Etäimproilun hengessä osallistuin The Nursery Theatren avoimiin improjameihin, jossa teemana oli urheilu. Kuten asiaan ja impron henkeen kuuluu, niin improvisoijina meidän ei toki oletettu tietävän urheilusta sen kummempia, vaan pitävän hauskaa yhdessä improvisoiden. Illan Zoom-improilujen rakenne oli sellainen, että ensin tehtiin koko ryhmällä lämppäreitä sekä pienryhmissä break out roomeissa erilaisia kohtauksia ja illan lopuksi puolisen tuntia vapaata improa koko ryhmällä. Toki jos porukkaa olisi ollut enemmän, niin sitten oltaisiin todennäköisesti jaettu porukka kahtia, mutta nyt meitä oli loppuillasta paikalla kymmenkunta improvisoijaa Euroopasta ja Yhdysvalloista, joten tehtiin koko ryhmän lyhyistä kohtauksista koostunut olympialaishenkinen kohtausmosaiikki.

Ilta kuitenkin aloitettiin kertaamalla tilan turvallisuussäännöt ja tekemällä yhteisiä lämppäreitä. Ensimmäisenä käytiin pieni kilpailuhenkinen esittelykierros, missä piti kertoa joku tosi tavallinen asia, jossa itse kokee olevansa maailman paras. Ihan vaan valita joku juttu, vaikka päikkärien nukkuminen, ja kertoa siitä, kuin olis sen lajin maailmanmestari. Se oli hauska energisoiva lämppä, vaikka pitkän improtauon jälkeen sanat meinaskin välillä tarttua kurkkuun.

Kehoa lämmiteltiin aluksi ihan vaan musiikin tahtiin vapaasti jammaillen ja sitten erilaisiksi asioiksi muuntuen. Varsinainen lämppäritekniikka, nimeltään ”Oh mighty goddess”, herätteli osallistujien mielikuvitusta ja kehoja. Hyvin yksinkertainen harjoite, jossa ohjaaja antaa jonkun teemasana tai -konsepti, jonka mukaan osallistujien pitää toimia tai asemoida kehonsa. Esimerkiksi: ”oi mahtava jumalatar, näytä minulle hurraava yleisö”. Tämän kuultuaan jokainen saa tehdä asiasta oman tulkintansa ja toimii siinä yhteisessä videomosaiikissa tuon teeman mukaisesti esimerkiksi villisti tuulettaen tai mitä ikinä mieleen juolahtaa.

Se oli oikein hauska lämppäri. En enää muista, mikä se inspiraatiosana oli, kun nousin kyykkyyn pyörivälle toimistotuolilleni ja koetin olla mahdollisimman pyöreä. Se saattoi olla biljardi (snooker). Kaikenlaista tapahtuu, kun antaa mielelle ja keholle vapauden toimia.

Miksi nousin tuolille?

No, kun lattialla en olisi näkynyt kuvassa muille, kun kamera oli viritetty puolikuvaan tuolin korkeudelle. Olosuhteiden ohjaamaa toimintaa siis 🙂

Lyhyitä tekniikoita

Koko ilta vietettiin lyhyiden improtekniikoiden parissa. Tuli tehtyä tuttuja tunnistuksia itsestään sekä improvisoinnista vieraassa ryhmässä tai uudessa tilanteessa. Tunnistin itsestäni sen, etten ole vahva aloittaja, vaan enemmänkin se hännänhuippu, koska mulla ei yleensä ole kiire aloittaa puhetta. Mieluummin antaisin hetken aikaa hiljaa katsella ja fiilistellä tilannetta, enkä syöksyis sanallistamaan asioita.

Se ominaisuus, hitaus aloituksessa ja sanattomuudessa viihtyminen, on hienoinen haaste etäimproilussa. Ensinnäkin siksi, että viiveineen etäyhteys oman kokemukseni mukaan on tarkasti määritelty aikaraja break out huoneissa toimiessa, eikä lisäaikaa tipu, vaikka juttu olisi pahasti kesken.

Zoom on työkaluna ohjaajan näkökulmasta kontrollia ja ryhmätyöskentelyn aikatauluttamisen valtaa lisäävä. Toki kääntöpuolena on se, että ohjaajana ei välttämättä aidosti saa tietää tai sivukorvalla kuule, miten ryhmätyöskentely on sujunut. Oppilaan näkökulmasta Zoom, ja vastaavat, break out huoneineen ovat kontrolloivampi vaihtoehto, kuin luokkahuonetyöskentely, jossa ohjaajan lopetuskäskyn voi halutessaan ignoorata ja jatkaa kohtauksen loppuun. Nyt, kun annettu aika loppuu, niin se loppuu ja pienryhmän palaa samaan tilaan muiden kanssa, eikä asioita voida viedä loppuun.

