Katsaus vuoteen 2021

Viimeiset pari vuotta ovat olleet, monestakin syystä, aika haastavaa aikaa olla teatteribloggari. Toki on myönnettävä heti alkuun, että en ole ihan puhdasverinen teatteribloggari, vaan häröilen moneen muuhunkin suuntaan. Oikeastaan kirjoitan yleensä ihan mistä lystään. Sehän on onkin oman tilan hyvä ja huono puoli, että rajoja ei ole, jos niitä ei itse aseta. Pääasiassa huomio on teatteri- ja improjutuissa sekä oman oppimisen reflektoinnissa. mutta jonkun verran on myös erilaisia vuorovaikutusjuttuja ja kirjoitusrutinoita tullut kirjoitettua.

Elämää etänä

Rajattomuuden tai tuen puutteen merkityksen huomasin hyvin selkeästi viime vuonna myös kirjoittamisen osalta. Kokeilin vuoden kerran kirjoittamisen kouluttamiseen keskittyvää verkkopalvelua oman kirjoittamiseni tukeana. Tajusin aika pian, ettei se ollut mun juttuni. Muoto, missä tehtävät ja asiat tarjoiltiin ei inspiroinut paria päivää kauempaa ja suuri osa materiaalista oli sen verran tuttua, että uutuuden viehätystäkään ei oikein ollut. Se oli salin vuosijäsenyyden kaltainen virhehankinta. Kiva idea, mutta säännöllisyys ja rutiinit, eivät oikein ole minun juttuni.

Tosin siihen sääntöön poikkeuksen tekivät FightClub-treenit ja viisausvalmennukset, joita kuuntelin alkuvuonna kolme kuukautta hyvinkin säännöllisesti. Varsinaisesti siis kyse ei ole täydellisestä kyvyttömyydestäni rutiinien noudattamiseen. Pystyn kyllä, vaikka se ei ole luontaista käytöstä mulle. Se on aina ylimääräisen psyykkauksen paikka, jos jotain, ihan mitä tahansa, rutiinia pyrkii ylläpitämään pidempään. Itse asiassa pidin kyseisen valmennuksen liikuntarutiinia yllä vielä kesälläkin, vaikken enää tilaaja ollutkaan. Syksyn tullen se sitten vähitellen jäi kokonaan. Tuli muuta ja sen rutiinin noudattaminen ei tuntunut enää niin tärkeältä.

Enemmän se on siis tahdosta ja materiaalista kiinni, jaksanko puhua itseni yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan jotain rutiiniai. Koin ne treenit sellaisina, että voin niitä tehdä ja saan itseni puhuttua tekemään edes vähän, edes yhden kierroksen, silloinkin, kun ei yhtään huvita. Kirjoituskurssit sen sijaan olivat vaikeampia. Jos viikon tai päivän tehtävä ei yhtään motivoinut, jos siihen piti itse etsiä materiaalit tai tarjottu vinkki tuntui liian työläältä tavalta löytää kirjoitusinspiraatiota ja kehittää kirjoitusrutiinia, niin en viitsinyt vaivautua.

Kirjoittamisessa irrallisten kurssien sijaan toimivat paremmin NaNoWriMo:n asettamat kuukauden jokaisen päivän sanamäärät. Kirjoitin 50000 sanaa, eli lyhyen romaanikässärin verran, marraskuun aikana. Toki siinäkin oli se, että vain sallimalla ajoittaisen lipsumisen päivätavoitteista saatoin tavoittaa kokonaistavoitteen. Jos olisin jäänyt jumiin siihen, että en jonain päivänä, tai useampana päivänä, saanut mitään kirjoitettua, en olisi ikinä päässyt kokonaistavoitteeseen. Nyt en jäänyt. Ei ollut tarvetta motkottaa itselle, kun ei joku päivä tai viikko tullut juurikaan tulosta, koska tiedän osaavani kirjoittaa. Tiedän, että kun on tarve ja motivaatio kohdillaan, niin toiminta on vuosien harjoittelun myötä niin automatisoitunutta, että pystyn hyvänä päivänä kirjoittamaan, vaikka koko viikon sanat. Siitä ei ole tarvetta tehdä ongelmaa, enkä tehnyt.

Editointi. No. Se on vielä vähän vaiheessa. En ole keksinyt siihen toimivaa systeemiä vielä, millä saisin itseni viimeistelemään sen romaanikässärin luettavaan kuntoon. Minun kohdallani se tarkoittaa lähinnä sen tarkistamista, että tosiaan olen kirjoittanut ne asiat ja sanat, mitä aioin. Joskus kirjoittaessa ajatus kulkee niin paljon nopeammin, kuin sormet ja lauseista jää sanoja pois, vaikka ne ajattelussa olivat vielä mukana.

