Harkkapäiväkirja – osa 9 ”Sade sujuvoittaa” (Herkko ja kadonneen ajan arvoitus -näytelmä)

Alle viikko perjantain ensi-iltaan. Tällä viikolla vedettiin vielä yksi läpimeno sään sallimissa rajoissa. Ensin näytti siltä, että sataa tauotta, joten oltiin jo keräännytty sisätiloihin valmiina lukutreeneihin. Lopulta tuli sen verran selkeä ja pitkä tauko sateessa, että lähdettiin kuitenkin lavalle tekemään läpimeno. Lavastuksesta laitettiin paikoilleen vain ne isommat elementit (pöytä ja sänky), joita ei kastuminen niin haittaa. Ajatus hahmovaihtojen testaamisesta puvustuksen kanssa hylättiin, jottei tarvitse miettiä, miten missä vaatteet kuivatetaan, jos sade sattuu yltymään nopeasti uudellen.

Eka puoliaika kerettiin vetämään käytännössä kokonaan, ennen kuin alkoi uudestaan isommin. Ei siitä jäänyt, kuin viimeisen kohtauksen ihan viimeiset hetket sateen alle. Muuten saatiin esittää pilvipoutaisessa, vaikkakin vähän viileässä, säässä.

Ensimmäinen puoliaika on tässä vaiheessa vielä osin enemmän vaiheessa, kuin toinen puoliaika. Mikä on ihan ymmärrettävää, koska siellä on paljon dialogia ja eri hahmoihin keskittyviä kohtauksia. Joillakin näyttelijöillä on siellä on useampi melko erityyppinen hahmo, joista kaikilla on runsaasti tekstiä opittavaksi. Se vaan vaatii toistoja, jotta se menee muistiin ja tulee hetkessä ilman sen kummempaa miettimistä. Tai sitten luovia lunttilapun sijoituspaikkoja.

Toisaalta, kuten improstakin tiedän sen, että usein paine auttaa poistamaan turhat epäröinnit ja rönsyt. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että se on hyvin eri asia, mitä tekee harjoitusprosessin aikana ja vain muun työryhmän ollessa läsnä, kun joku repliikki askarruttaa, kuin mitä tekis, jos muistikatkos iskee esityksessä. Itsestäni ainakin huomaan sen, että turhat hahmosta tippumiset ja hahmon ulkopuolinen häsääminen tippuu pois heti, kun on ulkopuolista yleisöä katsomassa. Toki, jos ihan kauheasti jännittää, niin voi yleisön läsnäolo heikentääkin suoritusta. Pääasiassa kuitenkin tieto siitä, että on ulkopuolista yleisöä, yleensä poistaa turhia rönsyjä tekemisestäni ja kirkastaa fokusta hetkeen, muihin näyttelijöihin sekä lavatapahtumiin.

Harjoituksissa, jos esimerkiksi repla menee vähän väärin, niin voi pyytää, että tehdään uudestaan tai voi repeillä ihan sielunsa kyllyydestä. Esityksessä sen sijaan ei lähtis pakittamaan tai hahmon ulkopuolelta, itsenään, kommentoimaan asiaa. Sitten joko improvisoi itse itsensä ulos tilanteesta tai sitten joku muu näyttelijä auttaa. Esityskuiskaajaahan meillä ei ole, joten replat olis ihan hyvä, minunkin, osata ulkoa.

Sataa, sataa, ropisee

Toinen puoliaika tehtiin pienen välipalautteen jälkeen sitten kokonaan sateessa. Eli siellä oltiin sateenvarjojen ja sadevaatteiden kera lavalla. Parempi toki, että se meni noin päin, vaikka toisella puoliajalla onkin kaikki hahmot lavalla suuren osan ajasta, niin se on huomattavan paljon lyhyempi, kuin ensimmäinen puolisko.

Sateessa, jos siitä jotain iloa haluaa repiä esiintymiseen, niin se poistaa yleisön tavoin aika tehokkaasti turhaa häsäystä. Ainakin itseltäni, jos ei muilta. Sitten yrittää olla mahdollisimman tehokas. Ei siksi, että itseä haittais niin se kastuminen, mutta ajattelee muita, että heidän ei tarvitse seisoa siellä sateessa yhtään sen kauempaa, kuin on tarvis. Kollektiivisesti tulee huolehdittua, että mennään niin sujuvasti, kuin mahdollista.

Yllättäen se pieni paine jopa parantaa muistia. Ei ehkä varsinaisesti siksi, että muistais repliikit yhtään sen paremmin, vaan oma mieli vaimenee ja lakkaa estämästä muistamista. Aika usein, itselläni ainakin, mielessä on useampikin asia, kuin vain se repliikki. Siellä on käynnissä lavatapahtumien huomiointi, oman iskun odotus, repliikin muistelu sekä se rasittavin eli tieto siitä, että kohta tulee se repliikki tai kohta, jota en oikein muista. Ja monesti tuo viimeinen on se ratkaiseva este muistamiselle, jos repliikit on suunnilleen muistissa muuten.

Tulee ajateltua se ajatus ”en kuitenkaan muista sitä” ja sitten ei muista, koska on repliikin muistelun ja muiden kuuntelun sijaan antanut itselleen ajatuksissa oikeutuksen unohtaa. Se on semmonen itseään toteuttava ennusta, mikä riivaa ainakin mua usein. Jos ajattelee etukäteen, että tässä on jotain vaikeaa, niin tekee samalla muistamisesta itselleen hitusen vaikeampaa, kuin jos sitä negatiivista ajatusta ei olisi.

Mulla on tällä hetkellä vielä pieni epävarmuus toisen puoliajan omissa repliikeissä. Aika hyvin olen päässyt jo eroon siitä ajatuksesta, että siellä olis jotku tietyt repliikit, mitä en voi muistaa. Kyllä mä ne muistan kaikki. Kaikki olen opetellut. Olen kuullut, lukenut ja puhunut jokaisen repliikin useamman kerran, kuin olen muistan, koska en ole laskenut. Silti siellä on semmonen unohduksen kehä. Muistan jonkun pitkän repliikin, joka on edellisellä kerralla ollut vaikea ja unohdan sitten jonkun toisen repliikin tai sen iskun.

Kylläpä se siitä vielä asettuu sekin. Tässä läpimenossa taisin unohtaa kokonaan vain ihan viimeisen repliikkini, koska olin jo ihan siinä fiiliksessä, että olen sanonut kaiken. En ollut. Viimeinen huudahdus oli vielä. Toisaalta, jos joku repliikki joskus esityksessä unohtuu tai sieltä jää joku osa pois, niin veikkaan että joku joko muistuttaa (tökkää kylkeen) tai sitten mennään, vaihtelevalla sujuvuudella, ohi unohduksen. Ei se niin vaarallista ole. Kunhan hahmoa ja päähenkilön tarinaa tukevat ydinasiat tulevat selkeästi. Suuret linjat.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s