkahtaa” repliikissä, jossa käytettiin ilmaisua ”kello kalkahtaa”. Tämä Laura-hahmon repliikissä oleva sana ei ollut näyttelijälle tuttu ilmaisu ja siksi sitä on ihan perusteltua kysyä. Koska se voi tuntua pieneltä, mutta varsinkin murteellisissa teksteissä ja hahmoissa tarkkuus sanoissa on aika olennaista. Tässä ei ehkä ollut kyse siitä. Toki en itsekään tunnista kalkahdusta kellon äänenä. Kilahdus, kalkatus, kilinä… ovat sanatyyppisiä sanoja, jotka itsellä yhdistyvät kilikelloon / lehmänkelloon.

Ensin en ajatellut asiaa sen kummemmin, kun se kuitattiin siinä kirjailijan tarkoittamana, tietynlaisena, kellon sointiäänenä. Mutta, kun se tuli sitten harjoituksissa nähdyssä kohtauksessa esiin kontekstissa, niin tunnistin ehkä saman hämmennyksen, kuin näyttelijäkin. Koska repliikin konteksti oli Pavlovin koirat ja se klassisen ehdollistumisen kello. Oma hämmennykseni tuli siitä, että olen aina ajatellut sen Pavlovin käyttämän koirakellon kirkkaasti kilahtavana / kilisevänä äänenä. Munkin aivoissa kalahdus on vääränlaisen soinnin ääni.

En osaa sanoa olisinko katsojana kiinnittänyt niin tarkasti huomiota yhteen sanaan, jos sitä ei olis etukäteen mainittu. Tai osaanhan mä, koska tämä pätkä nähtiin jo perjantaina, enkä sitä silloin huomannut.

Sanojen ohella tämä on itselleni hyvä muistutus siitä, että eihän sitä koskaan katso tai kuule asioita täysin neutraalisti. Siinä on aina oma todellisuus, mihin peilata. Voi olla joku näkökulma tai tunteet ohjaa tulkintaa johonkin suuntaan. Ei ole yhtä tapaa tulkita sanoja, eikä yhtä tapaa nähdä tapahtumia.

Ennakkotiedon vaarat

Pasi Lampela on, näytelmäkirjallisen tuottoisuutensa vuoksikin, yksi niistä kotimaisista näytelmäkirjailijoista, jotka on helppo tunnistaa tyylistään. Olen nähnyt useamman näytelmänsä, lukenutkin muutaman ja yhdessä harrastajaryhmän tekemässä versiossa esiintynytkin. Eli mulla oli tietty ennakkokäsitys siitä, mitä tulisin avoimissa harjoituksissa näkemään. Toki käsitykseeni vaikutti myös viime perjantain Esirippu aukeaa -tilaisuus, jossa nähtiin jo katkelma näytelmästä ja kuultiin Pasin ja Kansallisteatterin näyttelijöiden ajatuksia näytelmästä.

Ennakko-odotukset eivät siis olleet huonot. Mun ainoa semmonen ennakko asenne, joka on vähän ehkä negatiivissävytteinen on se, että hahmot ovat monesti jopa yliverbaalisia. Joissain Pasi Lampelan näytelmissä on katsojana tullut se tunne, että hahmo puhuu paljon semmosia asioita, mitä ei mielestäni oikeassa tilanteessa sanottais ääneen. Se on joissain nuorisonäytelmissä häirinny mua, koska musta on tuntunu, että hahmojen kautta jotkut asiat tulevat liian valmiiksi pureskelluiksi.

Edellä mainitusta syystä se ajatus, minkä Pasi illan aikana esiin toi, että katsojalle näytetään se, miten asioiden ei pitäisi olla ja siitä katsojalle voisi syntyä muutostarve tai toimintaheräte, jää puolitiehen. Ainakin yhdessä tuoreehkossa näytelmätekstissään olen huomannut esityksen aikana ärsyyntyyväni katsojana, koska mulle ei jää sitä tilaa ajatella itse, vaan hahmot syöttävät tulkinnat asioista puolivalmiina.

