Ohjauspuhe – klovneria vs. improvisaatio

Tämä ei oikeasti ole vastakkainasetteluteksti, vaan havaintoteksti. Syy miksi valitsin klovnerian ja improvisaation vertailuun ohjauspuheen suhteen johtuu siitä, että huomaan niissä yhden merkittävän ydineron:

  • klovneriassa ohjauspuhe on sekä suorasanaisesti positiivista että kääntäen positiivista (sanallisesti ilmaistun negatiivisuuden kumoavaa)
  • kun taas improvisaatiossa (parhaimmillaan) on vain suoraa positiivista ohjausta

Edellä mainittu ei tosin ole totta ihan kaikissa tapauksissa, vaan improakin voidaan ohjata arvioivalla ja ”virheisiin” tai taiteelliseen tai tekniseen oikeellisuuteen puuttuvalla ohjauspuheella. Riippuu ohjaajan tyylistä ilmaista asiansa ja kaikenlaisesta muusta. Käänteisesti positiivinen ohjauspuhe ”sanon näin, mutta ymmärrättehän, että tarkoitan oikeasti tätä” ehkä onkin yleisempää, kuin puhtaasti ”herkuilla” ohjaaminen, koska meillä on se oletus, että kritiikki ja virheiden osoittelu auttaa niiden korjaamisessa.

Ei auta tai ei auta ainakaan minua.

Aika suuressa osassa tapauksia opiskelija kyllä tunnistaa ne kohdat, mihin ohjaajan kritiikki olisi kohdistunut ihan ilman niiden osoittamistakin. Ei aina, eivätkä kaikki, mutta usein hekin hyötyvät itse asiassa enemmän asian sanoittamisesta toisin ja vaihtoehtojen tarjoamisesta, kuin kritiikistä ja virheiden osoittelusta. Jos siis improssa ja klovneriassa ylipäätään virheitä voi tehdä. Tavallaan ei voi, mutta klovneriassa on enemmän sitä, että etsitään jokaiselle ”yhtä oikeaa ilmaisuvalikoimaa”, koska yritetään löytää se klovni ihmisen sisältä. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi ohjaus voi olla suorasanaisesti aika karuakin tekstiä, vaikka onkin positiivisessa hengessä ja hyvällä tarkoituksella ilmaistua.

Olen kuitenkin ollut elämässäni niin onnekas, että olen myös saanut kokea sellaista ohjausta, etenkin improssa, jossa arviointi ja arvostelu loistaa ihanan rentouttavasti poissaolollaan. Ne ovat olleet minulle ihan luksusta sellaiset kurssit, koska niillä kursseilla olen rentoutunut sielusta saakka. Vaikken välttämättä ole tehnyt yhtään sen enempää tai jotenkin ollut yhtään sen parempi, kuin tasoni edellyttää, niin ero on sisäisesti merkittävä. Viime aikoina en ole ollut ihan niin onnekas ja huomaan tietyn ruuvin sisälläni kiristyneen taas. Olen alkanut suorittaa ja pelätä tekeväni väärin.

Se ei riitä alitajuiselle mielelleni, että sanotaan ”riittää, kun menet lavalle, hengität ja olet läsnä”, kun sitten käytännössä se ei juuri koskaan riitä. Se, miksi kiinnitän huomiota tähän, johtuu ihan henkilökohtaisista syistä. Huomaan meneväni tosi helposti suojausmoodiin, kun arvioinnin uhka leijuu pääni yli. Tätä tapahtuu varsinkin, jos odotan vuoroani ja näen muiden tekevän jonkun harjoitteen, enkä mene ensimmäisenä vapaaehtoisena lavalle.

Olen viime aikoina opetellut enemmän klovneriaa, kuin improvisaatiota ja saanut huomata sen, että alisuoriudun jatkuvasti. En tarkoita sillä sitä, että jatkuvasti pitäisi olla huippuiskussa ja naurattaa muita, vaan sitä, etten suoriudu edes omalla tasollani, koska olen toistuvasti jumissa. Yritän tehdä oikein. En tahallani tai tietoisesti, vaan syvältä sisältäni kumpuavan, liian tarkkaan kuulevan, sääntöuskovaisen ohjaamana.

