Improtaivas on joka vuosi, kun olen siellä itse ollut, sisältänyt torstai-illan esityksen. Esityksessä kurssilaiset pääsevät näyttämään pienelle, tutuista ja lähiseudun ihmisistä koostuvalle yleisölle, mitä viikon aikana on opeteltu. Kurssin ohjaajat, Hannu ja Simo, huolehtivat illan juonnot sekä tukevat ja ohjaavat esityksen aikana. Sivustaohjausta saa kyllä esiintyessäänkin, kun sille on tarvetta, eikä kukaan ole yksin lavalla. Esitys on oikeastaan vaan avoin harjoitus. Tehdään sitä, mitä on koko viikko tehty eli improtaan ja pidetään yhdessä hauskaaa.

Ilta kulki silleen, että ohjaajat juonsivat tekniikat ja pyysivät niihin tarvittavan määrän vapaaehtoisia. Lavalle mennessään ei välttämättä vielä tiedä, mihin tekniikkaan on menossa mukaan. Kuten ei harjoituksissakaan aina tiedä, mihin tekniikkaan on juuri vapaaehtoiseksi lupautunut. Sen tiedon saa samaan aikaan, kuin yleisökin. Ohjaaja kertoo, mitä tulee tapahtumaan eli millaisen kohtauksen tai laulun tulemme näkemään ja sitten mennään.

Toki tekniikat on valittu niiden joukosta, joita olemme jo viikon aikana harjoitelleet. On joko valittu semmonen tekniikka, jota olemme tehneet tai sitten tarjolla on joku tutuista peruspalikoista luotu variaatio. Pääosin esityksessä ei tule vastaan mitään sellaista, mitä ei olis jossain muodossa harjoiteltu. Ainoa poikkeus tällä kertaa taisi olla ääni-liikeimpro. Sitä ei suoranaisesti oltu tällä kurssilla tehty, vaikka se toki itselle muilta kursseilta on tuttu tekniikka.

Mulle tämä esitysrakenne – jossa saa mennä, kun siltä tuntuu ja tehdä niitä juttuja, jotka itseä inspiroi – toimi paljon paremmin, kuin aiempien vuosien pienryhmien showcase-tyyppinen esitys. Tämänvuotinen esitys oli toki myös yleisön osalta erilainen, koska nyt esitys pidettiin avoimena esityksenä, jonne kutsuttiin julkisesti yleisöä. Ilahduttavasti Mathildedalin ja ympäröivien alueiden ihmisiä paikalle olikin löytänyt.

Alioptimistiset kurssikaverini eivät olleet suostuneet laittamaan saliin enempää tuoleja valmiiksi ”ei tänne kuitenkaan ketään tule”, joten niitä sitten lisättiin, kun katsojia tulikin enemmän, kuin ne odotetut ”4 henkilöä”. Musta kivaa näissä kurssiesityksissä on myös se, kun esiintyvän ryhmän muut – kuin juuri esiintymässä olevat – tyypit istuu yleisön seassa. Vaikka siellä oliski ollut sitten vaan se neljä ulkopuolista katsojaa, niin siellä ei joudu olemaan yksin tai jotenkin huomionkeskipisteenä, kun ideoita kysytään. Impron hyväksyvä tuki tarjotaan sekä lavalla toisille improajialle että katsomossa toisille yleisönjäsenille.

Ilo, mitä minäkin katsojana muiden kurssilaisten improvisointia illan aikana katsellessa, tunsin on ihan aitoa. Improssa on just parasta se, vaikka olisit improvisoinut viikon niiden samojen ihmisten kanssa, niin jokainen kohtaus ja laulu syntyy just siinä hetkessä niiden ihmisten kesken. Ilo on aina spontaania ja nauru hetkestä kumpuavaa. Mulle impro parhaimmillaan on just sitä, mitä tämä esitys ja koko viikko tarjoili eli yhdessä koettua iloa omasta ja kavereiden tekemisestä. Sitä vaan katsoo silmät ymmyrkäisinä ihastuksista ”voi vitsit, miten huikeeta”.

