Musaimpro on sekä ihanaa että vähän pelottavaa. Hannu Risku toki on semmonen aurinkoisen lempeän positiivisuuden lähettiläs, että hänen seurassaan ei juuri ylimääräisiä tarvitse jännittää. Silti jokainen meistä tuo tilaan mukanaan myös menneisyytensä, halusi tai ei. Huomaan ja tiedän, että mulla henkilökohtaisesti – ja monella muullakin – laulamiseen ja musiikkiin liittyy kaikenlaista painolastia. Joillekin on jäänyt koulun musiikkitunneilta tietoisia tai alitajuisia esteitä ja osalle ne syntyneet vasta myöhemmin.

Mun laululliset haasteet ja ihan oikeasti ongelmat liittyvät yksin laulamiseen sekä äänenkäyttöön. En ihan tärmälleen hahmota yksittäistä syytä, miksi edelleen yksin laulaminen on se kaikkein kamalin ajatus. Siihen kun yhdistyy vielä melodian tuottamisen paine, niin mut saa aika varmasti lukkoon. Sanon tämän nyt aluksi, koska se on totta ja niin kävi tälläkin kurssilla. Mutta, ne oli kaksi lyhyttä ohimenevää hetkeä kahden päivän aikana eli ei millään tavalla merkittävä osa ajasta, jolloin mulla oli täysi lukko päällä.

Siksi käsittelen sen heti tähän kärkeen, koska se on hyvä tiedostaa, että jos pinnan alla on joku semmonen asia, joka voi lukita, niin sellaista voi turvallisessakin ympäristössä sattua. Ja siinä ei ole mitään väärää, eikä ongelmaa. Saa mennä lukkoon ja sanoa: ”ei pysty”. Itsehän en siinä kohtaa, kun pakokauhu iskee, pysty puhumaan. Kaikki tietoinen toiminta on lukossa. Mulle tuli se fiilis sekä semmosessa tekniikassa, jossa tehtiin vaan vapaasti melodioita että sitten kalevalamittaa tutkivassa melodiaharjoitteessa. Niissä on yhdistävänä tekijänä melodia, joku sisäinen vaativuus ”oikein tekemisen”-pakko iskee päälle ja se lukitsee mut ihan täysin. Tämä kurssi ei ole eka, eikä todennäköisesti viimeinen kerta, kun sellaista tapahtuu. Se on mussa se ongelma. Ei niinkään tilanteessa tai tehtävässä, vaan siinä umpisolmussa, joka on ajatus- ja kokemusmaailmani.

Ja siinä ei tapahtunut mitään pahaa. Menin lukkoon, enkä voinut tehdä paria tekniikkaa ja se on ihan ok. Sitten mentiin vaan mun ohi ja seuraavassa tekniikassa olin taas messissä. Se ei vaikuta kaikkeen laulamiseen, vaan hyvin tarkkarajaiseen improvisoidun laulamisen osa-alueeseen hetkinä, jolloin tuntuu, että pitää yksin suoriutua. Samaa ongelmaa ei tule tekniikoissa, joita tehdään parin kanssa tai muuten hyvässä kontaktissa ryhmään. Ne on hetkiä, jolloin olen jumiutunut oman pääni sisään ja sisäiset on niin kovat, että kaikki korkeampi aivotoiminta loppuu ja on vain pakene, taistele tai jähmety -moodi jäljellä. Mun suosimat vaihtoehdot on jähmety tai pakene.

Sanon tämän vain siksi, että tiedätte, ettei yksi tai kaksikaan syvempää notkahdusta estä tai pilaa yhtään mitään. Tämä oli ihana kurssi, jolla sai laulaa paljon. Mulla on tunnistetut haasteeni laulamisen suhteen ja ehkä joku päivä en törmää samaan ongelmaan, mutta nyt se vielä kulkee mukana, koska en ole sitä juuriongelmaa hoitanut tarpeeksi, jotta se ei enää vaivais.

