Klovnimielentila – Onko musta klovniksi?

Olen nyt kesän aikana perehtynyt vähän enemmän klovneriaan. Heinäkuussa keskiössä oli bouffon ja nyt elokuussa sitten vuorossa perinteinen punanenäklovneria (augusti-klovni). Klovneriaa olen jonkun verran opiskellut aiemminkin, joten sinänsä ei puhuta sukelluksesta ihan vieraaseen maailmaan, mutta huomasin olevani silti olevani jatkuvasti pulassa. Eikä silleen klovnihassuttelu tavalla pulassa, vaan kriisissä, joka johtaa, improtermein ilmaistuna, jatkuviin tyrmäyksiin.

Olen improvisoinut ja tehnyt klovneriaakin sen verran, että tunnistan kyllä, millainen on se olesemisen tila, jota omaa klovnia tai klovnimielentilaa etsiessä haetaan. Voidaan puhua flow-tilasta tai ylipäätään sellaisesta ei-rationaalisen mielen kontrolloimasta luovuuden tilasta. Totta kai aina esiintyjän persoona, sisäinen ohjaaja tai pilotti, miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, säilyy ja on mahdollista leikin lomassa palauttaa kontrolliin. Kuitenkin pääasiassa klovnimielentila on kaikkea muuta kuin tietoisesti ohjattava ja kontrolloitu. Se on avoin, lapsenomainen, utelias, joskus vähän pirullinenkin ja läsnäoleva tila, johon pääseminen on sekä helppoa että ihan uskomattoman vaikeaa.

Kun sen tietää millainen mielentila on ja tunnistaa itsessään myös sen, milloin puristaa liikaa itse ohjaksista ja koettaa runnoa järjellä asioita eteenpäin, niin paineet voivat myös kasvaa. Ihan vaan sen takia, että sitä alkaa tavoitella sitä keveää tilaa, joka syntyisi automaattisesti ilman tavoittelua ja vaan olemalla läsnä, mutta pakenee, kun kontrolli kasvaa. Treenin kautta se varmasti muuttuu helpommaksi tai ainakin syntyy rutiini, miten ollaan klovnina, kun oppii tuntemaan omaa ”idioottiaan” elikkäs klovniaan paremmin. Minä kuitenkaan en tunne vielä klovniani. Tunnistan siitä joitain piirteitä osia, mutten kokonaista hahmoa, jolla olisi nimi, kävelytapa ja kokonainen sisäinen elämä. Tämä aiheuttaa välillä vähän kitkaa.

Huomasin etenkin viimeisellä ja myös bouffon-kurssilla, että klovnimielentila on tosi häilyvä välillä. Tavallaan tiedän ja tunnistan itsestäni, mitkä on sellaiset tekijät, jotka edesauttaa siihen lapsekkaaseen leikintilaan pääsyä. Mutta aina ulkoiset puitteet eivät tue sitä, miten minulle on helpoin päästä siihen tilaan. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että joskus kurssilla rytmi ja se, miten tekeminen ja vaikkapa teoria lomittuvat ruokkii liikaa älyllistä puoltani. Tällöin on vaikea lähteä sitten hakemaan sitä ei-älyllistä klovnimoodia, kun joutuu jatkuvasti palaamaan siihen arkijärjen maailmaan ja sen ohjaukseen.

Toinen juttu on myös kontaktin häilyvyys sekä mielen ja kehon välillä että itsen ja yleisön tai muiden klovnien kanssa. Huomasin etenkin viimeisimmällä klovneriakurssilla sen, että ohjaajan hyvää tarkoittava ja varmasti tueksi tarkoitettu sivustaohjaus monesti katkaisi sen pienenkin kontaktin. Tuli semmonen älyllisen suorittamisen pakko. Jäin mieleni vangiksi siinä mielessä, että yritin vaikkapa puskea jotain ääntä tai kohtauksen sisäistä klovnipeliä tai -numeroa vain, koska ohjaaja käski niin. Valo silmistä sammui. En leikkinyt leikin ilosta, vaan koska niin käskettiin tehdä. Ja välillä, juuri tuosta rationaaliseen ohjeiden toteuttamistilaan putoamisen takia kieltäydyin oikeastaan melkeinpä kaikeasta, mitä mua pyydettiin tekemään. En pysty tai pystyn, mutten halua pystyä.