Kiitos siitä sekä kanssaimproilijoille että mukana eleneelle yleisölle.

Esityksen tekniikoista

Teen pienen tekniikkalistan tähän illan esityksessä nähdystä, ihan vaan itselleni muistilistaksi ja toisaalta avoimuuden hengessä muiden tueksi. Mulle improvisaatio on ”avoimen lähdekoodin” tekemistä eli tekniikkalistat ja sellaiset asiat on ihan julkista tietoa. Se on kuitenkin aina ryhmästä ja ohjauksesta ja kaikenlaisista muista seikoista kiinni, millainen esitys samoilla spekseillä syntyy.

Jos satuin unohtamaan jonkun tekniikan listasta, niin sori. Muistini on kuitenkin rajallinen.

Kuoro / kapellimestari

Illan esitys koostui siis lyhyen improvisaation tekniikoista, jotka olivat sekoitus perinteisempää, status- ja musaimprovisaatiota. Ihan ensimmäisenä tekniikkana, kuten taisinkin jo aiemmassa tekstissä mainita oli yhteinen ääni-improvisaatio. Teimme siis kuoroteoksen, jossa yksi toimii kapellimestarina ja muut sitten reagoivat äänellisesti haluamallaan tavalla hänen edestä antamaansa liikeohjaukseen. Jotenkin vaan tulkitsee sen kapellimestarin liikkeen ääneksi.

Musta tämä oli aivan nappialoitus sille illalle, koska se heti johdatti ei-älylliseen improvisaatioon ja omaan ideaan luottamiseen. Avaa vain suunsa, tuottaa jotain ja luottaa siihen, että se yhdessä kaikkien muiden tuottaman äänen kanssa riittää. Tässä kuorotekniikassahan on mahdollista myös vuorotella hiljaisia ja äänekkäitä osia, joten kukaan ei joudu olemaan myöskään koko aikaa äänessä. Joskus tulee kaunista ja harmoonista laulua ja joskus ei. Nyt oli ehkä vähän abstraktimpaa kuoroteosta nimeltä ”perheen yhteinen loma” tarjolla.

Olen puu

Toisena tehtiin sitten Olen puu -harjoitetta eli tietyllä tapaa julkilämpättiin yleisön edessä. Mulle Olen puu -tekniikka on ollut perinteisesti vaikea. Jostain syystä tällä kurssilla se ei ollut vaikea, eikä siinä tullut vastaan itselle tuttuja haasteita. Oletan, että se johtuu siitä psykologisen turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, mitä tällä kurssilla koin. Kun sitä tukea ja tilaa on tarpeeksi, niin perinteiset kompastuskivet ei kamppaakaan.

En oikeastaan muistanutkaan, ennen kuin rupesin tätä tekstiä varten miettimään esitystä, että mähän olin yks niistä, jotka teki tässä tekniikassa kohtauksen. Olen puusta on siis se ”elävä puu” -versio, jossa kolme asiaa, jotka siihen kuvaan on luotu näyttelee yhdessä pienen kohtauksen. Muistan etäisesti tehneeni kaahauskohtauksen, mutta en heti osannut yhdistää, että se tapahtui tässä esityksessä.

Kuvassa oli siis suojatie, kaasupoljin ja kaahaaja, jota itse esitin. Olin jäänyt edellisestä kuvasta siinä roolissa seuraavaan kuvaan ja sitten siitä pyydettiin aloittamaan kohtaus. Kun siinä kerran oli se pelkkä kaasupoljin ja oma hahmoni oli määritelmällisesti kaahari, niin kyllähän siinä sitten yliajo sattui. Vakava aihe, ei tietenkään leikin aihe, mutta ehkä se nyt improssa suotakoon, että välillä kaikille ei käy hyvin.

