Improvisaation jatko 2 – Osa 2 (Stella Polaris / Elina Stirkkinen)

Improvisaatio on asennelaji. Hyväksyvällä asenteella pääsee pitkälle. Kuitenkin on myös ihan totta, että silloin kun mennään ihmisen tutun ja totutun alueen ulkopuolelle (esim. sisältöjen tai ilmaisun osalta) niin tyrmääminen ja (passiivis)aggressiivisuus lisääntyvät. Tällä kurssilla tuli puhe yleisöehdotuksista ja kuinka Elinan mukaan he Stellassa ottavat aina ensimmäisen yleisöehdotuksen. Oli se sitten assan vessa tai verotoimisto. Koska missä tahansa tilassa on mahdollista tehdä miljoona erilaista kohtausta.

Verotoimistot ovat keskenään erilaisia ja niissä tiloissahan ihan mitä tahansa kohtaamisia. Mikäänhän ei estä tekemästä esimerkiksi dystopista tai fantasiamaailmana verotoimistoa, jos siltä tuntuu. Vessassakin voi jutella mistä tahansa, eikä ole pakko vaan yrjötä ja ulostaa. Voi puhua politiikkaa tai synnyttää, jos niikseen tulee. Paikkahan on vain lähtökohta ja kulissit luovuudelle, joten se voi olla mikä vain.

Uskon tämän, ja silti olen myös sitä mieltä, että joskus olis ihan terveellistä ottaa toinenkin ehdotus ja joskus jopa kolmas. Enkä tarkoita nyt ehdotusshoppailua, missä on jo oikeastaan päätetty, missä kohtaus halutaan tehdä ja lypsetään yleisöltä ehdotuksia, kunnes saadaan sopiva. Tarkoitan sitä, että jos tiedät tietyn tapahtumapaikan vaikeuttavan improvisointiasi, lisäävän tyrmäävää toimintaa tms., niin älä ota sitä paikkaa. Ota mikä tahansa muu ehdotus. Tämä lähinnä siitä syystä, minkä mainitsin tuossa alussa eli ei ole ehkä paras mahdollinen lähtökohta, jos improvisoijaa tai useampaa tympii tai ahdistaa se valittu paikka. Se ei tuota impron iloa, vaan tuottaa usein ympäristön tai jonkun siellä olevan jutun negatiivissävyistä kommentointia.

Käytännössä oma näkemykseni improvisoinnissa on kuitenkin sama, kuin Elinan mainitsema Stellan toimintatapa eli mistä tahansa paikasta tai ehdotuksesta voi innostua. Se on asenne ja uteliaisuus asia. Kaikesta voi innostua. Sitten taas, jos tietää, ettei innostu. Jos lähtee hampaat irvessä tekemään sadattatuhannetta vessakohtausta, niin ei kannata. Se on turhaa kärsimystä tekijöille ja katsojille. Yleisö haluaa nähdä tapahtumia ja se haluaa nähdä positiivisia ja vaikuttumaan alttiita ihmisiä lavalla. Eikä positiivinen asenne välttämättä tarkoita, että pitää tehdä positiivista improa (hahmoille saa tapahtua pahoja ja traagisiakin asioita), vaan se tarkoittaaa hyväksyvää improvisointia. Ei haaskata tarjouksia ja energiaa turhalla tyrmäämisellä, vaan rakennetaan yhdessä.

Lyhyesti sanottuna: jos pelkkä maininta verotoimistosta herättää niin negatiivista kuvastoa, ettei ole kivaa tehdä siellä kohtausta, niin älä tee. Ota toinen ehdotus.

Verotoimistossa

Tästä klopotellaan aasinsiltaa pitkin sinne verotoimistoon, jota käytimme yhdessä koko ryhmän harjoitteessa lähtökohtana. Se oli piirissä tehty ”joo, koska… ja” -harjoita, jossa hyväksytään, perustellaan miksi toisen ehdotus on hyvä ja lisätään siihen sitten jotain. Tämä tehtiin siis piirissä eli hyväksyntä ja perustelu sille, joka oli itselle tehnyt ehdotuksen ja sitten käännytään antamaan se ”ja” osuus toisella puolellaan olevalle improajalle. Se oli aina kahden hahmon dialogia.

Siinä tarinaketjussa ei varsinaisesti edes päästy sinne verotoimistoon, mikä sekä hyvin tavallista että yksi impron helmasynneistä. Puhutaan paikasta, mutta ei mennä sinne. Tässä tapauksessa se paikka ei ollut olennainen, koska tämä ei ollut kohtaustekniikka, vaan tarinankerrontaa. Lähtökohtana vain oli se, että meidän pitäis käydä verotoimistossa, kun on sen aika.

