Nyt sukelletaan hetkeksi soveltavan improvisaation ihmeelliseen ja yllättävän arkiseen maailmaan. Simo Routarinteen ohjaama Arvostava vuorovaikutus arjessa -työpaja lähestyi teemaa mm. improvisaation ja autenttisen kohtaamisen (Authentic Relating) keinoin. Työpajassa tehtiin yksinkertaisia harjoitteita, joissa tutkittiin ryhmän aloituskeskustelussa esiin nostamia teemoja sekä yleisemmin arvostuksen osoittamista ja vastaanottamista.

Jos silleen tiivistäis päivän opit, niin täytyy todeta: arvostava vuorovaikutus arjessa on haastavampaa, kuin ensialkuun arvais. Sitä, kun voi vilpittömästi kuvitella sanoneensa jotain arvostavaa ja teko tai sanat tulevatkin tulkituksi toisin. Ehkä tulee kehuneeksi toista asiasta, josta hän ei haluakaan tulla kehutuksi. Kun me ihmiset ei olla telepaatteja, niin me ei voida tietää, mistä asioista toinen arvostusta kaipaa ja miten sitä parhaiten vois osoittaa.

Toisaalta, joskus arvostusta on todella vaikea ottaa vastaan. Jos se puoli on itselle tuttua, niin ehkä parasta, mitä voi tehdä, on opetella sanomaan vaan: kiitos. Jättää kertomatta kaikki ne syyt, miksi toinen oli väärässä, kun kehui esim. paitaasi (tämähän on vaan tämmönen vanha rääsy) ja sanoa vaan kiitos. Se riittää.

Ei tarvii selittää tai antaa vastakehua. Ottaa vaan vastaan sen, mitä toinen sanoo ja antaa sen vaikuttaa. Se on jo monelle, itsellenikin, paljon vaadittu ja siksi sitä kannattaa treenata. Ettei tule vahingossa automaattisesti ja tarkoittamatta lytänneeksi toisen aidosti ja vilpittomasti hyvää tarkoittaneita arvostavia sanoja.

Huomio vahvistaa

Päivän aikana yksi keskeinen juttu, jota edelleen pohdin liittyi positiiviseen vahvistamiseen. Työpajassa tehtiin mm. transaktioanalyysin inspiroima sivelyjen, eli positiivisten huomioiden ja palautteen, jakamisen harjoite pareittain. Ideana yksinkertaisesti vaan on jakaa positiivisia kommentteja, huomioita ja palautetta parilleen. Se voi olla mitä vain. Olennaista vaan, että se on vastaanottajaan liittyvää myönteistä huomiota.

Ja mähän mokasin tän jo demovaiheessa. Tämä ei ole edes itsekritiikkiä, vaan mua huvittaa se, miten itseääntoteuttava ennuste siitä, mitä aamulla olin sanonut oli tullut. Tämä huomio toiminnastani liittyy vahvasti teemaan, jossa se mille annat huomiota vahvistuu. Ihan riippumatta siitä, onko se myönteinen tai jossain määrin ärsyttävä piirre, jos sitä huomioi, niin se todennäköisesti vahvistuu. Ihan sama saako siitä rangaistuksia vai palkinnon. Se, mitä vahvistetaan vahvistuu.

Olin aamulla parilleni todennu, vähän ehkä jopa huumorilla, yhden ikiaisen kehityskohteeni eli ironisesta ja sarkastisesta puhetavasta luopumisen. Sanoin etsiväni tältä kurssilta nimenomaan juttuja, joilla voisin syrjäyttää sen tavan taka-alalle. Siinä oli ihan vilpitön muutostarpeen tunnistus taustalla, vaikka en ehkä ihan vakavissani uskonut, että se olisi tällä hetkellä suuri ongelma.