Tämän johdannon ydin on se, että saa pelottaa ja saa mennä välillä lukkoon tai vaikka paeta tilasta rauhoittumaan ja silti kannattaa tulla kurssille. Kohdata se, mikä on vaikeaa. Etenkin kannattaa mennä Hannun kursseille aina, kun on mahdollista, koska niin leppoisaa ja ihanaa musaimprokokemusta ei monesta muusta paikasta saa. Sitä on niin turvassa, että voi hetkittäin romahtaakin ja sitten taas jatkaa. Tämä on ihan parasta hoivaa syystä tai toisesta lukkiutuneelle lauluäänelle. Ei ole mitään pelkoa, jota ei vois käsitellä tai ylittää näillä kursseilla.

Meinasin kirjoittaa pidemmänkin aloituksen ja mennä syvemmälle kurssin sisältöihin, mutta mä aloitan nyt tästä, koska se on vilpittömästi totta, että pelkään laulamista. Etenkin yksin laulamista muiden edessä. Vaikka kuinka olen joskus laulanut kuorossa, niin ei se ole mua täysin siitä pelosta vapauttanut. Mähän esimerkiksi feikkasin tosi paljon lämmittelyissä kuoroaikaan, koska mua ahdisti se kontaktiton vaeltelu tilassa ja oman äänen kanssa yksin oleminen. Se, kun kuulen itse oman ääneni ja se kuulostaa väärältä, on mulle vaikea paikka.

Eka kyykkäys tuli tekniikassa, jossa tehtiin äänimaljatekniikalla äänimaisemaa vaan. Se muistuttaa sitä kuoron alkulämppää, jossa kaikki laulelee skaaloja tai mitä ikänä lämppäreitä kuoronjohtaja teettääkin pianon säestyksellä. Tehtiin sitä aika pitkään ja jossain kohtaa tajusin, että en oikeastaan enää tuota juurikaan ääntä. Laulan tosi hiljaa, koska kuulen oman ääneni liian selkeästi ja se kuulostaa epävireiseltä, vialliselta. En pysty keskittymään muihin, vaan olen tosi selkeästi omassa kuplassani, jossa on vain oma ääneni. Kun sen tunteen päälle sitten pyydettiin tuottamaan vuorollaan pieni melodia, niin en pystynyt.

Ongelma on se, että yhteys muihin ihmisiin on katkenut. Katselen seinille, ihmisten ohi, kun tuotan ääntä siinä piirissä ja olen yksin. Ja se yksin muiden seassa oleminen tuntuu. Se on ulkopuolisuuden tunnetta tai irrallisuutta, joka siinä oireilee. Samaa ei tapahdu piiriharjoitteissa, joissa musta tuntuu, että tehdään yhdessä. Siinä on joku kontakti.

Toinen notkahdus oli rekilauluissa tai kalavalamitta-tyyppisessä laulannassa samana iltana. Nämä molemmat tapahtui perjantai-illan loppupuolella eli väsymyskin saattoi vaikuttaa asiaan. Lauantaina ei tullut vastaavia kokemuksia. Mutta siis rekilauluthan on mulle tuttuja. Olen aiemminkin Hannun kursseilla niitä impronnut. Mutta nyt se oli jotenkin liikaa.

Mulle iski hirveät paineet suoriutua. En enää kuullut säestystä, en osannut avata suutani, koska pelkäsin tekeväni väärin. Tuottavani vääränlaisia sanoja väärässä rytmissä ja väärällä melodialla. Mun aivot eivät tajunneet sitä mittaa, miten ja mitä siihen pitää laulaa. Oli ne sanat sitten gibberishiä tai suomea, niin en kyennyt tuottamaan mitään siihen mittaan. Siinä oli virheen pelko se lamaava elementti. Mun pitäis osata tämä. Olen joskus osannut ja en nyt tajua yhtään, mitä tässä tapahtuu. Muuta, kuin sen, että nyt on mun vuoro ja mä oon ihan paniikissa.