En toki enää tunne samaa syyllisyyttä siitä, että teen väärin. En tuntenut syyllisyyttä siitä, että pilasin harjoitteen kieltäytymällä ja olemalla ”ei-klovnitilassa”. Ei mulla ole tarvetta miellyttää ketään yksittäistä ohjaajaa tai jotenkin todistaa kykyjäni. En tunne sitä painetta, mutta tunnen kahleet mielikuvitukseni ympärillä. Tunnen sen, miten häilyn liian tietoisen olemisen ja virtaavan klovnitietoisuuden välillä. Huomaan, että on vaikea päästä improvisaatiostakin tuttuun leikin tilaan. Huomaan, että on vaikeaa olla minä eli se herkkä ja haavoittuva urpo, jota koetan omilla suojamekanismeillani suojata. Se, joka minun pitäisi paljastaa, jotta klovnini voisi olla näkyvä.

Huomaan, että ne ovat lopulta tosi pienet ohjausteot, jotka lukitsevat mieltäni. Kiellot ja arvioinnit siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mikä oikein ja mikä väärin. Sen ei tarvitse edes olla suoraa arviointia, koska aivoni poimivat – vaikken haluaisi tai yrittäisi – ne pienenpienet tyrmäävät nyanssit puheesta ja rivien välistä. Myönnän, että se tapahtuu aivan liian herkästi, koska, kuten kaikki muutkin, niin sorrun usein olettamaan, että havaintojen pohjalta tekemäni automaattinen tulkintani on oikea. Ei se ole, mutta en tietoisesti huomaa oletustani ja pysty korjaamaan, ennen kuin huomaan jonkun vaikuttavan suoriutumiseeni lavalla.

Älä tee näin

Viimeisimmältä kurssilta voin mainita kaksi kohtaa, missä tunnistin ohjauspuheen haittaavan vaikutuksen mielessäni klovni-improvisaatioharjoitteissa. Ensimmäinen liittyi yhteiseen tekemiseen. Meille oli moneen kertaan sanottu, että ei saisi peilata toista niin, että ollaan lavalla kuin yhteenliittyneet klovnikaksoset, jotka tekevät täsmälleen samaa liikettä ja/tai ääntä. Ei sitä oltu kielletty, mutta se oli mainittu moneen kertaan, että se ei ole hyvä juttu, vaan se on se, mitä kaikki aluksi luonnostaan tekevät. Alitajuisesti muistin vain: ei ole ok peilata toisen liikettä ja ääntä. Niinpä yhdessä paritekniikassa, tajutessani peilaavani, tietoisesti lopetin ja vaihdoin liikettä ja ääntä.

Se tulkittiin yleisössä, että minulta loppui usko tekemiseen, mutta siitä ei ollut kyse. Tunsin oikein tekemisen painon. Jos olisin ollut improkurssilla, olisin jatkanut sitä liikettä ja ääntä miettimättä saanko peilata vai en. Tällä kurssilla se oli kuitenkin erikseen mainittu huonoksi tavaksi, josta pitäisi oppia pois, joten pyrin tekemään juuri niin, vaikka minä (ja minun klovnini) olisin muutoin jatkanut iloisesti sitä samaa toimintoa hamaan loppuun asti lavalta poistuessamme. Riistin itseltäni virtaavan hetken, koska yritin tehdä ”oikein”. Tunnistan itsestäni, että tunnen (liian usein) sisäistä pakkoa siihen, että pitää ”tehdä oikein”.

Jos minulle ilmaistaan joku asia muodossa ”älä tee näin”, niin yleensä todellakin muistan sen. Muistan ja kun huomaan tekeväni sitä, niin yritän poistaa itsestäni sen ilmaisun tai toiminnan. Se jää alitajuisesti mieleen. Siksi suosin itse opettajia ja ohjaajia, jotka pyrkivät muotoilemaan ohjauksen positiivisen ja vaihtoehtojen kautta. On paljon rakentavaa ja hyödyllisempää mielelleni kuulla ohje: ”kokeilkaa kontrastoida toisianne tai tehdä erilaiia toisiaan täydentäviä ääniä ja liikkeitä”. Sen sijaan, että sanottaisiin: ”älkää tehkö samaa toimintoa tai ääntä”.