Die game

Sen lisäksi sitten tehtiin samalla idealla, että yksi edessä päättää vuorottelun rytmin, myös tarinankerrontaa ja laulua. Tarinankerronnan osalta leikittiin ”Die gamea”, jossa siis hyytyessään tai muutoin mokatessaan saa kuolla karmean kuoleman yleisön valitseman arkisen esineen (esim. villasukka) avulla. Harjoituksissa oli tehty sitä ihan tavallisella, vapaalla, kerronnalla. Esityksessä jokaiselle kertojalle oli myös yleisön ehdotuksista valittu oma genre, jossa hän tarinaa kertoo. Näitä genretarinoita oli harjoiteltu aikaisemmin, mutta tämä yhdistelmätekniikka nähtiin vaan esityksessä.

Siitä tuli hauska kombinaatio erilaisten tarinalajien kerrontaa. Kun jokainen vuorollaan, edessä olijan osoittaessa, vie tarinaa oman genrensä suuntaan. Yks kertoo kummitustarinaa, toinen lastenohjelman tyylistä tarinaa, kolmas runoa ja neljäs tuo kuvioon mukaan murhatutkinta tyyppistä kerrontaa. Murhatutkinta ja kummitustarina genreinä ehkä väänsivät eniten tarinaa samaan suuntaan, kun taas sitten runo ja lastenohjelmakerronta toivat vähän erilaista energiaa ja kierrettä tarinaan. Jännä yhdistelmä.

Kertsibiisi

Tehtiin neljän hengen kertsibiisi, johon yksi luo siis lyhyen kertosäkeen ja kolme muuta laulaa säkeistöt. Meidän aiheemme oli tällä kertaa ”hallitusneuvottelut” ja siitä syntyi riemastuttava biisi, joka tarjosi joka säkeistöllä vähän eri näkökulmaa aiheeseen. Itsehän olin siinä kohtaa, kun suuni aukaisin ihan pihalla siitä, mitä siellä tapahtuu ja mitä olen laulamassa, mutta jotenkin siitä silti selvittiin.

Mulle se oli ihana esimerkki siitä, ettei tarvii tietää mitään ,kuinhan tekee ja tekee hyvällä itseluottamuksella. Mä lauloin oman säkeistöni aika kovaa ja isosti, koska mulla meni jotenkin ajatukset heti solmuun ja tipahti kaikki estot aivoista pois. En tajunnut yhtään, millaiseen säestykseen laulan ja mitä sanaa olen laulamassa, joten annoin vaan mennä. Luotin siihen, että kyllä sieltä jotain semitolkullista tulee joka tapauksessa, kunhan en asetu estämään luovuuttani.

Hyvä on myös muistaa se, että joskus vähemmän on enemmän. Leirin aikana oli kuitnekin kuultu myös kertsibiisin säkeistöjä, joissa oli vaan pari sanaa tai joku toistuva äänne. Ei sen tarvii olla mitään suurta. Itse toki tässä kohtaa tuotin enemmän kuin tarpeeksi sanoja, jkoska aivot oli vähän siellä ylikompensaation puolella.

Se, mitä ikinä olikin, toimi musta ihan hyvin. Tiedän, koska olen kuullut ja nähnyt tästä biisistä tallenteen. Se ei ole erityisen tavallista improssa, mutta nyt jotkut olivat kuvanneet osan esityksestä ja tämä biisi oli niiden tallenteiden joukossa.

Statuskohtaus

Musta esityksessä nähty statuskohtaus, lähihoitajan sijaisen ja ylilääkärin välillä, oli yks raikkaimmista jutuista pitkään aikaan. Sama improvisoitu kohtaus nähtiin kahteen kertaan. Ensin oletetuilla statuksilla, jossa ylilääkäri käyttää korkeaa statusilmaisua ja lähihoitajan sijaisella on matalampi status. Toinen versio sitten käänsi asetelman statusilmaisun osalta toisin päin. Sijaisella olikin jämäkkä ote ja korkea statusilmaisu, kun taas ylilääkäri oli semmonen positiivisen flirtti ja vähän jännästi toimiva matalan statusilmaisun tyyppi.