Edellä mainittu ei ole sinänsä ongelma, mutta se on ihan huomionarvoinen asia. Monessa työpajasssa itselleni kohteliaana ja tilaa antavana ihmisenä on käynyt silleen, että mulle jää vähiten aikaa harjoitella ja joudun hoppuilemaan johonkin lopetukseen. Tässä yhteydessä se ei niin haitannut, koska tehtiin joka tapauksessa tosi lyhyitä kokeiluja ja ne eivät jääneet erityisen jännään kohtaan. Välillä jopa saattoi toivoa, että aikaa olisi annettuakin vähemmän, kuten kolmen hengen kohtauksissa, jossa kaikkien piti olla jonkun juoksulajin tai vastaavan kilpailijoita, joista yksi oli voittanut, toinen tullut toiseksi ja kolmas sijoittunut ynnä muihin.

Kyseessä oli pohjimmiltaan statusharjoitus, jossa ohjeena oli, ettei puhuta siitä kilpailusta. Se idea tosin kaikui kuuroille korville, koska pienryhmässämme ei mistään muusta puhuttukaan, kuin siitä kilpailusta, harjoittelusta ja mahdollisesti dopauksesta. Se lähti riitelyksi ja piikittelyksi saman tien se kohtaus. Ilmeisesti toisissakin ryhmissä oli ollut hyvin samanlainen henki, koska yhteiseen tilaan palatessa kommentit olivat tyyliin: ei tehdä tätä enää koskaan.

Vaikka siinä oli nuo asetelmat ja se oli meidän kolmen tehtävä määritellä kuka oli mikäkin noista kolmesta hahmosta, niin sen ei olis tarvinnut olla nokittelua ja riitelyä sen kohtauksen. Se on se ilmiselvin reitti ja ymmärrän, miten siihen päädyttiin, koska ensimmäinen kohtauksen aloitti teki niin voimakkaan negatiivisen tarjouksen, että siihen oli vaikea reagoida niin, että kohtauksen tunnelma olisi pysynyt hyvänä. Se oli selkeä ja nenää pitkin muita katsova ”minä olen paras” -aloitus, jossa muut voi joko alistua tai syntyy konflikti.

Tässä kohtauksessa oli ensin hyväksyntää, vähäsen, mutta sitten homma eskaloitui, koska se meni hahmotasolla henkilökohtaisuuksiin. ”Sinä sitä ja tuo tätä.” Mutta mikäänhän ei sano, että voittajan tarvitsisi ilmentää negatiivista korkeaa statusta, se oli vaan se oletus, mikä tässä tehtiin. Voittajahan voi olla tosi positiivinen ja huomioonottavakin tyyppi tai miksei jopa matalan statuksen tsemppari. Valinnanvaraa kyllä on, mutta tässä tehtiin tämä tulkinta ja kellään ei oikein ollut kivaa. Siinä tuli hyvä muistutus siitä, miksi olisi tärkeää tehdä positiivisia valintoja.

Muita lyhyitä tekniikoita, mitä ehdittiin kokeilla oli pallojen ja mailojen terapia- tai vertaisryhmä sekä miimiset kotiaskareet urheiluselostuksella. Pallojen ryhmä oli ensimmäinen ja kaikilla oli hyvin traagisia tarinoita. Miten julmasti sitä urheilijat tenniksessä ja pingiksessä yms. kohtelevatkaan pallojaan. Siinä tosin kävi niin, että oma nettini pätki, joten kukaan ei kuullut, mitä sanoin. Se on muuten välillä hauskaa, kun oma kuva on jo pysähtynyt toisilla, mutta itselle tulee vielä hetken läpi toisten ääni ja video. Tajuaa, että lähetys ja nettiyhteys on katkennut omasta suunnasta, mutta viiveen vuoksi toisten reaktiot tulevat vielä läpi. Oma pallotragediani jäi näin ollen kuulematta. Olis kyllä ollut hyvä ja koskettava tarina. Uskon ainakin niin.