Ensin mainittu antaa minulle esiintyjänä lavalla keinon tehdä silmänräpäyksessä toinen valinta ”aha, toinen tekee näin, minäpä teen näin”. Se on silloin tietoinen esiintyjän valinta tehdä täydentävää tai kontrastoivaa liikettä peilaamisen sijaan. Jälkimmäinen taas kieltää minua tekemästä sitä, mitä luontaisesti alkaisin tekemään (ei saa peilata), muttei tarjoa nopeasti lavatilanteessa käytettävissä olevaa vaihtoehtoa sille, mitä voisin tehdä. Ihan sama vaikka sen kiellon jälkeen olisikin ohje liikkeen kontrastoimiseen, niin muistan ensin sen kiellon ja reagoin siihen.

Kummallakin ohjeistuksella on mahdollisuus saada sama vaikutus lavalle, mutta kiellon kautta ohjaaminen aiheuttaa siihen viiveen. Minun tekijänä pitää prosessoida se kielto hittoon sieltä ja kääntää se toiminnallistettavan ohjeen muotoon. Siinä, kun tätä tietoista flippausta teen, niin ohjaaja ehtii jo turhautua ja antaa minulle useamman uuden ohjeen, joita en pysty toteuttamaan, koska ei ole kapasiteettia käsitellä. Harjoittelulla ja rutiinilla varmasti helpottaa, mutta ei se siitä kielloilla ja käänteispositiivisuudella ohjaamisesta sen tehokkaampaa ohjausmuotoa minun näkökulmastani tee. Parempaa jälkeä, ainakin minun kohdallani, syntyis positiivisella ohjauksella ja vaihtoehtojen pohdinnalla, kuin yhdelläkään kiellolla ikinä.

Väärin tunnettu

Toinen juttu liittyy sitten ihan viimeiseen tekniikkaan samaisella kurssilla. Siinä piti tulla jonkun ison tunteen kanssa lavalle ja löytää parin kanssa kahdella sanalla määrittelyt sille: ketä olemme ja mitä olemme tekemässä. Kohtauksen aloitus. Tulin lavalle jonkun, liian pienesti ilmaisemani, tunteen kanssa. En edes muista, mitä tunnetta tavoittelin tai koetin ilmaista. Siinä hetkessä, kun olin sanomassa sen ainoan repliikkini eli mulle oli selvää, mistä on kyse, niin sain ohjeeksi, että pitäisi kasvattaa sitä tunnetta. Jähmetyin ihan täysin ja hetkeä myöhemmin poistuin lavalta.

Poistuin lavalta siksi, koska minulle tuli oikea tunne. Minulle ihmisenä, ei klovnina tai fiktiohahmona, vaan minuna itsenäni. Sehän sinänsä olisi käyttökelpoista materiaalia. Siis tunnereaktio. Mikä tahansa tunne, kunhan sen avaa ja jakaa yleisön kanssa. Se on käyttökelpoista materiaalia klovnille. Miksi en siis avannut tunnetta yleisölle? Koska takaraivossani jyskytti sanat, ettei kloveneria saa olla terapiaa. Että on olemassa sallittuja ja kiellettyjä tunteita ja reaktioita.

Minuun oli tarttunut sanat, ettei esiintyjän yksityinen tunne ole kiinnostavaa. Siinä hetkessä, kun en tietoisesti kyennyt tarttumaan siihen tunteeseen, jolla olin lavalle tullut (en muistanut, mikä se oli, joten en voinut voimistaa tunnetta), näin parhaaksi poistua. Olin kyllä nähnyt ja kokenut, miten aitoja tunnereaktioita oli hyödynnetty lavalla. Miten ne oli avattu yleisölle, mutta tulkitsin siinä hetkessä, että minulla oli vääränlainen tunne. Että minulla oli sellainen tunne, joka pitää käsitellä terapiassa, eikä näyttää lavalla.

En tiedä aukeaako tuo edellä selittämäni kenellekään muulle kuin mulle, mutta itselleni se on täysin looginen ajatus. Minä olen tietoisesti tai tiedostamattani kuullut kurssin aikana ajatuksen, että klovneriassa jotkut tunteet ovat oikeampia, kuin toiset, joten alan sisäisesti arvottaa tunteitani. Teen sen arvion onko tunteeni oikea sekunnin murto-osissa, joten siihen ei taitavimmallakaan sivustaohjauksella puututa. Ei siihen ehdi kukaan väliin. Eikä se ole se pointtikaan. Pointti on se, että se ajatus on kylvetty mieleeni siinä kontekstissa, sillä kurssilla ja sen ohjaajan esittämänä. Sitten, kun esiinnyn hänen ja muun ryhmän edessä, peilaan omaa toimintaani siihen(kin) kommenttiin. Pyrin tekemään oikein.