Olen siis huomannut viime vuosina siirtyneeni yhä vahvemmin varhaisempien vuorovaikutusmallieni käyttöön, kun olen improvisoinut vähemmän säännöllisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että ironinen ja sarkastinen huumori ja huomauttelu on lisääntynyt puheessani Mutta en arvannut, miten konkreettisesti tulisin päivän aikana tämän kehitystarpeeni todeksi näyttämään

Automatisoituneet ilmaisun tavat

Joskus ihmisen suu on järkeä nopeampi. Tulee sanottua ensimmäinen, automatisoitunein, ajatus ääneen. Tein sen tämä sively-harjoitetta demotessa. Kyllä mä itekin tajusin, että nyt tuli, sen demoamista varten pyydetyn positiivisen kommentin, alustukseksi sanottua ivallisen sarkastinen toteamus tilanteesta.

Kun demoparini havaintonsa puheenvuoroni alun sarkastisuudesta ääneen ilmaisi, niin repesin tunnistavaan nauruun. Tajusin ihan täsmälleen, mitä oli tapahtunu. Mua puoliksi hävetti ja puoliksi huvitti, koska olin tehny koko ryhmälle just hyvin näkyväksi sen, minkä olin maininnut kehityskohteekseni. Se oli sanottu ääneen. Kiitos siitä.

Se, että tää tapahtu ja vielä siinä koko ryhmän katsoessa oli musta parasta, mitä saattoi tapahtua, koska sitten siitä saattoi puhua. Se oli mulle hirveän vapauttavaa, koska tunnistan, että teen niin. Tunnistan, että mulle jossain määrin ajatus ”vittuilu on tunneilmaisun korkein muoto” on edelleen totta. Mun on välillä vaikea ilmaista positiivisia asioita ilman sitä lapsuudessa opitun vuorovaikutuskulttuurin vaikutusta. Positiivista huomiota ei voi sanoa ilman sitä pientä sarkastisen kettuilevaa kärkeä.

Nyt tunnistin myös sen, että syy sille, miksi se eka kettuileva kehu suustani sammakkona pulpahti, liittyi tilanteeseen. Mua oli pyydetty demoamaan tekniikkaa ja mulle oli annettu ohje, minkä laatuinen kommentti mun pitäis sanoa parille. Piti sanoa joku positiivinen kommentti.

Sitten siinä tuli se monille ohjaajille tyypillinen lisäohjeiden ja tarkennusten osuus, alkuperäisen pyynnön ja toteutuksen väliin. Huomasin, että vähän turhauduin siinä vuoroani odotellessani. Niinpä, kun mulle viimein annettiin tilaisuus toteuttaa ohje, jonka olin saanut, niin tein ivallisen huomion siitä, että olin joutunut odottelemaan. Totesin jotain, miten hienosti toinen osaa antaa tilaa suorittaa pyydetyn tehtävän. Minkä siinä tilanteessa tunnistaa kyllä piikiksi.

Käänteinen kehu eli ivallinen sivallus positiiviseen verhoon kätkettynä. Tämä on toiminta, jota nimitän ”hymyileväksi kuolemaksi”. Ihminen hymyilee ja sanoo positiiviseen sävyyn jotain todella myrkyllistä. Nyt tein sen itse.

Paljastuminen

Mulle paljastuminen koko ryhmän edessä ivalliseksi ämmäksi oli ehkä tervehdyttävintä, mitä saattoi tapahtua. Sillä se tapa kommunikoida on hyvin automatisoitunut mielessäni. Mitä paineisempi tai epämukavampi tilanne, kuten tunneilmaisu voi olla, niin sitä todennäköisemmin varhaisemmat vuorovaikutusmallit puskevat pintaan.

Nyt tässä mun mielestä olennaista ei ole se, että keskittyisin siihen, mitä sanoin ja ruotisin sitä negatiivisesti. Olennaisempaa mulle oli saada se palaute, että toi mitä just sanoin oli ivallista. Jos olisin toiminut tietoisesti, enkä autopilotilla, olisin saanut tuon impulssin ja olisin voinut ohittaa sen. Olisin voinut hengittää hetken ja poimia jonkun toisen ajatuksen tai aloituksen. Mutta mä en tehny sitä, koska hieman jännittyneenä annoin ensimmäisen ajatuksen tulla läpi suodattamattomana.