Musta ihanaa siinä oli just se, että ei menty stereotyyppisimpien roolioletusten kautta, kun valittiin kumpi vapaaehtoisista esittää kumpaa roolia. Samoin sitten, kun nähtiin suunnilleen sama kohtaus eri statusilmaisun astetuksilla, niin se tulee tosi ilmeiseksi, miten paljon ilmaisulliset valintamme vaikuttavat tilanteiden kulkuun. Statusilmaisu on aina liikkeessä ja suhteessa toisen ilmaisuun. Tässä oli vaan korkea ja matala, jotka ruokkivat toisiaan, koska matala menee vaan alemmas korkean nostaessa tasoaan.

Herkemmät nyanssit ja pienemmät erot ehkä olis lähempänä todellista tilannetta, mutta komediallisestihan tää luo tosi herkullisia hahmoja.

Kapellimestarilaulu

Viiden hengen tekniikka, jossa yksi on kapellimestari, joka jakaa lauluvuorot neljälle laulajalle. Laululle otettiin ensimmäiset sanat yleisöstä ”pihallamme on kaivo” ja siitä sitten lähdettiin laulamaan. Siitä tuli hauska laulu, jossa kaivoon päätyi sekä koira että laulajan vaimo. Niistä koiraa oli enempi ikävä.

Tämä on hauska tekniikka, jossa kenenkään ei tarvitse ottaa sisällöllistä vastuuta laulusta, koska edessä oleva improaja päättää vuoron pituuden. Sopivan älytön ja kiva tehdä. Pääsee yllättämään itsensäkin, koska ei voi tietää, milloin vuoro itselle tulee.

Yhteenääneenpuhuttu kohtaaminen

Yksi sellainen tekniikka, mitä improtaivaassa harjoiteltiin oli yhteenääneenpuhuminen. Teimme sekä hidasta että nopeampaa huutoversiota. Esityksessä teimme viiden hengen ryhmissä kahden hahmon kohtaamisen, jossa hyödynnettiin hidasta yhteenääneenpuhumista. Eli haetaan yhdessä oman viiden hengen porukan kanssa yhteistä ääntä. Tarvittaessa äänne kerrallaan etsitään se sana tai lause, joka sanotaan.

Tässä esityksessä nähtiin pieni kohtaus, jossa presidentti ja kansalainen kohtasivat kaupassa. Itse olin puhumassa hernekeittoa kaipailleen presidentin repliikkejä. Yllättävän hyvin se toimi. Jonkun verran tuli sitä, ettei ihan löydetty yhteistä sisältöä eka yrittämällä, jolloin ohjaaja pyysi toistamaan.

Se on se, miten tätä kannattaakin ohjata. Muuten kohtaus voi kulkea ihan vapaasti, ei ole pakko tehdä haastattelua, vaan sivustaohjaa toistamaan ne repliikit, jotka eivät tule yhteenääneen. Lisäksi siellä oli myös yksi hojauksellinen teko, jossa ohjaaja pyysi kansalaista kysymään jotain. Hyvin pienillä interventioilla saa toimivan kohtauksen. Meitä oli kuitenkin se kymmenen tyyppiä tekemässä kahta hahmoa, joten vastuu jakautuu melko tasaisest, kunhan kuuntelu on kohdillaan.

”Todellinen mylly”

Tämä on yhteenääneenpuhumista ja sana kerrallaan -tarinaa yhdistelevä kohtaustekniikka. Törmäsin tähän ekan kerran Elina Stirkkisen -kurssilla, joten oletan, että tämä on joltain yhteiseltä kouluttajalta käyttöön poimittu tekniikka.

Yksinkertaisesti siis kyseessä on kolmen hengen tekniikka, jossa kaksi hahmoa keskustelee. Yksi improaja liikkuu hahmojen välillä ja määrittää sen kumpi hahmo puhuu. Toinen hahmoista puhuu sana kerrallaa -tekniikalla ja toinen yhteenääneenpuhumalla.

