Sikäli mikäli olen osannut laskea oikein, eilinen näytös oli Herkon ja kadonneen ajan arvoituksen kymmenes (toteutunut) esityskerta. Enää kuusi esitystä jäljellä. Kyllä siinä huomaa, että esitys esitykseltä se perustekeminen on rutinoinut, jolloin on aikaa kiinnittää eri tavalla huomiota pieniin juttuihin, mitkä aikaisemmin menivät ehkä ohi. On enemmän aikaa ja kapasiteettia huomata asioita, kun luottaa siihen, että homma etenee riippumatta siitä muistaako kaikki repliikkinsä täsmälleen oikein tai tapahtuuko jotain yllättävää.

Ääniongelmat vaivaavat edelleen. Toki vähän parin päivän lepo tilannetta helpotti, mutta ihan täysi laajuus ei ole vieläkään palannut. On edelleen ajoittaista yskää ja pientä kipua kurkussa, joten en myöskään puske ääntä sen enempää, kuin on tarpeellista tai järkevää. Kiljaisut ei onnistu, eikä semmoset kunnon tanttakiekaisut, mitä tolla hahmolla aiemmin oli käytössään. Se voi olla myös siunaus, koska se pakottaa miettimään uudelleen sen, miten hahmon ääni muodostuu.

Eilinen esitys oli jotenkin tavanomaistakin nopeampi. Omien kohtaustemme välisenä aikana takahuoneessa tuli keskusteltua siitä, että tempo tuntuu lavalla olevan tänään tosi nopea. Kyllä se varmaan olikin, ainakin vähän, koska tällä kertaa ensimmäinen puoliaika meni n. 46 minuuttiin, kun yleensä on kestänyt jotain 47-50 minuutin väliltä. Tuon tasoinen tiivistys ei tarkoita edes suurta kiirehtimistä, vaan se tarkoittaa just sitä miltä tuntuikin: tempo on vähän nopeampi, kuin aiemmin.

Se on jännä huomata, miten ajanvirta vaihtelee eri esityksissä. On myös ollut niitä esityksiä, jotka tuntuvat alusta asti menevän hyvin rauhallisesti. Sekä yksi semmoinen joka vaan tuntui oudolta. Siinä oli joku oma outo energiansa koko esityksen ajan.

Tämä oli mulle yksi syy, miksi halusin nyt tämmöstä pidemmän esityskauden esitystä kokeillakin. Saa tuntuman, miten erilaisia esitykset ovat keskenään, vaikka materiaali ja esittäjät pysyivät samoina. Siinä on oma jännä taikansa.

Yleispohdintaa yleisöistä

Kun viimeksi puhuin siitä, etten noteeraa niin kovasti yleisön reaktioita, niin eilisessä näytöksessä jopa minä kuulin naurua ja noteerasin sen. Sanoisin, että ehkä kyse on enemmänkin yleisön koostumuksesta sekä katsojien tottumus ääneen reagointiin yleisössä ollessa, kuin siitä että hauskuutta ei jollain kertaa olisi ollenkaan havaittavissa, koska kukaan ei naura. Mutta toki eri ihmisillä on erilainen huumorintaju, joten en sitäkään ihmettelis, jos samat eivät huvita eri yleisöjä.

Osa käsikirjoitetuista hauskoista kohdista on itse asiassa aikuisille hauskempia, kuin lapsille. Tämä on lastenteatteria, mutta hyvät lastenteatteritekstit usein ovat huumoriltaan monitasoisia. Siellä on ne lapsia viihdyttävät jutut ja sitten semmosia jujuja ja juttuja, jotka aukeavat paremmin aikuiselle. Se on se, mikä eilenkin kuului lavalle, että aikuisemmat katsojat nauroivat ääneen.

Mistä päästäänkin yleisöön ylipäätään. Joskus, muistan montakin kertaa, yleisössässä syntyy joku semmonen kollektiivinen hiljaisuus. Vaikka itse olenkin melko reagoiva katsojanakin, niin joissain yleisöissä en minäkään tohdi kovin äänekkäästi nauraa tai reagoida mihinkään. Yleisössä monesti nauru tarttuu ja toisaalta niin tarttuu myös semmonen kohtelias hiljaisuus. Jotkut yleisöt alkaa taputtaa heti, kun hoksaavat, että näytelmä on ohi ja jotkut vasta sen jälkeen, kun esiintyjät selkeästi jo kumartavat kiitokseksi. Niissä on eri jännite.