Ainoa keino, miten siinä hetkessä saatoin tehdä oikein, oli oman arvioni mukaan itseni poistaminen lavalta, koska minulla on väärä tunne. Tunne, jota ei saa näyttää. Tämä on tosi hölmöä ja rajoittavaa, tiedän. Mutta näin pääni toimii. Kuulostelen tahtomattanikin ihmisten suoria ja salaisia arvotuksia sekä suhtautumista erilaisiin asioihin.

Tämä tunnejuttu on sellainen, mikä paljastaa aika paljon minusta ihmisenä, koska tiedostamattanikin haen oikeutusta tuntea kaikkia tunteita. Tämä siksi, että mun on ollut historiani varrella vaikea antaa itselleni lupaa tuntea esim. surua tai vihaa. Olen joutunut kätkemään niitä tunteita tai muuttamaan tunnetta, jotta toisille ei tulisi paha mieli minun tunteestani. Se on aika raskas mekanismi, jota olen yrittänyt viime vuodet purkaa. Hyväksyä sen, että kaikki tunteet on ok. Ehkä kaikki ilmaisut ja intensiteetit eivät ole aina perusteltuja, mutta se tunne itsessään on ok. Se on viesti jostain ja sitä olis hyvä kuunnella.

Koska mun on yhä ajoittain vaikea antaa itselleni lupaa tuntea, varsinkin toisten edessä, kaikkia tunteita, niin kuuntelen ja aistin ohjaajaa, ryhmää ja tilannetta arvioiden onko ok olla minä ihan kokonaan eli kaikkine tunteineni. Nyt ei monessa kohtaa tuntunut siltä. Tuntui, että pitää kätkeä tunteita ja tapoja olla. En toki aina ole ihan näin herkillä tunnetasolla, mutta nyt olin. Sellaista tapahtuu.

Lopuksi

Niin. Noh. En tiedä, mitä mun tai kenenkään pitäisi asialle tehdä. Minun kai pitäisi opetella terveempää tunnesäätelyä, jotta en olisi koko ajan niin korvat höröllään aistimassa, mikä tunnetila on sallittu ja mikä ei.

Toisaalta jotenkin olisi myös päästävä sen yli, että pystyisin löytämään käänteisen positiivisesta ja kielloilla ohjaamisesta myös sen sallitun ja hyvän asian. Miten ihmisenä pystyisin hyödyntämään myös siinä muodossa tulevan ohjeistuksen, joka sisältää saman sisällön, mutta on vaikeampi aivoilleni prosessoida. Tietääkseni sama taitaa olla vähän kaikilla ihmisillä, että aivot prosessoivat huonosti ei-positiivisessa muodossa tarjoiltua sisältöä.

Toimin huonosti kielloilla ja ”sanon näin, mutta ymmärtäkää se näin” -tyyppisellä ohjauksella. Se on ihan toistuvasti vahvistettu havainto. Kurssilta toiselle sama toistuu. Joku minussa ei pysty siinä muodossa käsittelemään saatua ohjeistusta ilman, että luovuus ja tekemisen ilo kärsii. Menen syvältä tasolta vähän lukkoon. Vaatii tosi paljon enemmän tietoista ponnistelua yrittää saada joku moottori taas käytiin ja tekemisen ilo takaisin.

Toisaalta tiedän myös sääntöjen ja rajojen tuovan turvaa, joten en sinänsä toivo myöskään rajatonta vapautta. On helvetin paljon vaikeampaa täyttää tyhjä valkoinen paperi ilman ohjeita, kuin jos saa siihen jotain reunaehtoja, minkä puitteissa lähteä sitä täyttämään.

Ehkä nyt tyydynkin toteamaan sen, että ihmiselle merkityksellisempää, kuin se mitä sanotaan on usein se, miten sanotaan. Saman ajatuksen voi esittää monella tapaa ja vaikka ydin olisi sama, niin vaikutus välttämättä ei ole sama.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s