Tämähän on nyt asia, mitä en voisi sanoa, jollen olisi jo nähnyt useampaa näytelmää ja analysoinut sitä, miten hahmot puhuvat. Suoranaisesti edellä mainittu ei siis illan katkelmaan liittynyt. Se on vaan kerrontaa siitä, mitä mun ennakko-odotukset olivat.

Perjantaina Esirippu aukeaa -tilaisuudessa nähty kohtaus Laura-näytelmässä ei vielä näyttänyt tätä näytelmää oikeassa valossa. Silloin katkelmasta mulle ei tullu vielä suurempaa halua nähdä tämä näytelmä. Ja se johtuu varmaan ensisijaisesti siitä, että se oli kohtaus, jossa oli jo selkeä ristiriita hahmojen välillä. Toisaalta, siinä jätettiin asioita sanomatta ja tulkinnoille tilaa, mikä tuntui edellä sanottuun peilaten raikkaalta.

Siksi olenkin kiitollinen, että nämä avoimet harjoitukset järjestettiin, koska vasta tämän illan jälkeen kiinnostukseni nähdä Laura-näytelmä heräsi. Etenkin lopun keskustelu, jossa näyttelijät, ohjaaja ja äänisuunnittelija / säveltäjä avasivat näytelmän taustoja ja omia prosessejaan lisäsi kiinnostusta näytelmää kohtaan. Hyvä yhteishenki ja positiivinen vire loistivat lavalta katsomoon.

Draaman virtaa

Reilun tunnin aikana ehdittiin nähdä muutama kohtaus näytelmän alusta. Yksi niistä oli se Esirippu aukeaa -tilaisuudessakin nähty kohtaus. Nyt, kun se kohtaus asettui siihen näytelmän alun jatkumoon, niin fiilis oli ihan eri, kuin silloin, kun sen näki irrallisena kohtauksena. Se on ehkä yks asia, mikä itseäni Pasi Lampelan teksteissä kiehtoo. Ne ovat kokonaisuuksia, joissa on selkeä virtaus.

On keskenjääviä repliikkejä, joissa toinen hahmo ottaakin puheenvuoron, eikä odota kiltisti, että toinen saa koko repliikin puhuttua. Keskusteluissa on aidon keskustelun rytmiä ja epätarkkarajaista vuorottelua. Varsinkin tällaisessa pidemmässä katkelmassa huomaa sen, miten hienosti tapahtumat soljuvat kohtauksesta toiseen. Se on kokonainen tarina, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja yksityiskohdat kirkastuvat vähän vähältä. Mutta ennen kaikkea tekstissä ja kaikessa toiminnassa on hyvä rytmi ja flow’n tuntu.

Odotan mielenkiinnolla, että pääsen näkemään, mitä kaikkea tämän tarinan kaaren aikana hahmot ehtivätkään kokea. Nähty alku herätti lupauksen laadukkaasta ja kypsästä aikuisten draamasta. Olipahan nähty niin vakuuttavaa, että yleisössä oli herännyt aito huoli siitä oliko lavalla nähty tilanne aito vai näytelty (sairas)kohtaus.

Näyteltyhän se siis oli ja siitä päästiin keskustelemaan näyttelijäntyöstä. Siitä, miten näyttelijä on analysoinut ja purkanut hahmon pyörtymisen tms. fyysisen reaktion toteutettaviin ja aidolta vaikuttaviin toimintoihin. Olennaista aidon vaikutelman luomiseksi on tietää, missä reaktio ensin tapahtuu ja miten se vaikuttaa kehoon.

Laura-näytelmä on selkeästi jo elämänkokemusta rutkasti hankkineiden hahmojen näytelmä. Vaikka kaikki hahmot selkeästi keski-ikäisiä (viidenkympin korvilla) ovatkin, se ei välttämättä tarkoita, että he kaikki toimisivat aikuisen roolista käsin. Etenkin Mähösen hahmo herätti uteliaisuutta hahmojen taustaa kohtaan. Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua, ennen kuin tähän pisteeseen on päädytty?