Korttipakat on esitelty, joten mennään vähän syvemmälle statuksiin. Statuksissahan ei sinänsä ole oikeaa tai väärää, vaan on erilaisia valintoja. Kaikki mahdolliset statukset, korkeasta matalaan ja siltä väliltä, ovat käyttökelpoisia sekä esiintyessä että elämässä. Esimerkiksi suhteellisen samantasoinen perusstatusilmaisun taso tai mukavuusalue on yleensä tie kestävimpään ystävyyteen. Samankaltaisuus vetää puoleensa, vaikka poikkeuksiakin tietysti on. Sitten, jos se totutusti vähän matalampaa statusta käyttävä kaveri yhtäkkiä tuleekin rinta rottingilla ja korkealla statuksella tilaan, niin se varmasti herättää usein hämmennystä ja vastustusta ystävissä.

Kun sanoin, ettei ole oikeaa eikä väärää, niin tarkoitan myös sitä, mutta… Niin, tässä on mutta.

Varmasti jokainen on kokenut vuorovaikutustilanteita, jotka ovat olleet tosi nihkeitä tai jotenkin jokainen sana tulkitaan väärin. Kaikki menee tappeluksi ja vänkäämiseksi. Mutta on se, että jotkut statusyhdistelmät toimii huonommin yhdessä, kuin toiset. Edellisessä tekstissä mainitsin opettajan statuksen laskustrategiasta tunnekuohuissaan olevaa oppilasta kohdatessa. Ihan samalla tavalla on olemassa toimittomiakin yhdistelmiä, jossa paineet tilanteessa nousee ja syntyy konflikti tai on vaikea toimia muiden kanssa. Se voi johtua monesta asiasta, mutta se voi johtua myös suuresta statuserosta.

Hiekkalaatikolla

Yksi itselleni avaavimpia juttuja, oli ekassa tekstissä mainitsemani hiekkalaatikkokohtauksen ohella, toinen samassa ympäristössä ja lapsihahmoilla tehty kohtaus, missä tunteet ja statukset tekivät siitä tosi vaikean kohtauksen. Meitä oli kolme improvisoijaa siinä, joista kahdella muulla oli tunteena viha. Toisella oli äärikorkea status ja toisella matalampi. Ongelma tuli siitä, että itselläni oli tunteena pelko ja äärimatala status eli ykkönen siinä pakassa. Tiedän, että tein sen valinnan, mistä oli puhuttu aiemmin ongelmallisena eli kun matalan statuksen hahmona kieltäytyy kontaktista toisiin hahmoihin, etenkin korkean statuksen hahmoihin.

Kontaktista kieltäytyminen ja tilanteesta pois pyrkiminen ovat itse asiassa korkeamman statuksen ilmaisuja, vaikka ne toteuttaa kaoottisesti ja valppaasti, kuten matalaan statukseen kuuluu. Se provosoi varsinkin vihaista tyyppiä. Se, että kieltäydyt kohtaamasta sitä vihasta ihmistä, koska sua pelottaa ja haluat vaan pois tai piiloon, on itse asiassa statushaaste. Kieltäydyt kontaktista, jota toinen hakee, mikä sitten vaan saa toisen tyrkkimään kovempaa. Siksi omakin hahmoni olis hyvin todennäköisesti, siinä fiktiivisessä tilanteessa, saanut tyyliin nyrkistä nenään, jos siis tilanne olis jatkunut samana.

Näyttelijänä mulla oli siinä kyllä ajatuksiakin, mutta improssa usein impulssi vie. Koska siellä oli niin vahva se korkean statuksen viha, mikä sisälsi huutoa ja muuta uhkaavaa, niin lapsihahmona, kun se pelottava tyyppi tulee kohti, niin sitä pyrki piiloon tuolien taakse ja lavan alle. Näyttelijänä mulla oli myös impulssi, että pitäis tehdä joku tilanteen painetta laskeva juttu eli laskea omaa statusta. Silloinhan ainoa tie siihen on palauttaa joku kontakti siihen pelottavaa tyyppiin ja siihen toiseen kärttyiseen, mutta ei niin uhkaavaan tyyppiin. En tehnyt sitä, koska olin ajanut itseni nurkkaan ja oli vaikea enää päästä sieltä pois, koska se asetelma, jossa toinen tulee suoraan kohti, oli sille äärimatalalle hahmolle liian vaikea. Varsinkin, kun toinen vielä provosoi lyömällä siihen tuoliin, jonka takana tai alla piileksin.

