Elli Immo – Näytelmä kirjasta, joka avasi murhatutkinnan – edustaa teatterin lavalla hieman harvinaisempaa true crime -genreä. Tarinan keskiössä on kahden kirjoittajan matka, arkistomateriaalien ja tuoreiden haastattelujen avulla, kohti 1950-luvulla selvittämättä jäänyttä murhaa käsittelevän tietokirjan kirjoittamista. Tietysti samalla myös tapauksen mahdollista ratkaisemista. Voiko tosiaan olla niin, että tekijä on ollut jo pitkään yleisessä tiedossa ja silti Elli Immon tapaus on jäämässä pölyttymään ratkaisemattomien tapauksen arkistoon?

Faktojen ja fiktion sekoittaminen on jonkin tason riski, kun kyseessä on aitoihin ihmisiin ja tapahtumiin perustuva teatteriesitys. Teatteri tulee eri tavalla katsojansa iholle, kuin vastaava tarina televisiossa tulisi, koska henkilöt heräävät näyttelijöiden toimesta henkiin lähietäisyydellä. Tietyt etäännyttävät ratkaisut, kuten arkistomateriaalien projisoinnit lavasteisiin ja kerronnalliset valinnat, kuitenkin rakentavat toimivan fiktion turvaverkon tähän esitykseen.

Tarinaa kuljettavien kirjailijoiden osuus tekee selväksi, että tässä tutkitaan mahdollista, todennäköistä, tapahtumien kulkua. Se pudottaa tarinan kuvitteellisen kerronnan maailmasta todellisuuteen, joka on lähellä arkitodellisuutta. Voisi olla ja mahdollisesti onkin.

Omilla nimillään esiintyviä hahmoja on käsitelty kunnioittavasti ja faktoissa – tai ainakin realistisen fiktion rajoissa – pysyen. Joitain hahmoja on toki käsitelty vähän ronskimmin ja luovaa värikynää käyttäen, silti uskottava ihmisyys – kaikissa sävyissään – säilyttäen.

Vaikka puhutaan oikeista henkilöistä, niin koko ajan selvää on, että tämä on näytelmää. Samalla näyttelijällä on esityksessä useampi hahmo, joiden ainoa ero on vaihtunut puvustus. Kampaukset pysyvät ja äänikin on sama. Näyttelijäntyöllisten ratkaisujen kautta selväksi, että tässä on näyttelijä, joka esittää eri rooleja tässä tapahtumien toisinnossa. Teatterille tyypillistä samaistumisefektiä ei merkittävissä määrin tapahdu.

Sävyltään neutraaliin ja melko vakavaan kerrontaan kaivattua keveyttä ja huumoria lavalle toi mukanaan, eri kohdissa tarinaa, esiin putkahtava arkistojen asiantuntija (Olli Halttu). Hän, mikäli perustuisikin oikeaan henkilöön, on kuitenkin selkeästi fiktiivinen hahmo. Sopivan ei-sopiva tyyppi, joka rikkoo esityksen rytmiä mukavasti. Vaikka tehdään vakavissaan ja asiaa kunnioittaen, niin tarinaa elävöittämään lisätyillä (kertoja)hahmoilla voidaan kuitenkin hieman leikitelläkin.

Elli Immo on teatterin tekemisen muotona kiinnostava uusi tuttuvuus. Dokumenttiteatterin ja fiktiivisten elementtien sulava yhteenliittymä. Sujuvaa kerrontaa, joka etenee alun ihmettelystä jäsentyneempään tutkintaan. Vaikka heti alussa on esitetty päähenkilöiden näkemys siitä, mitä on tapahtunut ja ketä epäillään syylliseksi, silti jokainen löytyvä uusi johtalanka ja tutkintalinja pitää jännitettä yllä koko esityksen ajan.

Elli Immo

Käsikirjoitus
Heidi Holmavuo

Ohjaus
Petri Jäärni

Sovitus
Petri Jäärni ja työryhmä

Lavastus
Mika Haaranen ja Petri Jäärni

Pukusuunnittelu
Jatta Ruohola

Äänisuunnittelu
Alpo Jakunaho

Valosuunnittelu ja projisoinnit
Mikko Karhu

Kampaukset
Leena Leskio ja Mia Lindqvist

Tarpeisto
Toni Luukinen

Kuiskaaja-järjestäjä
Aleksi Lindevall

Pukujen valmistus
Elli Lääkkö

Näyttämömestarit
Jukka Kekäläinen ja Mauri Latvala

Lavasteiden valmistus
Jussi Okkonen ja Margit Kakko

Rooleissa

Laura Eskola
Olli Halttu
Tuija Hanhikoski
Suvi Hurme
Jaana Joensuu
Antti Kyllönen