Klovneria on rakkauslaji

Viimeviikkoisella klovneriakurssilla oli puhetta klovnerian ytimestä, jonka opettajamme Taina Mäki-Iso tiivisti aluksi kahteen sanaan: rakkaus ja vapaus. Hetken puhuttuaan ja asiaa pohdittuaan hän tiputti kuitenkin toisen pois ja jäljelle jäi vain rakkaus. Tämä siksi, koska rakkauteen sisältyy myös vapaus. Ilman vapautta rakkaudeltakin loppuu happi.

Tässä kohtaa kaikki pellejen ja erilaisten klovnien traumatisoimat, entiset tai nykyiset, lapset ottakaa pari oikein syvää ja rauhoittavaa hengitystä. Ymmärrän tuskanne, sillä osa pelleistä on pelottavia, mutta siitäkin huolimatta klovneria teatterin tekemisen lajina on ytimeltään rakkautta. Klovneria edellyttää tekijältään suurta haavoittuvaisuutta sekä halua jakaa se toisten ihmisten, yleisön, kanssa.

Se, että klovnerian ytimessä on hyväksyvä huomio eli rakkaus, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö osa klovneista voisi olla ja olisi ihan helvetin pelottavia. Osa on pelottavia ihan jo valitsemansa yliampuvan meikin vuoksi ja osa sitten semmosen Nasse-setämäisen helvetillisyyden vuoksi ja osa jostain muusta syystä. Se on ihan validi kokemus. Olen klovnikursseillakin pelännyt joitain klovnihahmoja ja silti allekirjoitan väitteen, että klovneria on rakkauslaji.

Puhe ei toki ole romanttisesta rakkaudesta, vaan enemmän lapsi-vanhempi-tyyppisestä pyyteettömästä rakkaudesta. Klovneria elää positiivisesta resonanssista eli rakkaudellisista yhteyden hetkistä mm. klovnin ja yleisön välillä. Klovneriassa yleisökontakti ja vastavuoroisuus on oikeastaan jopa elinehto. Täysin yleisötön klovneria menettää vähän spontaanista ominaisluonteestaan, vaikka klovneriaa on toki mahdollista tehdä myös ilman yleisöä. Leikin tarvitsema kontakti ja yhteys voi löytyä myös esineiden ja mielikuvitusmaailman kautta. Kuitenkin, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän klovnerian herkkuja ovat ne hetket, kun saa yleisössä aikaan jonkun reaktion, yleensä naurun, ja voi lähteä leikkimään sillä kontaktilla.

Rakkauden, eli positiivisen resonanssin, aistii silloin kun sitä on ja sen todella tuntee nahoissaan, kun sitä ei ole. Huomasin viimeisimmällä klovneriakurssilla itsestäni sen, että reaktioni yhteyden puuttumiseen tai katkeamiseen ei ole esiintyjän näkökulmasta hyödyllinen. Lakkaan nimittäin liian helposti yrittämästä ja pyrin pakenemaan paikalta. Etenkin läpikatsominen aiheuttaa jähmettymisen ja halun paeta.

Kohtasin sen tunteen, kun teimme slapstick-kaatuiluharjoitusta puolikkailla ryhmillä eli toinen puoli ryhmästä oli yleisönä. Teimme harjoituksesta versiota, missä piti kaatua liioitellen tapahtuneen vakavuutta ja avata oma ylireaktionsa asiaan yleisölle. Piti siis esittää, että nyt sattuu ihan julmetusti, vaikka tietenkään oikeasti ei satu, mutta leikisti on jäätävä tuska päällä. Kävelin ryhmässä lähimpänä yleisöä, joten toisin kuin muut, en nähnyt vahingossakaan ketään muuta harjoitetta tekemässä, vaan näin pelkästään yleisön. Siitä huolimatta samalla tiedostan, että takanani kävelee omaa kaistaansa kolme muuta tyyppiä. Minä esiintyjänä tiedän sen, että takanani on ihmisiä, vaikken heidän edesottamuksiaan voikaan nähdä, koska klovnina nenäni osoittaa yleisöön.