Itse asiassa, jos se kohtaus olis jatkunut siitä, niin olisin todennäköisesti tuottanut jotain korkeaa ja katkonaista puhetta ja anteeksipyyntöä. Yrittänyt palauttaa jonkun kontaktin ja madaltaa omaa statusta. Tai toinen, mikä mulla kävi mielessä, koska se oli lapsihahmo ja nehän ei tunne rajoja, niin olisin mennyt yleisön taakse piiloon. Tai jotenkin kurssin vetäjän jalkaa kiinni ja pyytänyt pelastusta. Nämä ovat ihan aitoja ajatuksia, mitä mulla siinä tilanteessa kävi mielessä. Improvisoijana tiedän, että tämä fiktiota, eikä mun ole pakko kunnioittaa mitään neljättä seinää tai mitään sääntöjä. Mun hahmoa pelottaa, joten open tai jonkun aikuisen hakeminen auttamaan on ihan luonteva teko lapselle.

Vaikeus tuli siitä statuseron suuruudesta ja toki myös tunteista, mitkä niihin tässä kohtauksessa liittyi. Samahan se oli siinä kohtauksessa, missä itsellä oli hiekkalaatikolla matalan statuksen rakkaus ja muille äärikorkean statuksen viha ja ilo. On vaikea liittyä, olla jotenkin samaa porukkaa, kun se statusero on niin suuri. Siinä on väkisinkin jännite. Varsinkin, kun tunteet otetaan mukaan. Ja nehän tulee yleensä kaupan päälle. Vaikka kuinka ollaan aikuisia, niin ei se yleensä ole järki, joka siellä jankuttaa vaan se kohtaamatta jäänyt tunne tai joku muu syy, mikä ei ehkä siinä tilanteessa ole niin ilmeinen.

Tosi vaikea kohtaus improvisoida omassa hahmossani, koska muiden vihaisuus lietsoi omaa pelkoa. Samoin teki se muiden korkealla statuksella eli kovaa tuleva teksti ja ilmaisu. Kun sitä sitten kohtauksen sisällä tulkitsee oman tunteensa läpi, eikä keskity havaintoihin, niin on vaikea toimia.

Ykkönen oli liian matala status mulle, jotta olisin hahmona pystynyt toimimaan siinä tilanteessa kontaktin ylläpitäen. Kakkonen tai kolmonen ois jo lisänneet liikkumavaraa huomattavasti, kun ei ole ihan niin supussa koko ilmaisu. Sama kääntäen, että sen korkea statuksisen voi olla vaikea joustaa yhtään alaspäin, jos on kerran lähtenyt täysillä meuhkaamaan. Eli tämä oikeastaan vain pieni huomio siitä, että joustavuus on se avain. Joskus se vaatii oman statuksen tiputtamista ja joskus sen nostamista sen verran, että toimintakyky ja ajattelun selkeys palaa.

Irvestelläkö vai ollako ihmisiksi?

Mistä tulee mieleen, jollain Simon kurssilla tehdyt, irvistelynaamiot, joissa myös hyödynnetään liukusäädintä siinä, miten voimakas se oma hahmo on. Liukusäädin liikkuu siinä tekniikassa välillä:

• äärivoimakas karikatyyri, johonkin irvistykseen ja asentoon lukittunut, mahdollisesti jotain alkumölinää pitävä hahmo
• oma perusilmaisu (lavalle kohotettuna tai sitten ei)

Liikkeelle lähdetään sieltä karityyri-ääripäästä, mikä tekee ilmaisusta melko rajattua ja puheesta melko mahdotonta. Mutta sitten, kun ohjaaja pyytää tiputtamaan ilmaisua pykälän tai pari lähemmäs ihmistä, itseä, niin puheen tuottaminen alkaa taas toimia. Hahmon ilmaisullinen liikkumavara kasvaa, kun hahmon liukusäädin ei ole siellä ääriasennossa.

Tätä tarkoitan joustavuudella. Mitä enemmän pystyy liikkumaan vapaasti status ääripäiden välissä, sitä haastavammista tilanteista pystyy selviämään ja niissä toimimaan, ilman että tunne tai status vie. Rationaalinen, aikuinen ihminen, löytyy vaikeisiin tilanteisiin statusjoustojen kautta. Sillä voi laskea painetta toiselta ja toistaalta tarvittaessa jyrätä toisen tai alistua täysin. Mikä ikinä se tilanne onkaan, niin on hyvä, että joustavuus on treenattu jo valmiiksi, ennen sitä tilannetta, jotta sitä ilmaisullista joustovaraa pystyy käyttämään.

Alistus

Edeltävässä on nyt sanottu toi triggerisana alistua ja siinä on negatiivinen klangi. Mutta se on silti hyvin olennainen ilmaisullinen teko ja taito. Osaa myös antaa periksi. Osaa vaikuttamispyrkimyksen ohella myös vaikuttua. Osaa antautua muiden käsiin. Alistua on ehkä rumasti sanottu, mutta sellaista statuskäytöstähän rakastuminen, tai tarkemmin ottaen ihastuminen, tuottaa luonnostaan. Se on siis toimiva ja käyttökelpoinen toimintatapa joissain tilanteissa.