Kommentoin ivallisesti tilanantamista puheelle, koska musta odotus oli tuntunut epämukavalta. Eli se oli selkeä osoitus siitä, että mä en itse puhu tasapainoisesta tilasta, vaan annan tunteen ohjata. Tämähän on tärkeä tieto, jotta jatkossa voin tehdä tietoisempia valintoja. Ei mulla ole tarvetta olla ivallinen tai sarkastinen, mutta se on mulle niin luontevaa, etten aina osaa varoa sitä, mitä suustani tulee.

Enkä nyt tarkoita, että rupean sensuroimaan puheitani. Olenpahan vaan tietoisempi siitä, millaiset olosuhteet ja sisällöt voivat tuottaa mussa varhaisempien vuorovaikutusmallien mukaista puhetta. Olen kuitenkin viettänyt suuren osan lapsuudestani ja nuoruudestani alueella, jossa tollanen puhetapa oli normi. Vitsailen joskus, että sarkasmi on ensimmäinen kieleni ja tässä, vaikka se ei ihan totta olekaan, niin kyllä se hyvin vahvana mussa elää.

Ei mun ole pakko toimia tietyllä tapaa, mutta voin muuttaa sitä vasta, kun tiedostan, miten toimin ja miksi. Sitten vaihtoehtoisia tapoja reagoida tai ilmaista asia voi ruveta treenaamaan. Ei tartte poistaa mitään, koska se olis liian työlästä ja lähes mahdotonta. Voi oppia jotain uutta, minkä ansiosta on vaihtoisia tapoja reagoida ja toimia.

Hyvä aikomus ei takaa hyvää ilmaisua

Ei mulla ollut tarvetta kettuilla, se oli automatisoitunutta, vaan kyllä vilpittömästi halusin sanoa jotain mukavaa. En vaan siinä hetkessä heti osannut. Sen ekan virkkeen tai sarkastisen lausahduksen jälkeinen osuus oli vilpittömän positiivinen. Mutta, koska siinä oli se alun piikki, niin omin toimin himmensin antamani positiivisen kommentin arvoa ja tein sen vastaanottamisesta vaikeaa. Tarpeettoman vaikeaa.

Mulle tämä oli tärkeä oppi siitä, että joskus sitä vielä puheenvuoronsa jälkeen saattaa kuvitella sanoneensa jotain muuta, kuin mitä oikeasti sanoi. Ei se aina ole niin, että muut loukkaantuvat aiheettomasti. Kyllä mä voin sen myöntää, että joskus tulen ajattelemattomuuttani sanoneeksi jotain loukkaavaa, mitä en ehkä älyä edes pahoitella, kun en tietoisesti huomaa sanoneeni niin. Saatan jopa luulla sanoneeni vain sen puheenvuoron loppuosan.

Niinpä ihan vilpittömästi kiitin pariani siitä, että hän toi sen, mitä oikeasti olin sanonut tietoisuuteeni. Kyllä mä sen sitten tajusin, kun se ääneen sanottiin. Jos ei olis sanottu, niin siitä olis ehkä jäänyt vaan parilleni ja koko muulle ryhmälle outo fiilis.

Tämä on se, mikä improssakin monesti unohtuu, kun puhutaan hyväksynnästä. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että ikävä ohitetaan ja pompitaan hangonkekseinä lavalla. Se tarkoittaa just sitä, mitä tossa tilanteessa tapahtui eli tarkkaa kuuntelua ja sen pohjalta reagointia. Sitä parini tossa tilanteessa hienosti toi esiin. Ei tarvitse hyväksyä kehuksi verhottua vittuilua hymy huuliin, vaan saa sanoa, mitä tunteita ja ajatuksia se tapa toimia oikeasti herättää.

Ihan jo se, että kirjoitin tästä, melko lyhyestä, kokemuksesta näin pitkästi tarkoittaa, että se oikeasti osui ja uppos.

Kiitos.