Välttely voisi tarkoittaa montaa asiaa, mutta tässä kontekstissa puhun siitä tarinankerronnan ja turvassa pysyttelyn näkökulmasta. Improvisaatiossa sekä aloittelijoiden että pidempäänkin harrastaneiden kohdalla on aika usein totta, kun lähtökohdaksi tarinalle annetaan: olet perinyt –synkän salaisuuden kätkevän – linnan, niin aika moni ei tarinan kuluessa pääse linnaan asti. Ei ainakaan sisälle.

Monesti jäädään matkalle. Kuvaillaan vivahteikkaasti matkaa linnalle ja, jos lopulta päästään linnan portille tai ovelle, niin avaimet on hukassa. Sitten etsitäänkin avaimia, eivätkä linnan ovet edelleenkään avaudu.

Koko elämyspotentiaali, joka jo alkumäärittelyissä annettiin, jää tutkimatta, koska välttelemme jo määritelltyyn päämäärään saapumista. Linnan synkän salaisuuden sijaa pohdintaan tarinan verran erilaisia hidasteita, esteitä ja sivupolkuja, jotka estävät pääsyn linnalle.

Alussa jo tiedetään, että linnaan ollaan menossa. Se on jo mainittu, joten on turvallista pysyä matkalla, eikä ikinä päästä linnaan asti. Vaikka sisältö lähtöpisteestä linnan porteille saakka on improvisoitua sekin, niin se on silti tunnettua. Tiedät täsmälleen, mihin olet matkalla. Tarinoita kerrotaankin usein sillä mielellä, että se jo tunnettu on päätepiste, eikä alku- tai keskikohta.

Ilahduttavasti toki näkee myös improesityksissä sitä, että puhumisen sijaan mennään asiaan. Jos toinen kysyy mennäänkö baariin, niin sitten mennään sinne baariin, eikä jäädä kuvittamaan matkaa sinne mainittuun pisteeseen.

Kumpikaanhan ei ole väärä ratkaisu. Kumpikin on valinta. Sekä siirtyminen suoraan paikkaan että matkan kuvaaminen, voi tuottaa kiinnostavaa sisältöä. Kuitenkin koska meillä on taipumus olla menemättä kohti vaaraa, poistua jo tunnetulta ja määritellyltä polulta, niin usein kohtauksista tulee junnaavampia, kun jäämme matkalle kohti tiettyä pistettä. Se, mikä tekee improvisaatiosta niin ihanaa eli kyky yllättää yleisön ohella myös itsensä ja muut lavallaolijat, haihtuu, koska pysytellään turvassa.

Pitkässä improvisoidussa tarinassa ja improssa yleensäkin saa olla suvantovaiheita, joissa ei päästä mihinkään, eikä ole tarkoituskaan päästä. Ja en nyt puhu siitä, ettei saisi vaellella hitaasti kohteeseen. Tarkoitan sitä samaa ilmiötä, missä ase on mainittu, mutta sitä ei kohtauksessa tai näytelmässä missään vaiheessa käytetä. Jo määritellyn asian potentiaalin sijaan koettaa viimeiseen asti välttää asian äärelle ja toimintaan päätymistä. Linnaan ei saavuta, taksi ei tunne reittiä, ovi ei aukea, eikä mainittua asetta käytetä, koska sitten ei enää tiedetä, mihin ollaan matkalla. Tieto määränpäästä, tarinan suunnasta, tuo turvaa.

Draamaa ja tapahtumia ei tarvitse erikseen luoda improvisaatiossa, mutta niille pitää antaa mahdollisuus syntyä. Eikä sitä mahdollisuutta tule, jos jäädään tallustelemaan polulle, eikä ikinä avata ovea tuntemattomaan tilaan. Pettymys, katsojana, tulee osin myös siitä, että mulle on tarinan alussa luvattu linna, johon liittyy joku synkeä salaisuus, ja tarinan lopussa on just ja just päästy sen ovelle. Matkan varrella on lähinnä mietitty maisemia, joissa ei ole mitään uhkaavaa, ja keksitty hidasteita, joiden vuoksi sinne linnalle ei päästä.

Taannoin yhdellä improkurssilla tein tahallisesti ohjeita isomman ohjausliikkeen parini tarinaan tarinankerrontaharjoitteessa. Kun mua pidempään impronneena oikeasti jo kiinnostais tietää, mitä tapahtuu tunnetun tuolla puolen. Vaikka mulle oli annettu ne mahdolliset ohjaussanat: kuvaile ja jatka, niin sanoin ”jatka, sisälle kartanoon”, joka siis sillä kertaa oli alussa aiheeksi annettu. Mua kuuntelijana, jonka piti pyytää kuvailujakin alkoi kyllästyttää taksimatkan kuvailu ja malttamattomana halusin kuulla millaiseksi hän sen kartanon kuvittelisi ja mitä siellä vois tapahtua.

En tiedä saatteko kiinni, mutta sama tapahtui toisin päin, kun mulla oli aiheena haaksirikkoutunut laiva merenpohjassa. Mulle oli tylsää kuvailla sitä maisemaa ja tilannetta matkalla sinne hylylle, mutta oli pakko pysähtyä sinne, koska toinen ohjasi tarinan virtaa. Huomasin itsessäni sen, että mua harmitti, kun aloittanut suoraan sieltä sisältä, vaan lähdin tarinan hylyn ulkopuolelta. Suurin osa tarinasta kului merenpohjan ja aluksen ulkopinnan leväisyyden kuvailemiseen, mikä voi olla hyväkin juttu ja silti tajusin, että tämä on jo nähty. Olisin halunnut sukeltaa tuntemattomaan. Tutkia sitä, mikä oli aiheeksi annettu.

En oikeastaan päässyt sinne, koska tein alussa väärän valinnan. En aloittanut kohtausta keskeltä eli valinnut alkusanoiksi ”ja sitten sukelsin ahtaasta ikkunasta sisään, levänpeittämään, arviolta 1700-luvulta peräisin olevaan, hylkyyn” tai jotain vastaavaa. Vaan lähdin jostain etäisyydestä sukeltelemaan kohti hylkyä, mikä on se turvallinen valinta, koska silloin tietää koko ajan mihin on menossa. Olen matkalla hylylle, joten on helppo kertoa tarinaa. Varsinainen improvisaatio, yllätyksellisyys, tapahtuu vasta, kun siitä varmasta tiedosta ja turvallisesta jalansijasta luopuu ja antaa asioiden tapahtua.

Tämä teksti ei ole puheenvuoro siitä, etteikö verkkaisia matkatarinoita saisi kertoa. Tämä on synnintunnustus. Minä välttelen. Kun me kaikki, jossain määrin, vältellään astumista tuntemattomaan maastoon. Paikkaan, missä ei tiedä, minne on matkalla. Heti, kun tietää, edes vähän matkaa eteenpäin, niin on helpompaa.

Siinä ei ole mitään vaarallista tai pahaa, se on hyvin tavallista, että niin käy. Silti olisi hyvä välillä haastaa tunnistettavaa kaavaa. Poistua sieltä tutusta ja turvallisesta. Astua kohti vaaraa ja polkua, jolla ei ole tunnistettavaa määränpäätä.