Toisessa, mailojen ryhmässä, oli ohjeeksi annettu löytää joku yhdistävä tekijä näiden mailojen elämässä. Meillä se oli se, että kaikki olimme helposti korvattavia ja vain vähän aikaa saimme nauttia pelaamisen ilosta. Siinä tekniikassa tykkäsin siitä, että ohjeena oli löytää jotain, mikä yhdistää meitä kaikkia. Vaikka sielläkin sitten tuli tyrmäyksiä joillekin ideoille ja yhteyksille, niin silti yhteinen maasto löytyi, koska se oli ohjeistus. Joskus sitä ei meinaa löytyä, koska kaikilla ei ole samaa pyrkimystä. Näin ollen on helpompi, vahingossa tai muutoin, tyrmätä ideoita ja kieltää helpoimpia yhteyksiä.

Tuossa kohtauksessa suurin tyrmäys tuli eräältä ideaan, että olemme kaikki puumailoja, koska ”eihän nyt tennismaila enää tänä päivänä voi puuta olla”. Mutta se on sellainen realismin vaatimus, mikä tulee improvisoijasta itsestään. ”Eihän nyt puumailoja ole vuosikymmeniin enää käytetty.” Mikäänhän ei estä tätä olemasta todellisuus, missä me olemme lajiemme viimeiset puumailat. Missään ei ole vaadittu, että kohtaus tapahtuu tässä ajassa, vaan se on tulee improvisoijan sisäisestä todellisuudesta. Itsekin olin puinen jääkiekkomaila, vaikka tiedän, ettei niitäkään kyllä ole enää vuosiin pahemmin ollut käytössä. Realismi on jees, mutta improssa siitä ei ole pakko tehdä ongelmaa. Se oli turha tyrmäys, koska sen ehdotuksen olis ihan hyvin voinut myös hyväksyä. ”Joo, niin ollaankin puumailoja.”

Viimeisenä mainittu tekniikka, miimiset kotiaskareet urheiluselostuksella, oli näistä itselleni mielenkiintoisin. Siinä pääsi parin kanssa kommentoimaan hampaiden harjausta ja silittämistä, kuin ne olisivat vaativia urheilusuorituksia. Sai valita sen selostustyyliin, jolla tätä lajia kommentoidaan. Hampaidenharjaus oli ehkä enemmän snooker- tai golf-selostusta, kun taas silityksessä päästiin jo vähän enemmän toiminnan äärelle. Itse valitsin tiskaamisen miimiseksi toiminnakseni ja toiset saivat selostaa sitä. Se oli hauskaa, koska siinä pääsi sekä tekemään miimisesti että vaikuttumaan siitä selostuksesta. Tuli halu myös kokeilla juttuja ajatuksella: mitenhän noi tämän selostavat. Tämä oli oikein miellyttävä puolituttu harjoite, jota tekis mieli kokeilla muissakin yhteyksissä.

Olympialaiset

Viimeinen puolisen tuntia tehtiin vapaata improa, jossa oli mahdollista leikata kohtauksia avaamalla oma kamera ja tekemällä tietty käsiele. Muutoin sitten sai itse valita mihin kohtauksiin osallistuu ja kuinka usein osallistuu. Mikit oli kaikilla päällä koko ajan, jotta reaktiot kuuluu myös yleisönä ollessa ja kameran avatessaan tuli itse lavalle.

Aika paljon tässä olympialaistarinassa, jossa oli vähän jopa juontakin välillä, vaikkei ses ollut vaatimus, liikuttiin olympialaisten kulisseissa. Jostain väärinkäsityksestä, kun toinen vaan kieltäytyi hyväksymästä ajatusta, että hän virkailija, jota ollaan lahjomassa ja toinen hyväksyi tämän tyrmäyksen, syntyi ajatus uudesta olympialajista, jossa painojen sijaan nostellaan salkkuja. Tämähän sitten lähti laukalle, kun paikalle tuli reppufirmojen ja kaikenlaisten kassimallien lobbareita uuden lajin paikasta neuvottelemaan.

Se oli irrallisia kohtauksia, joilla oli löyhä side toisiinsa. Ei varsinaista tarinaa ja välillä tehtiin aikahyppyjä ja ulottuvuusloikkia, mutta sinänsä se kaikki sopi siihen kokonaisuuten, kuten näissä yleensä käy. Kyllähän ihmismieli löytää sen yhteyden, vaikka se olisikin melko hämärä. Sitä täydentää katsojana ja osallistujana itse ne tarinan aukkokohdat. Lopulta kaikki luonnollisesti johti virtuaaliolympialaisiin ja maailmanloppuun, koska ei vaan päästy yhteisymmärrykseen siitä, mikä laukku- tai kassimalli sopisi olympilaislajissa käytettäväksi parhaiten. Hirveitä kiistoja ja mielenosoituksiahan semmosesta syntyy, tietenkin.