Siitä sitten joo, ja -hengessä päästiinkin hyvin pitkälle muille urille. Pelastettiin maailma roskakaaokselta ja hoidettiin koulutusasiat kuntoon. Eli eihän sillä ole mitään väliä, oikeasti, mikä se lähtökohta on, kunhan tapahtuu hyväksymistä.

Tässä kertomassamme yhteisessä tarinassa hienoa oli se, miten alussa mainitut asiat pidettiin koko piirin ajan mukana. Ei luotu erillisiä alatarinoita, vaikka sinne tuli lisää juttuja, vaan ne aina liitettiin osaksi sitä kahden hengen tarinaa. Se oli musta erinomaisen ihanaa ja rentouttavaa, kun näki, miten kunnioitetaan edellistä ja sitä edeltäviä ehdotuksia ja sitten omalla vuorolla lisätään oma pala siihen yhteiseen kakkuun.

Älä puhu tekemisestä

Edellisessä tätä kurssia käsitelleessä tekstissä mainitsemani saunakohtaus oli hieman siinä ja rajalla, että se oli liian vaikea valinta tapahtumapaikaksi. Siinä tapahtui ihan selvä semmonen negatiivisen, paikkaan liittyvän, puhesisällön lisääntyminen. Ei pahasti, mutta ihan havaittavasti. Tämä on yksi juttu, mitä myös tällä kurssilla treenattiin eli kohtauksessa tehdään jotain miimisesti ja puhutaan jostain ihan muusta.

Mulle joskus joku impro-opettaja kertoi aloittelevan ja kokeneen yhden eron olevan mokahakuisuudessa. Kumpikaan ei pyri tahallaan mokaamaan, mutta kokenut ottaa isompia riskejä ja oikein odottaa sitä, milloin kompastuu. Koska ne kohdat, missä tapahtuu jotain yllättävää ja improvisoija yllättää itsensäkin, ovat impron suola. Aloittelija -minkä voi nyt käsittää tosi laajasti, koska se tarkoittaa vain itsensä turvassa pitämistä – pyrkii kaikin keinoin välttämään mokia. Vaikka ”moka on lahja” ja muita suuria improviisauksia.

Se on ihan luonnollista. Sitä tapahtuu kaikille. Uskokaa pois, että sellaista improvisoijaa ei ole (no aina on muutama poikkeus sääntöihin), joka ei joskus tekisi näin. Siitä ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa, se on vaan hyvä huomata: ”tossapa suojelin itseäni ja välttelin riskejä”. Se tapahtui hyvin selvästi tällä kurssilla juuri tässä miimistä tekemistä ja toisesta aiheesta keskustelua yhdistävässä harjoitteessa.

Harjoite tehtiin 4-6 hengen ryhmissä, joissa kaksi tekee kohtausta ja muut odottavat laidoilla heidän mokiaan. Lavalla olevat tyypit vaihtuu, kun joku puhuu kohtauksessa tekemisestä. Vaihtoja tuli äärimmäisen vähän. Oikeasti todella vaikea oli saada ketään kompastumaan. Okei, jotkut kompastuivat heti alussa, mutta sen jälkeen oikeastaan mokia ei juuri sattunut.

Joku sanoikin sen siinä oman ryhmänsä kohtauksen purkukeskustelussa ääneen, että oli valinnut puheenaiheen niin, että se liittyy mahdollisimman vähän tekemiseen. Tämä on ehkä se kohta, missä näkyy ero kokeneen ja aloittelevan improvisoijan välillä. Toi on se valinta, millä pidät itsesi turvassa ja kohtauksessa mukana mahdollisimman pitkään. Vaan onko se tämän tekniikan tarkoitus? Eikö hauskempaa tämäntyyppisessa tekniikassa olis nimenomaan se jatkuva mokailu ja porukan vaihtuminen lavalla? Välttämättä ei ole tarkoituskaan hirveästi edistää sitä kohtausta, vaan sortua omaan näppäryyteensä.

Tämä on myös hyvä mittariharjoitus ryhmän sisällä. Otetaanko riskejä vai pyritäänkö pysymään turvassa. Omassakin kohtauksessa, jossa leivottiin pullaa huomasin, että oli tosi vaikea vahingossakaan puhua tekemisestä. Mulla se ei varsinaisesti edes liittynyt tekniikkaan. Mulla oli huono asenne sitä kohtausta kohtaan, koska toinen hahmoista oli nimetty omalla nimelläni ja jouduin itse esittämään sitä hahmoa. Se on vähän semmonen harmaa alue, mihin ei fiktiossa halua välttämättä mennä, koska oma nimi aiheuttaa alitajuisesti eri reaktion, kuin mikä tahansa muu nimi.