Oman kompastumiseni jälkeen nostin katseeni ja kohtasin yleisössä kahden ihmisen katseen vain huomatakseni, että millisekuntia myöhemmin kumpikin oikein erikseen siirsi päätään nähdäkseen ohitseni. Takanani joku muu – tai ehkä jopa kaikki kolme harjoitetta tehnyttä ryhmäläistä – teki jotain kiinnostavampaa. Jotain, mikä heidän oli ehdottomasti nähtävä. En jotenkin siinä hetkessä kestänyt sitä korostettua ohitusta. Jähmetyin ihan täysin, enkä pystynyt edes aloittamaan sitä pyydettyä kipureaktion ylinäyttelemistä.

Se ohikatsominen osu jonnekin syvälle. Olen ollut ja olen edelleen se ihminen, jonka yli ryhmissä puhutaan ja joka tuntuu usein jotenkin olevan tiellä, kun muut ihmiset haluais nähdä lävitseni tai selkäni taakse. Koska se kontaktittomuus laukaisi tutun reaktion, niin tein itselleni tyypillisen ratkaisun ja poistuin nopeasti katseiden tieltä. En ollut vaivaksi ja jäänyt siihen, jotta he joutuvat kurottautumaan nähdäkseen ohitseni. Jätin siis leikin kesken ja vain kävelin pois.

Sehän ei siis ollut ”klovnireaktio”, vaan ihmisen (minun) reaktio tapahtuneeseen. Klovnihan olisi avannut tämänkin reaktion, jonka juuri kuvasin, yleisölle. Siis sen, että nyt tuli paha mieli tai hämmennys, kun kukaan ei katsokaan mua ja leikkinyt sillä, kunnes saa jonkun reaktion ja huomiota. Mutta en tehnyt sitä valintaa siinä hetkessä. Olisin voinut, mutten kyennyt siinä hetkessä tekemään niin. Jossain muussa hetkessä olisin nostanut volaa ja teeskennellyt, että minuunhan tässä nyt sattui eniten eli katsokaa mua. En ollut sillä hetkellä klovnitilassa, vaan olin itsenäni lavalla. Tunsin olevani toisten ilon tiellä. Olin näkymäeste. Tarpeeton ihminen.

Se on kylmäävä tunne. Siitä on vaikea palata klovnimielentilaan ja leikkiin. Se on todella vaikea tehdä yksin, mutta sitähän joka kerta yritän. Yritän löytää itsestäni jonkun keinon korjata ”huonon asenteeni”. Vaikka, eipä siinä asennekorjaus taida riittää, jos kehossa aktivoituu traumaperäinen reaktio. Minulle kontaktin katkeaminen on monesti laukaiseva tekijä. Se tunne, että olen näkymätön, usein vaientaa mut täysin ja saa vetäytymään pois. Jotenkin pois tieltä ja näkyvistä, koska kukaan ei näe, vaikka jäisinkin. Jälkimmäinen tosin ei välttämättä ole totta, mutta siltä se siinä hetkessä tuntuu.

Se, miksi en tuossa hetkessä nostanut volyymia ja hakenut klovnina huomiota, johtuu varmasti osin siitä, että mulle on vaikea ottaa tilaa, kun olen liian itsetietoisessa tilassa. Olisi eri asia olla lavalla yksin tai yhtenä ryhmänä, eikä yksilöinä, jotka tekevät samaa tehtävää yhtä aikaa. Viimeksi mainittu on minulle vaikein versio. Siinä on liikaa ärsykkeitä ja liian vähän kontaktipisteitä. Kuulen ja aistin, mitä muut lavalla tekevät ja toisaalta olen tietoinen siitä, että nyt pitäisi kilpailla yleisön huomiosta. Enkä ole kovinkaan montaa kertaa sellaisessa asetelmassa suoriutunut hyvin. Hyvin tarkoittaa tässä yhteydessä siis kykenemistä rentoon perussuoritukseen, eikä mitään sen suurempaa arvottamista. Tiedostan meneväni solmuun, veri ei kierrä (tunne) ja lakkaan yrittämästä.