Toisaalta eri päivinä kirjoittaessa mukaan tulee väkisinkin toistoa. Tulee käytyä hahmojen kanssa samaa ajatuskehää läpi, joten niitä voi sujuvoittaa ja poistaa tarpeen mukaan. Se ei ole varsinaisesti iso tai vaikea työ, mutta se on sellainen, mikä vaatii tarkkuutta ja toistoja. Lukemista ja uudelleenlukemista. Eikä sekään ole vahvuuteni. Siis saman tekstin toistuva lukeminen ja työstäminen, vaikka sitäkin olen toki useasti tehnyt.

Armollisuuden ikuisuusoppia

Armollisuus, itselle ja muille, on viime vuosina ollut (ärsyttävyyteen asti) käsite, josta kaikki puhuvat. Tämä on mun versioni siitä. Hyväksyn sen, että rutiinit, jokapäivä samana toistuvien juttujen, tekeminen on minulle vaikeaa. Siksi tarvitsen siihen tukea ja ymmärrystä, että se ei ole maailmanloppu sekään, jos jonain päivänä tai viikkona homma jää välistä. Olen nuorempana kärsinyt ehdottomuudestani tosi paljon, joten en nykyään halua sille antaa liian suurta roolia elämästäni.

Se oli jo silloin pianonsoittoa tai ala-asteen runonlausuntaa harjoitellessa läsnä. Silloin, piti joko mennä alusta loppuun virheittä tai sitten aloitetaan kokonaan alusta. Sehän on hölmöä, mun opetellaan asioita ulkoa. Alkua hinkatessani yhä uudelleen ja uudelleen, voi mennä päiväkausia, jolloin en ole edes silmäillyt sen nuottien tai runon loppuosaa. Onko sitten ihme, että paineisessa tilanteessa muistan vain alun. Ei ole. Se on luonnollinen seuraus harjoittelun, tekemisen, tavasta.

On vienyt vuosia päästä tähän, missä nykyään olen. En sano, että tämä on vielä optimi. Tekemistä puuttuu yhä ja tyhjiä, tekemättömyyden, päiviä on paljon. Se, mikä kuitenkin on tervetullut asia on se, etten enää tunne niin lamaannuttavaa syyllisyyttä tai tarvetta nälviä itseäni siitä, mitä en ole tehnyt. No joo välillä toki tottumuksesta naputan vähän omaa nokkaani, mutta pääosin annan tekemättömien asioiden olla. Keskityn niihin, mitä olen tehnyt. Siihen, mitä olen saanut aikaiseksi. Se on minulle vaikeampi huomata, että olen oikeasti tehnyt asioita. Olen vuosien saatossa oppinut näkemään hyvin terävästi sen, mikä ei ole niin hyvin, joten joudun edelleen harjoittelemaan päivittäin sitä, että huomioin sen, mikä on hyvin.

Lopuksi – Blogin vuosi 2021

Teen yleensä, en edes muista miksi, mutta teen kuitenkin, koonnin blogin tilastoista edeltävältä vuodelta. Kurkataan siis nytkin lukuja. Viime vuosi oli tekstien valossa hyvinkin niukka. Vähätekstisin kokonainen vuosi blogin historiassa, kuten oli edeltäväkin vuosi (2020) verrattuna edellisiin. Kun kurssit ja esitykset ovat pitkän poissa ohjelmistosta, niin kyllähän se väkisinkin myös blogin sisältöön heijastuu. Viime vuonna pääsin kutenkin muutamalle kurssille sekä lähinä että etänä, näin useamman esityksen ja esiinnyin itsekin kerran, joten siltäkin osin oli ihan kohtuullinen vuosi. Siis ottaen huomioon sen, että alkuvuonna 2021 melkein kaikki vähänkään kulttuuriin liittyvät paikat olivat kiinni. Ei ollut mahdollista osallistua tai harrastaa.

Viime vuoden top 10 tekstit olivat, kuten alla olevassa kuvassa näkyy. Totuttuun tapaan harjoituksia sisältävät sivut / tekstit olivat suosituimpien joukossa. Tämän vuoden teksteistä kaksi esitystekstiä: the Addams Family -musikaali ja Susanin vaikutus nousevat listalle, mutta muut ovat aiempien vuosien tekstejä. Näinhän se loogisesti meneekin, että esitystekstit saavat osumia esityskauden aikana ja yleisemmät tekstit tasaisesti koko vuonna.

Tällaisella postauksella aloitettiin tämä vuosi. Johan se oli aikakin, neljäs päivä ja kaikkea. Toivon tästä vuodesta, jos ei parempaa tai tasaisempaa, niin yllätyksellistä hyvällä tavalla. Ei enää pelkkiä huonoa ylläreitä, kieltoja ja rajoituksia, vaan toivottavasti palon enemmän myös toivoa ja valoa.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s