Tässä tapauksessa siitä syntyi heilaa etsivän hahmon ja potentiaalisen heilaehdokkaan kohtaaminen. Rikasta etsittiin, mutta ei se niin sitten haitannut, kun ei sitä 200 euroa heilaehdokkaan taskuta lötynytkään. Olihan hän kuitenkin komea. Rehellinen kuvaus sinkkumarkkinoilta, luulisin.

Liikettä äänestä

Esityksessä nähtiin myös yksi ääntä hyödyntävä liikeimpro tai nykytanssillinen numero. Yksi improaja tuottaa ääntä ja viisi lavalla olevaa tyyppiä reagoi ääneen. Liikkujilla on silmät kiinni, joten liike perustuu pelkästään ääneen ja siinä on omanlaisen rauha.

Tämä on silleen makee tekniikka, kun meillä ihmisillä on hyvin samankaltainen liikkeentaju. Tietynlainen ääni tuottaa meissä helposti hyvin samanlaatuista liikettä. Välillä tulee semmosia hetkiä, joissa liikkujat, toisistaan tietämättä, tekevät käytännössä täsmälleen samaa liikettä synkronisoidusti. Todella taianomainen tekniikka.

Tämä on oikeastaan ainoa tekniikka esityksessä, jonka kohdalla harmitti, kun en ollut kärppänä ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi. Mutta mä kuittasin harmitukseni viimeisen päivän tekniikkatoive-/karkkipäiväosiossa, jossa sai toivoa haluamaansa juttua. Mä toivoin tämmöstä ääni-liikeimproa ja sitä me tehtiinkin. Ja se oli tosi ihanaa, niinkuin esityksessäkin.

Motown-kuoro

Motown-kuoro on improlaulutekniikka, jossa on yksi solisti ja kolmen hengen kuoro. Tekniikka perustuu kysymys-vastausrakenteelle. Ei siinä varsinaisesti tarvii olla kysymystä, mutta kuoro tarjoaa siis solistin laulamasta poimittuja vastauksia (toistettavia sanoja tms.) tai jotain muuta solistin laulamaan sopivaa materiaalia. Yksinkertaisimmallaan se voi jotain ”doopi-doopi-doota” tai vastaavaa. Aretha Franklinin laulama Think esimerkiksi sisältää tässä tekniikassa hyödynnettävää toistoa.

Esityksessä laululle saatiin otsikoksi ”Napanuora”, joka taipui kauniiksi lauluksi vanhemmalta lapselleen. Tuli ihania enkelinkiharoita ja kaikenlaista muuta herkkää sisältöä. Itse olin tässä tekniikassa kuorossa, joten en kauhean hyvin muista itse laulua. Se johtuu ihan vaan siitä, että lavalla ollessa sitä on koko ajan täysi kuuntelu päällä sekä solistin että kmuiden kuorolaisten ja säestäjän suuntaan. Hakee koko ajan niitä juttuja, jotka olis hyvä kuoron kautta vahvistaa. Etsii sanoja, jotka poimia ja toistaa tai täyteääniä, joilla tukea laulua.

Tästäkin toki on tallenne, mutten ole sitä katsonut, joten kun tätä nyt kirjoitan, niin en tiedä, miten tämä laulu meni. Muistan kuitenkin sen hyvän fiiliksen, mikä sitä tehdessä oli.

Nuket dubbauksella

Nuketus-tekniikka dubbauksella on sellainen, jota pääsin tekemään harjoituksissa, joten, kun aavistin, että se tulee, en ollu ryntäämässä lavalle. Toki se johtui myös siitä, että olin just ollu edeltävässä tekniikassa. Sitä paitsi tämä on myös tekniikka, jonka katsominen tuottaa suurta iloa, joten ei aina ole pakko olla itse mukana.

Tällä kertaa yleisöstä saatiin hahmoiksi Barbie ja Ken, jotka kohtasivat koulussa. Mulle tässä kohtauksessa herkkuhetkiä olivat ne improvisoijan ilonhetket eli vaaraa kohti menemiset. Kun näkee, että toiset tkeee itselleen ja toisille tarjouksia, jotka haastaa koko porukan. Pyydetään toinen nukke tanssimaan, mikä tarkoittaa, että nukkejen liikkuttajilta vaaditaan aika paljon.