Kauniistihan sen voi ilmaista tilan antamisen. Annan sulle tilaa olla vihainen, viemällä itse vähemmän tilaa alentamalla omaa statustani. Haasteista tulee matalan statuksen ääripäässä, kun liikkumavaraa alemmas ei enää ole. Se voi aiheuttaa ongelmia joissain tilanteissa. Ei vaan pysty enää madaltamaan tasoa, jos ei kaiva kuoppaa maahan.

Siinäkään kysymys ei ole siitä, etteikö äärimatalaakin statusilmaisua voisi ja saisi välillä käyttää, mutta jos se on ainoa, mihin pystyy, niin sitten voi tulla ongelmia. Oma mukavuusalue kannattaa pitää, jatkuvalla treenillä, mahdollisimman laajana, koska se mahdollistaa paljon sujuvamman kanssakäymisen hyvin erilaisten ihmisten kanssa.

Oma mukavuusalue

Lopuksi heitän tähän vielä vastapallon, koska mulle matalat statukset eivät ole hankalia. Mulle on ihan ok antaa toiselle tilaa ja viedä sitä itse vähemmän. Mulle hankalia ovatkin äärikorkeat statukset. Ei niinkään hahmoissa, vaan arjessa. Ihan ihmisenä, mun on vaikea olla kovin äänekäs tai tilaa vievä. Mitä siis korkea status yksinkertaisuudessaan tarkoittaa. Huomasin tälläkin kurssilla, miten vaikeaa se mulle oli ilman hahmoa.

Käveltiin tilassa ja piti olla jotenkin tosi korkea statuksinen. Kulkea kaikki raajat levällään, nauraa hohottaa niin, että hampaat näkyy ja olla jotenkin suuri, mahtava ja äänekäs. Viedä paljon tilaa. Pystyin siihen hetken, mutta sitten se alkoi tuntui niin vaikealta, että mun oli pakko tiputtaa ilmaisun tasoa. En vaan pystynyt ylläpitämään sitä muita kurssilaisia kohdatessa. Kontakti oli siinä se avain. Yksikseen tilassa kulkien olis pystynyt esittämään sitä. Mutta sitten, kun piti ottaa muihin kontaktia, niin se vieraus alkoi tuntua. Hetken pystyi esittämään, sitten oli pudotettava kädet lähemmäs kehoa.

Ja se kertoo sen, että se ei vielä ilmaisullisesti mukavuusalueellani. Se ei ole mulle totuttu ilmaisualue. Korkea status ja ehkä myös se suurieleinen ilo siinä oli vaikeaa. Mähän olen vanha käden takanaa hihittelijä, joten suu ammollaan naureskelu on ehkä vähän ekstriimiä mulle. Sehän tarkoittaa vaan sitä, että se on se alue, mitä mun pitäis treenata. Ei niinkään ne matalat statukset, ne mä jo osaan. Toki niitäkin voi vielä ilmaisullisesti laajentaa, mutta haasteeni ovat korkeat statukset.

Yksi syy – mikä avautui tällä kurssilla sen toisen (Solios Spheres) korttipakan avulla – sille on se, että omana itsenäni toimiessa käytän omaa itseluottamuksen tai -varmuuden tasoa ilmaisun pohjana. Huomasin esittäessäni yhdessä kohtauksessa työhaastattelijaa, jolla oli tosi huono itsetunto, miten paljon se itse asiassa vaikuttaa siihen, mikä on ilmaisullisesti mahdollista. Periaatteessa, ja käytännössä, pystyn levittämään käteni levälleen, avaamaan suun, liikkumaan hitaasti ja harkiten ja tekemään ilmaisullisesti sitä, mitä pitääkin. Mutta, siinä kohtaa, kun mulla loppuu luotto itseeni, kädet tipahtaa sivuille. Tulee tunne ”en mä pysty” ja sitten en pysty.

Itse-epäily on salakavala ilmaisullinen voiman viejä. Statusilmaisu on tekoja, lihastyötä. Siihen pystyy kyllä, mutta koska statukset on niin kytköksissä kaikkeen ilmaisuumme, niin siihen liittyy paljon muutakin. Itsetunto (confidence), mistä edellisessä tekstissä puhuin sen toisen statuskorttipakan myötä, on yksi tärkeä palanen. Aivan sama, vaikka fyysisesti pystyn, jos en kehtaa tai uskalla, tässä seurassa ja hetkessä, niin en voi sitä tehdä. Henkinen ja fyysinen tasot ovat linkittyneitä toisiinsa. Ulottuvuuksia on monta, jotka vaikuttavat siihen, mikä on ilmaisullisesti mahdollista ja mikä ei, jossain tietyssä kontekstissa ja ympäristössä. Mm. asema (yhteiskunnassa, perheessä tai ryhmässä), itseluottamus sekä koettu psykologinen turvallisuus vaikuttavat siihen, mitä yksilön on mahdollista ilmaista ja millaisella statusilmaisun laajuudella.