En tarkoita sitä, että aina klovneriaa tehdessään pitäisi olla huiman inspiroituneessa flow-tilassa, vaikkei siitä toki haittaakaan varmasti olisi. Joku leikin ilo siellä kuitenkin pitäisi olla tai sitten sitä ei minun ainakaan kannata tehdä. Naurun ja itku välinen raja on veteen piirretty viiva, joten tiedän kyllä, että aina ei ole kivaa, sillä joskus yleisön nauru tulee esiintyjän tragedian kautta. Kärsimys ja suru ovat myös klovnerian materiaalia. Kaikki tunteet ovat, koska sitä tehdään niin omalla persoonalla tai ainakin persoonan haavoittuvimmilla, ja samalla mm. aitoutensa ja tunnistettavuutensa vuoksi hauskimmilla, osilla. Ei se ole yllätys minulle, että välillä parhaat naurut yleisöstä voi saada, kun on voimakas yleisölle jaettu tunnetila päällä. Ei esiintyjän sisäänpäin kääntyvä tunne, vaan nimenomaan se, jonka hän jakaa yleisölle.

Tiedän tämän sekä omakohtaisesta kokemuksesta että ihan tiedollisesti muita havannoituani. Silti huomasin olevani jatkuvasti suojaustilassa. Väistelin ja pakenin lavan sivuun tai sermin taakse. En avannut itseäni yleisölle, koska mua ahdisti se, ettei minussa ollut mitään annettavaa. Saadut ohjeet monissa kohdissa lamaannuttivat, eivät auttaneet eteenpäin.

Tämä ei ole kritiikkiä opetusta tai sivustaohjausta kohtaan, vaan tunnistus siitä, että minun on vaikea tehdä klovneriaa, kun olen henkilökohtaisessa elämässäni tunnetasolla tyhjä. Mulla ei ole tunnesisältöä, mitä antaa. Voin feikata, koska osaan näytellä, mutta en tee sitä, koska tuntuu liian kamalalta tunnustaa, että olen täysin tyhjä ihmisenä. Ei ole mitään, mihin tarttua. Ei ajatusta, eikä tunteen muruakaan. Ainoa, mikä on, ei ole lavalla käyttökelpoista, koska jäljellä on jähmettymis- ja pakenemisreaktiot. Se vaivaa mua, että olen sinänsä henkisellä tasolla hyvin kevyelläkin klovneriakurssilla täydessä selviytymistilassa, mutta siinä sitä vaan oltiin.

Voi olla, että otan itseni liian vakavasti, mutta ei se ehkä ole sitä, vaikka ulospäin se näyttäytyy sellaisena. Se on aitoa kontaktin puutetta. Se on sitä, että minä ihmisenä olen liian huomiovajeinen voidakseni toimia rakkaudellisessa ilmapiirissä. Viha ja välinpitämättömyys on helpompi tuottaa, kuin joku positiivinen tunne. Tämä on se syy, miksi en ole lähtenyt pari vuotta sitten pohdiskelemaani rakkausasiaa enempää tuputtamaan. Tiedän, ettei niitä onnen mikrohetkiä ole helppo saavuttaa, jos omat silmät ovat liian sameat nähdäkseen. Apatia ja masennus vievät kyvyn myös päästä klovnimielentilaan.

Toisaalta, koska olen tehnyt tätä useamman vuoden. Olen näytellyt ja impronnut myös silloin, kun oma sielu on synkkä ja sirpaleinen, niin tiedän keinoja, millä voin ohittaa mieleni ohjauksen. Tiedän, millä voin ohittaa itseni ja päästä klovnitilaan, vaikka olen ihan romuna. Niissä on vaan se haaste, että useimpia en kehtaa tehdä tarpeellisella laajuudella ja omistautumisella ryhmätilanteissa. Liike ja omassa rauhassa tapahtuva laulu tai riimittely yms. voivat vapauttaa sen lukon. Etenkin hermostuneen oloinen ramppaaminen ja ravaaminen tilassa voivat poistaa sen jähmettyneen tilan kehosta.

Saman toki tekee myös yleisö. Siis oikea yleisö. Jos tiedän jonkun asian harjoitukseksi, niin sisäinen jännitetasoni on eri, kuin se olisi yleisön edessä. En luovuta yleisön edessä tai heittäydy suojamekanismieni vietäväksi niin helposti, kuin saatan tehdä vähempi paineisesssa kurssikontekstissa. Mussa ei ole riittävää miellyttämisen halua, jotta saisin sen saman halun ilahduttaa ja leikkiä henkiin myös hieman jähmeässä harjoitustilanteessa.

Niin kliseistä, kuin se onkin, niin minulla monesti silmät syttyy juuri sen tilanteen paineisuuden vuoksi. Siinä on joku panos. Joku on maksanut nähdäkseen tämän esityksen tai ainakin vaivatunut tulemaan paikalle, joten joku valo minussa syttyy, kun astun lavalle. Sitä ei aina tapahdu kursseilla. Ei varsinkaan, jos tiedän tulevani jatkuvasti arvioiduksi. Jos tiedän, että hetkenä minä hyvänsä joku kertoo leikillään, mutta tosissaan, että mikään, mitä tein ei kelpaa, niin olen ihan eri mielellä tekemässä sitä asiaa.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s