Siinä kohtaa nostin vaan kädet ilmaan ja katsoin piiristä ulos, että mä en pysty tähän. Se riitti, mun ei tarvinnut sanoa mitään. Ohjaaja varmistaa ”mennäänkö ohi” ja sitten vaan jatketaan jollain muulla tai muut laulaa. Se on ok, jos ei pysty. Ei tarvitse ottaa siitä ylimääräistä syyllisyyttä tai taakkaa, jos ei just nyt pysty johonkin. Ehkä jonain muuna hetkenä pystyy.

Olen pystynyt aiemmin laulamaan rekilaulumitassa ja nyt en pystynyt. Se ei kerro mitään absoluuttista musta tai kyvyistäni. Nyt oli jostain syystä huono hetki just tälle tekniikalle.

Silti, kun päivän lopussa kysyttiin, mitä otan tästä päivästä mukaani, niin vastasin: ”[sisäisen] rauhan”. Ja vastasin niin, koska se oli sillä hetkellä totta. Me oltiin tehty vielä muuta ton rekilauluromahduksen jälkeen ja mulla oli hyvä tunne. Valoisa ja rauhallinen olo. Vaikka tollasta tapahtuu, niin se ei ole koko totuus. Siellä oli tosi paljon juttuja, missä onnistuin, pystyin tekemään ja ehkä ylittämään itseni.

Armollista on se, että voi tipahtaa hetkittäin täysin, olla ihan lukossa ja paniikissa, ja silti maa kantaa edelleen. Ei tarvitse selvitä yksin.

Ja silti olis epärehellistä sanoa, että sitten lähdin autuaan rauhan saattelemana nukkumaan.

Ei.

Ne olivat kehollisesti latautuneita kokemuksia. Jonnekin syvälle osui. Joku ihan ydinsolmukohta mussa paljastui niiden tekniikoiden kohdalla. Kyllä se aika paljon henkilökohtaista purkua ja kyyneleitä vaati sinä iltana, ennen kuin nukkumaan pääsi. Aamulla, kun valmistauduin seuraavaan kurssipäivään, niin ahdistus oli poissa, koska olin käsitellyt sen. Ei se toisena päivänä enää vaivannut. Missään kohtaa ei tullut samanlaista kokemusta. Rauhakin oli ihan totta ja silti se asia oli käsiteltävä, jotta siitä voi päästää irti, eikä se jää kummittelemaan.

Molempia tarvitaan. Sitä ymmärrystä, ettei ole asian kanssa yksin ja henkilökohtaista reflektointia ja asian käsittelyä. Sen verran on näitä omia kipukohtia tässä vuosien varrella tullut kohdattua, että tajuan jo (viimein), ettei sellaista voi lakaista maton alle. Toivoa, että se unohtuu. Se, mikä tapahtui, tapahtui ja kun sen käsittelee, niin seuraavalla kerralla voi olla taas vähän helpompaa sen kanssa. Jotkut solmut on vuosien varrella päässet sen verran takkuiksi, että niiden avaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Ja tämä on nyt semmoinen tämä yksinlaulu ja melodian tuottaminen. Joku oikein ja virheettömästi laulamisen paine, joka rajoittaa mahdollisuuksiani laulaa vapautuneesti.

Mutta eihän se ole lopullinen tuomio. Koska nyt on näin, niin en ikinä pysty. Ei, kun siksihän mä treenaan. Altistan itseäni improlaulamiselle, jotta jonain päivänä tuo pelkotila ei enää määritä äänenkäyttöäni, mihin pystyn ja mihin en. Siedätyshoitoa, kuten eräs guruni ja imprototeemieläimeni tykkää sanoa. Vähitellen siedättää itseään asioihin. Laajentaa mukavuus- tai tuttuusaluetta, kunnes se ei enää tunnu vaikealta.

Semmosta. Seuraavassa tekstissä sitten ihan jotain muuta. Laulun ja leikin iloa, koska sitähän tämä kurssi enimmäkseen oli. Negatiivisohjautuva mieleni vaan tykkää takertua ensin epäkohtiin. Nyt ne on käsitelty, joten seuraavaksi sitten silkkaa iloa 🙂