Hahmollista

Nyt, kun tässä on taas muutaman hetken muuntanut käsikirjoitettuja hahmoja elävään muotoon, niin väkisinkin huomaa, miksi olen improssakin usein tekemässä sivuhahmoja, kuin päähenkilöitä. Vaikka tässä ei nyt kovin syvälle hahmon psykologiaan sukelletakaan, eikä lastennäytelmän hahmoissa ole niin suuria ja syviä traumoja purettavaksi, jos nyt ei välttämättä halua niitä sinne taustatarinaan kehitellä. Silti on selkeää, että sivuhahmossa on suurempi revittelyn mahdollisuus. Vapauden aste ilmaisullisissa valinnoissa on vaan suurempi. Saa tehdä isommin.

Päähenkilöiden on hyvä olla melko pudotettuja eli lähellä ihmisen omaa luontaista lavailmaisua. Sivuhahmot taas voivat olla ilmaisullisesti hyvin värikkäitä, äänekkäitä ja ronskejakin tyyppejä. Olen huomannut sen ihanan vapauden, mitä tarinan pahiksen näytteleminen tuo. Oma hahmonihan on se kolmikon päätantta, joka on kaiken pahan alku ja juuri tällä asuinalueella.

Koska se hahmo on niin irti musta, niin täysin jotain muuta, kuin mitä itse olen, niin se on helppo näytellä. Näytelmän ohjaaja mainitsikin yhdessä kohtaa, miten hauskaa on huomata se helppous, jolla hahmo pysyy yllä. Joskus tulee reagoitua hahmossa myös harjoitustauoilla, koska se on niin erillinen entiteetti, jolla on selkeä oma ääni ja tapa reagoida, että sen voi heittää mihin tahansa tilanteeseen. Se on ollut itsellenikin hauskaa pientä hupia, koska se on niin överi mielipiteineen se hahmo. Hän kyllä voi paheksua aivan kaikkea ja sitten näyttelijä voi nauraa sen hahmon paheksunnalle, koska se ei ole minua, vaan kokoelma kerättyjä asenteita ja lausahduksia.

Kyllä kaikki ovat elämänsä aikana varmasti kohdanneet sellaisen ihmisen tai ihmistyypin, jonka suurin ilo on valittaminen ja toisten ilon vaientaminen. Tämä tantta on sen ajattelumaailman ruumillistuma. Kunhan se on muilta pois, eikä kukaan häiritse meidän rauhaamme tai tee toisin, kuin me tahdomme, niin hyvin menee. Työt voi aina teettää muilla, omia käsiä ei pidä sotkea suorittavaan työhön, sillä jonkunhan pitää vahtia työntekoa.

Ihanan överi hahmo, joka on siis mielikuvituksestani käsikirjoituksen avulla eläväksi luotu, mutta ei ole millään tasolla henkilökohtainen minulle. Mikään, mitä siitä hahmosta on mieltä, ei osu omaan persoonaani, joten se ei ole siinä mielessä henkilökohtainen, joten sille on helppo itsekin nauraa.

Ihaninta tässä hahmossa on se, että sen fyysinen olemus alaspäin vetäytyvine suupielineen, muistuttaa mua itse asiassa salaa ilosta ja rakkaudesta. Kun joskus monta, monta vuotta sitten olin ihan euforisen rakastunut, niin mulla oli semmonen hymyn piilotusilme, jossa suupielet painuivat ihan överin alas, jotta ei näkyisi kohtauksessa, että nauran sisäisesti. Musta on hauskaa, että se paheksunnaksi tulkittava ilme on myös salatun iloni ilme. Se on kehollisesti hauska Hauskan ristiriitainen juttu. Se hapan ilme aktivoi samaa hyvää oloa ja sisäistä iloa kehossa, jota joskus tunsin elämässä, kun nyt näyttelen hyvin, hyvin, nyrpeää tanttaa, jonka naama on jatkuvasti siinä asennossa.

Joskus näennäinen happamuus taittuu hyvin herkästi leveäksi hymyksi. Ja joskus hyvin noitamaiseksi nauruksi. Ihanaa.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s