En osaa selittää, miksi tai miten se syntyy, mutta olen huomannut sen käydessäni katsomassa samaa näytelmää useampaan kertaan ja nyt esiintyjänä lavalta. Monesti pienempi yleisö on hiljaisempi reaktioissaan, mutta ei se aina selity yleisön koollakaan. Joskus vaan on hiljaisempaa ja joskus äänekkäämpää. Kumpikin on ihan jees.

Neljäs seinä

Huomaan, että mulla on edelleen vähän haasteita neljännen seinän konseptin kanssa. Näytelmässä on vähänneljännen seinän rikkovaa toimintaa ihan käsikirjoitettuna, mutta sitten on kohtia, missä sitä ei ole. Huomaan, että se aiheuttaa mulle välillä ongelmia katseen kohdistamisessa. Kun on vähän molempia siten, että joissain kohdissa katsotaan ihan suoraan yleisöä ja rikotaan sitä neljättä seinää, mutta sitten toisessa kohtaa pitäisikin taas pysyä siellä näkymättömän seinän tuolla puolen, niin jossain kohtaa hämärtyy, mitä piti tehdä. Se on jännä haaste katseelle. Ei osaa ”katsoa oikein”.

Kuten olen monta kertaa sanonut, niin oma esiintymistaustani viime vuosilta on improvisaation parista, jossa neljättä seinää ei samalla tapaa ole. Toisaalta monia muitakaan teatterille tyypillisiä juttuja ei välttämättä tule aina käytettyä. Ei tule käännettyä kroppaa suoraan yleisöön päin ja katsottua heihin, kun puhuu selkänsä takana olevalle hahmolle. Tai no, joskus, mutta usein siinä on eri tavalla kontaktia lavalla.

Nyt taas joutuu menemään vähän intuitiota vastaan ja astumaan eteen puhumaan, vaikka puhuu takanaan oleville tyypeille. Tämä katseen keinotekoinen suuntaus ja katsekontaktin puute puhuessa voi olla yksi syy, miksi välillä tulee höntti olo lavalla. Tietää, että nyt tämä osa pitää puhua tästä kohtaa suoraan yleisölle, vaikka puhuu toiselle hahmolle, mutta se ei tunnu luontevalta katseen osalta.

On eri asia puhua yleisölle siten, että oikeasti puhuu yleisölle, kuin puhua yleisölle, kun puhuu oikeasti jollekin joka on selkänsä takana. Jos pitää puhetta yleisölle, niin sitä skannaa katsomoa ja yrittää välillä aina kohdentaa katsetta eri ihmisiin, vaikka suuren osan ajasta katsoisikin jonnekin tyhjyyteen itsen ja katsojien välillä. Sitten taas, kun pitää kuunnella toista hahmoa ja katse on yleisöön päin, niin siinä sellainen yleisön skannaaminen ei olekaan sitten niin toimiva strategia.

On hassua käydä keskustelua ilman mitään kontaktia kanssanäyttelijäänsä. Kyllä siihenkin toki tottuu. Huomaan, ettei enää käy ihan niin paljon sitä, mitä alussa tapahtui eli silmien sulkeutumista, kun ei tiedä mihin katseen laittaisi. Jonkun verran sitä on, mutta en itse enää koe sitä olevan niin häiritsevän paljon, kuin mitä sitä alussa oli.

Voihan se olla, että se on vaan tämän ylpeän tantan maneeria, joka tuli itselleni ilmeiseksi vasta, kun meillä oli yleisöä. Ehkä olen tehnyt niin koko harjoituskauden ajan.

Se ei tapahdu joka kohdassa, vaan joissain kohdin tantan katse tosiaan porautuu muihin hahmoihin tai yleisöön. Siellä on omat hetkensä, joissa jostain syystä tiedostamaton reaktioni on sulkea silmät hetkeksi, kun puhun.

Se on kuitenkin tosi pieni juttu, enkä soimaa itseäni, jos niin käy. Olen vain noteerannut, että niin tapahtuu ja mietin lähinnä, että mikä on se tekijä, joka aiheuttaa sen reaktion. Se todennäköisesti on juurikin tuo katseen suuntausasia ja katsekontaktin puute.