Toinen semmonen erityinen ilonaihe oli mokan käsittely. Siellä tuli yhdessä kohtaa väärä nimi hahmolle. Barbie kutsui Keniä Barbieksi, mikä sinänsä Barbie-pakkauksia katsellessa on ihan ymmärrettävä virhe. Keninkin laatikossa nimittäin saattaa joskus lukea vain Barbie. Tämä nimimoka napattiin dialogiin. Toinen pohtiihämillään: miksi kutsut mua omalla nimelläs. Sitten sitä seuras se ihana improvisoijan ratkaisu, että ei yritä peittää sitä, että nyt tuli moka vaan toteaa hahmona: näin kävi, koska dubbaajani sekoilee. Se on tosi jees ratkaisu. ei sitä improa tarvitse esiintyessäkään peitellä. Joskus tulee mokia ja ne voidaan käsitellä, nauraa niille yhdessä ja mennä eteenpäin.

Loppulaulu

Viimeisenä tekniikkana oli yhteinen loppulaulu, josta taisinkin jo mainita aiemmassa tekstissä. Musta siinä ihanaa oli se, että siinä laulussa oli tilaa kaikille. Esityksen lopussa ja alussa oltiin koko porukalla – ohjaajat mukaan lukien – lavalla.

Toinen ihanuus oli se, kun vitsikkäästä ehdotuksesta ei tehty huumoribiisiä ”Pissa housuissa lämmittää (vain hetken)”, vaan siitä syntyi herkkä laulu. Toki sinne tuli myös niitä huumorin virityksiä, mikä ei haittaa, eikä ole mitenkään välteltävä asia. Mä vain nostan tässä esiin sen, että mikä tahansa ehdotus tarjoaa monenlaisia vaihtoehtoja toteutukselle. Ei ole pakko mennä ilmeisimmän kautta. Saa toki mennä, mutta ei ole pakko.

Lopuksi

Mulle tässä esitysratkaisussa ja rakenteessa kauniilla tavalla kitetyy se, mitä ajattelen impro-ohjaajan roolista. Mulle se on aina ollut ihan ilmiselvästi mahdollistajan rooli. Se, jos mikä on semmoinen tukirooli, jossa päätehtävä on mahdollistaa toisten onnistuminen ja loistaminen. Musta siinä onnistuttiin tässä esityksessä aivan huikean hyvin.

Yleisö otettiin kauniisti kmukaan ja kurssilaisille tarjottiin sellaisia tekniikoita, jotka oli olleet kivoja kurssillakin. Sitä ääni-liikeimproa me ei oltu tehty ennen esitystä, mutta sekin oli sellainen matalan kynnyksen tekniikka, johon on helppo mennä mukaan. Ei oteta tahallaan jotain yltiövaikeaa, jos sitä ei ole kokeiltu aiemmin, vaan valitaan mukavia tekniikoita, joissa kaikilla on mahdollisuus kokea onnistumisia.

Mahdollistaminen tarkoittaa myös sitä, että ohjaaja tajuaa myös pysyä sivussa, jos väliintuloa tai sivustaohjausta ei tarvita. Se on omanlaisensa balanssi tukemisen, osallistumisen ja sivussa pysymisen välillä. Musta on ihana myös se, että noissa koko ryhmän tekniikoissa myös ohjaajat on mukana, koska on niin kivaa, että hekin haluavat mukaan. Mikä tahansa muu olis ollut outo ja keinotekoinen jaottelu, koska kyllähän he olivat koko kurssin ajan siellä leikeissä mukana ihan improvisoijinakin.

Mulle improtaivas – varsinkin juuri tämä toteutus – on ytimeltään iso yhteinen leikkikenttä, jossa kaikki voivat oppia toisiltaan ja leikkiä yhdessä.