Eikä sillä ole aina edes väliä, onko siinä yleisöä tai ei. Samaa reaktiota tapahtuu joskus tilakävelyharjoitteissakin, kun vaihdellaan versioita, joissa saa (pitää) ottaa kontaktia muihin ihmisiin ja joissa kontaktia ei oteta, vaan kuljetaan omassa kuplassaan. Minulle (katse)kontaktiton yksinleikkiminen samassa tilassa muiden kanssa on vaikea konsepti. Tunnistan sen miimiharjoitteissa ja monessa muussa, että minun on vaikea asennoitua siihen. On vaikea löytää se oma kupla muiden keskellä ja sulkea aisti-informaatio ulos. On vaikea keskittyä omaan tekemiseen, kun ympärillä on hälyä. Varsinkin silloin, kun tehtävä on epäselvä tai jollain tapaa liian kevyt, jotta keskittymiseni häröilee. Silloin, kun tehtävä on selvä ja riittävän kuormittava, niin viihdyn myös yksilönä ryhmässä, jossa kaikki puuhaa omiaan.

Mutta kontakti on minulle se juttu. Mitä enemmän impron ja etenkin klovnerian kanssa puuhaa, niin sitä paremmin sen tajuaa, että kontakti yleisön ja muiden lavallaolijoiden kanssa sekä se jaettu leikki ovat ne jutut, mitkä sytyttävät kipinän katseessani. Rakkaus ja läsnäolo saavat minutkin hehkumaan. Kun se kontakti on olemassa, niin leikin kyllä ihan mitä vain, mutta kun kontakti itseeni tai toisiin on heikko tai olematon, niin hommasta tulee tosi vaikeaa.

Ymmärrän tosin, että tässä rutiini auttaisi. Se, että tekee vaan paljon ja löytää ne itselleen toimivat keinot selvitä takaisin leikin ilon pariin silloinkin, kun yhteys on vähän heikompi, eikä rakkaus kyllästä ilmaa. Rutiinia on kuitenkin vaikea tällä hetkellä saada, koska oma elämä on mitä on ja maailma ympärillä on maskien takana piilossa. Vähä kerrallaan kuitenkin yritän taas etsiä niitä keinoja löytää yhteys ihmisiin, koska se siinä lopulta on tärkeintä. Yhdessä jaettu pieni läsnäolon ja hyvän mielen hetki. Mikä sen parempaa, kun oma luontainen hölmöys saa toisen ihmisen nauramaan. Ne hetket, kun ei tartte yrittää tai puskea, ovat vaan kaiken vaivan ja vaikeiden hetkien arvoisia.

Klovneria on huomiolaji. Se on ytimeltään rakkautta, jonka valuutta on huomio ja suloisin palkinto vilpitön nauru. Myönsipä sitä tai ei, niin meissä jokaisessa osuu pieni klovni, jota usein koetamme suojata paljastumiselta ihan absurdeihin mittoihin saakka. Sillä se, mikä meissä on hauskinta, on usein myös haavoittuvaisinta. Se osa, joka kaipaa osakseen eniten rakkautta ja positiivista huomiota. Oma sisäinen urpomme, joka pukeutuu aikuiseksi ja koettaa väittää, ettei ole olemassa, on paljastuessaan ehkä parasta, mitä toiselle ihmiselle voi itsestään jakaa. Kun rakkaus astuu kuvaan, häpeä yleensä helpottaa.

Siksi kai klovneria ja impro minua kiehtovatkin, koska se on lähin kokemus, mitä voi saada hyväksyvästä rakkaudesta omalle ytimelleen ja uniikin yleismaailmalliselle urpoudelleen.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s