Liukusäätimien käyttö on yksi asia, minkä opin aikoinaan Routarinteen kesäkursseilla. Tehtiin jatkokurssilla irvistelynaamioiksi kutsuttua tekniikkaa, missä hahmo luotiin täysin fyysistä kautta. Kuljettiin tilassa ja irvisteltiin sekä annettiin kehon tehdä niin kuin hyvältä tuntui, ilman sen suurempaa tietoista kontrollia. Ohjaaja huuteli väliin ohjeita ja sitten mentiin intuition (tai minkä ikinä) ja fyysisen ilmaisun ohjaamana. Jossain kohtaa ohjaaja pysäytti tilanteen ja sitten kaksi hyvin överin fyysistä ja usein groteskiakin hahmoa tapasi. Nämä hahmot vain eivät useinkaan pystyneet puhumaan ihmisille ymmärrettävää kieltä.

Tämä on se kohta missä liukusäätimet tulevat käyttöön. Jos ajattelee, että se tila, missä hahmo täysin fyysinen ja tietoisen kontrollin tuolla puolen on asteikon suurin luku esim. 10. Vastaavasti taas tila, missä sitä fyysistä hahmoa ei juurikaan enää ole, vaan ollaan aika lähellä omaa kehollista ilmaisua on 1. Ääripäiden lisäksi on käytettävissä kaikki mahdolliset arvot siitä väliltä. Monesti huomas sen, että mitä vahvemmin fyysinen ja jollain tapaa groteski se hahmo oli, sitä enemmän ohjaajan piti neuvoa alentamaan liukusäädintä, ennen kuin ihmismäinen puhe ja toimiminen onnistui.

Tämä muistui mulle mieleen, kun ennen juhannustauko otettiin vähän ryhmäkuvia ja haluttiin kuva, jossa kaikki liioittelee omaa hahmoaan. Tekee sen överisti. Sitten mä olin ihan jumissa sen ajatuksen kanssa. Uskon, että se johtuu itse asiassa tuosta liukusäädinhommasta. Oma hahmoni, päätanttojen päätantta, Elvi Löfgren, on oman liukusäätimensä ylimmässä ihmismäisessä asennossa. Jos tekee vielä överimmin, niin siitä tulee ei-ihmismäinen ja groteski, vastonvaraisesti toimiva olento. Joku ihmismuotoinen petolintu, korppikotka kenties. Joten en toteuttanut sitä ohjetta.

Muille se hahmoille näin kuitenkin, kuvastakin, että se hahmon överöinti sopi. Mikä taas mulle kertoo sen, minkä toki myös havainnutkin, että moni muu hahmo – varsinkin päähenkilöt – ovat lähempänä liukusäätimen alimpia arvoja, missä ollaan lähellä kyseisen ihmisen perusilmaisun tasoa. Ei kellään ehkä ykkönen ole käytössä, mutta joku 3-4. Sitten taas itsellä on käytössä ehkä joku 8-9, koska toi hahmo on niin kaukana omasta perusilmaisusta.

Sen sisäänrakennetun överiyden sanoisinkin olevan se syy, miksi mun on niin helppo pysyä roolissa. Hahmo ei tipu, jos en tietoisesti sitä tee, vaan pystyn ihan hyvin improamaan Elvinä pitkiäkin aikoja. Voi olla, että Elvin hahmo on itse asiassa jotain sukua sisäiselle klovnilleni, ken tietää. Sen kuitenkin tiedän, että juuri överimmäksi sitä ei voi – tai siis minä en voi – enää ihmismuodossa esittää. Seuraava askel onkin sitten jo ihmishahmon karikatyyri. Vähemmän ihmismäinen hahmo.

Tämä on jännä, että asia tosiaan on näin, koska en ole tietoisesti luonut hahmoa fysiikan kautta, vaikka alkuharjoituskaudesta paljon fyysisiä harjoituksia tehtiinkin. Sillä ei ole selkeästi määriteltyä fysiikkaa tai kehollista olotilaa, joka olis jotenkin erityisen överi. Oma tanttamainen fiiliksensä siinä tietysti on, mutta varsinaisesti se ei ole fyysisesti överi hahmo. Se on ilmaisullisesti silti täysin överi. Suun mutristus on täysin liioiteltu ja muistuttaa noita irvistelynaamioita. Samoin ääni on ihan överi ja yleinen elämän asennekin on aika kammottava.

Siksi mietinkin, kenties tuntemani kyvyttömyys nostaa hahmoa vielä piirun verran överimmäksi, johtui isolaation (eriyttämisen) puutteesta. En osannut ajatella, että voisin nostaa hahmosta vain yhden osa-alueen (esim. jonkun fyysisen ilmaisun osa-alueen) liukusäädintä, sysäämättä muita osa-alueita ihmisyyden tuolle puolen.

Jännä ajatusleikki.

Ehkä Elvissäkin – vaikka alussa muuta väitin – on jotain, mitä voisi liitoitella vieläkin enemmän. Voiskin olla ihan jännä jumpata tätä tai jotain muuta hahmoa hienosyisemmin. Ottaen joku ilmaisun osa-alue ja katsoa pystyykö sitä liioittelemaan ilman, että sysää muut (ilmaisun ketjuuntumisen vuoksi) pois ihmismäisyydestä.