Se ehkä vähän kytki mut ulos siitä kohtauksesta, joten se oli muutenkin aika negatiivinen kohtaus minun suoritukseni kautta. Oikeastaan se pullan leipominen siinä ei toimintona kiinnittänyt mua siihen todellisuuteen. Joo okei tein oikean suuntaisia liikkeitä, mutta en mä siinä mitään pullaa tai pöytätasoa nähnyt eli miiminen todellisuus ei ollut olemassa. Hirveän vaikea oli ei-tahallaan kampata itsensä siinä kohtauksessa, kun puhe oli toisen alkoholiongelmasta ja ties mistä, mikä ei liity mitenkään leipomiseen. Lopulta tipahdin siinä kohtaa, kun otin kaapista miimisen viinapullon ja kysyin haluaako toinen huikan.

Se oli tosi haastava tekniikka ja sitten vielä pudotuspelinä, niin se tuotti semmosta perusvarmaa itsensä turvassa pitävää improvisaatiota. Se on ihan normaalia, niin tapahtuu aika usein varsinkin uusien tai hyvin moniulotteisten tekniikoiden kohdalla. Siinä kohtaa kognitiivinen kuormitus ei ole vielä luovuutta vapauttavaa, vaan se johtaa itsesuojeluun ja riskinoton välttelyyn. Itsellänikin, edelleen. Se on ihan luonnollinen asia, niin tapahtuu itse kullekin aina silloin tällöin ja siitä voi ottaa opiksi.

Kahden sanan -tekniikka

Ihan paras uusi tuttavuus tällä kurssilla oli kahden sanan -tekniikka. Aluksi teimme tekniikkaa parettain haastattelun muodossa. Siinä kohtaa se kuuntelun tukimenetelmä. Toinen oli haastattelija ja toinen vastasi oman elämänsä kautta kysymyksiin harrastuksestaan. Haastattelijan tehtävä oli vain joka kerta toistaa kaksi sanaa siitä, mitä toinen on äsken sanonut. Hirveän simppeli ja toisaalta yllättäville urille vievä harjoite. On pakko kuunnella ja toisaalta ne toistetut sanat muokkaavat myös sitä seuraavaa kysymystä. Ei voikaan mennä totutulla tavalla.

Tämä on tosi hieno tekniikka, koska se pakottaa kuuntelemaan ja toisaalta myös houkuttaa ihan aidosti kiinnostumaan siitä, mitä toinen kertoo. Ei voi vaan vaihtaa keskustelun suuntaa itseensä ja omiin kokemuksiinsa samanlaisista asioista, vaan huomio pysyy toisen tarinassa ja kerrotuissa asioissa. Tuleehan siinä myös haastateltavana sellainen tunne, että tuli kuulluksi. Se on sekä hyvä että vähän pelottava havainto, koska kyllähän tätäkin tekniikkaa voi käyttää silleen huiputushommiin, mutta ei mennä siihen syvemmin.

Tämän tekniikan nerokkuus poikkeuksellisen improvisaation tuottajana paljastui vasta, kun ruvettiin samalla tekniikalla tekemään kohtauksia. Ole varmaan vuosikausiin nauranut niin paljon. Vedet vaan valuu silmistä, kun sinne vaan tulee tosi jänniä kohtaamisia.

Sulta on tavallaan viety se repliikkien keksimisen paine. Sulla on se toistorakenne, mikä pakottaa kuuntelkemaan toista, koska sun pitää poimia sieltä kaksi sanaa, jotka käytät seuraavassa repliikissäs. Ehkä hämärin oli kohtaus entisaikain kirjanpitäjän toimistossa, jonne saapui herra Unski päiväkahville. Niin vihjailevaa kohtausta ole nähnyt pitkiin aikoihin. Siinä ei todellakaan puhuttu siitä, mistä puhuttiin, koska ilmeet ja äänenpainot kertoivat ihan toista tarinaa.

Se oli tosi veikeä Suomi-Filmi-henkinen johdanto hydrauliikkahommiin ja taivaalla kulkevien pilvien kuviin. Yllättyisin, jos takahuoneessa juotais vaan sivistyneesti kahvia. Toisaalta, sekin olis ihan mahdollista, että nämä hahmot vaan vihjailee ja vihjailee toisilleen, mutta mitään sellaista ei tapahdu, kun kumpikaan ei ikinä sano suoraan mitään. Kahvia vaan kuluu.

Se kohtaus oli myös hieno esimerkki siitä, että ei tarvitse sanoa paljon. ”Päiväkahville, päiväkahville”. Repliikkejä oli tosi vähän ja toistotekniikan vuoksi aika moni oli samaa, mitä toinen oli jo sanonut. Sanat menettivät merkityksensä ja hahmot syttyivät henkiin. Tämä on se, mihin moni improtekniikka pyrkiikin eli pois sieltä tietoisen mielen suunnittelun alta ja tapahtumakäyttöön. Nyt asioita tapahtui. Hyvin pienieleisesti, mutta äärimmäisen tunnistettavasti, mikä oli todella nautittavaa seurattavaa.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s