Tulipahan vastikään koettua sekin, miten tyrmäyksiin reagoidaan oikeassa elämässä. Kerron tämän kohtaamisen nyt täällä parista syystä. Ensinnäkin siksi, että se kertoo omien valintojen vaikutuksesta vuorovaikutuksessa. Toisekseen, koska se myös kertoo siitä, että me emme ole vastuussa toisten tunnereaktioista. Joku voi pahoittaa mielensä ihan vaan, koska se on hänen valintansa tilanteessa. Toki se voi pohjautua tulkintaan kohtaamastaan ilmaisusta, mutta se on silti hänen valintansa. Eikä kohteliaimmankaan ihmisen tarvitse hyvitellä / pahoitella vain siksi, että toinen pahoitti mielensä.

Okei.

Mitä tapahtui

Tilanne oli siis seuraavanlainen: Olin pienessä pop up myymälässä, jossa myydään lakanoita ja muita kodin tekstiilejä. Mutta siis enimmäkseen tilassa on erilaisia lakanoita. Seison yhden korin ääressä ja tutkin siinä olevia tuotteita (pussilakanoita). Näen sivusilmällä vanhemman pari(skunna)n saapuvan tilaan, jossa on minun lisäkseni yksi muu asiakas ja kassan vieressä kaksi myyjää. Päästääkseen tilaan on kuljettava kassan ja keskenään juttelevien myyjien ohi.

Kuulen kysymyksen: ”Missä täällä on lakanat?” ja näen, vaikken katsokaan, että pari(skunna)n toinen osapuoli tulee minun suuntaani. En reagoi, koska kassa on selkäni takana, vähän edempänä tilassa, joten oletan (vaikka tuntuu, ettei niin ole) että kysymys on osoitettu myyjille. Ei ollut.

Pari(skunna)n toinen osapuoli kävelee luokseni ja kysyy uudelleen: ”Missä täällä on lakanat?”

Minulla on huono hetki. Ei kiinnosta puhua kenellekään, joten tyydyn toteamaan: ”En ole töissä täällä.” ja oletan asian olevan sillä selvä.

Ei ollut.

Sen jälkeen kysyjä rupeaa selittämään minulle (suomeksi): ”Kuinka hännsen olisi voinut tietää. Hän ei ole ikinä edes käynyt Suomessa” jne. jne. vaihtaen välillä kielen parin sanan ajaksi englanniksi.

Koska olen edelleen pahalla päällä, ja käytännössä täysin epäkiinnostunut koko vuorovaikutuksesta, tyydyn vain osoittamaan kassalla seisovia ihmisiä ja jatkan edessäni olevan korin tuotteiden tutkimista.

He jatkavat matkaansa parin metrin päähän kassalle ja kysyvät uudelleen lakanoita. Myyjä neuvoo heidät samaan nurkkaan, josta he tulivat minulta asiaa kysymään. He käväisevät uudelleen nurkassa ja poistuvat hetkeä myöhemmin, ilman ainuttakaan lakanaa.

Mitä tästä opimme

Faktahan on se, että minä toki olisin voinut olla kohteliaampi. Olisin voinut – katsekontaktin välttelyn sijaan – katsoa kohti ja sanoa iloisemmin, vaikkapa, etten tiedä, mutta kannattaa kysyä tuolta MYYJÄLTÄ, joka seisoo tuolla. Se on se, mitä olisin voinut tehdä välttääkseni jatkoripityksen. Koska sehän oli siis tyrmäykseni provosoima. Mutta, mun ei tarvitse tehdä niin, jos en halua. Jos olen väsynyt, ja mua ei kiinnosta olla vuorovaikutuksessa, se ei ole mikään automaattioikeutus toisen tympeälle käytökselle.

Mikäänhän ei vaadi kysyjän olevan niin herkillä, että hän triggeröityy siitä, kun hänen virheellinen oletuksensa aiheuttaa hänen kannaltaan nolottavan tilanteen. Hänhän yritti siinä suojata omia kasvojaan ja egoaan kertomalla, miksi oli ok, että hän oletti minua myymälän työntekijäksi. Se oli hänen valintansa siinä hetkessä, mutta se ei ollur ainoa mahdollinen valinta.

Hänhän olisi vain voinut sanoa: hups anteeksi, erehdyin. Tiedätkö, missä täällä myyjä? sen sijaan, että rupesi ripittämään minua, kun en ymmärtänyt hänen olevan ulkomailta. Ihan niin kuin se olisi perustellut millään tavalla sitä, miksi hän automaattisesti oletti arkivaatteissa liikkuvan nuoren ihmisen olevan töissä liikkeessä.

Pointtihan tässä ei ole se, että kumpikaan olisi tehnyt suurempaa rikosta, vaan usein se on tosi pieni juttu, mikä aiheuttaa ison kuprun vuorovaikutukseen. Tämä on ihan hyvä tiedostaa, että kaikilla osapuolilla on valtaa tilanteessa ja mahdollisuus valita toisin, jos joustavuutta on riittävästi. Tuossa tilanteessa joustavuutta ei ollut, kenelläkään ja se aiheutti kaikkien osapuolten kannalta tympeän kohtaamisen.

On kuitenkin hyvä muistaa, että kukaan muu ei ole vastuussa meidän reaktioistamme. Ei ole minun vastuullani, vaikka oma toimintani asiaa edesauttoikin, että toinen suuttuu minulle, kun en ole halukas häntä auttamaan. Se on hänen vastuullaan. Ei ole minun velvollisuuteni olla aurinkoinen ja auttavainen, jos en sitä juuri sillä hetkellä ole. Olin kuitenkin ihan vain asiakas liikkeessä, jossa en ole aiemmin käynyt, ihan niin kuin kysyjäkin.

Ehkä se, mitä haluan sanoa kaikille ylitunnollisille ja kilteille, mutta väsyneenä äksyille tai passiivisille ihmisille, että se on ihan ok, jos joku suuttuu. Ihmisellä on oikeus suuttua, vaikka sitten omasta erehdyksestään aiheutuvasta noloudesta, eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Toisaalta, se on ihan ok, vaikka tuntisikin, kunhan ymmärtää, että vastuu on myös suuttujalla. Vaikka ihminen olisi yhtä hymyä ja aurinkoa koko ikänsä, niin joku saattaa silti joskus suuttua sinulle – oli syytä tai ei. Toisten ihmisten ei-toivottujen tunnereaktioiden kohtaaminen on taito, jota voi harjoittaa.

Minä huonona hetkenä olen nykyään niin flegmaattis-passiivinen, etten älyä edes nauraa egon pullistelun absurdiudelle. Mutta jälkikäteen mietin vain, että olipahan epäonnistunut kohtaaminen, kirjoitanpa siitä blogiin 😉