Impro with Keith Johnstone: A Demo and Q&A (Global Improvisation Initiative)

Jotain hyvää etäajastakin on, sillä nyt pääsee kokemaan ja näkemään sellaisia asioita, mitä ei muuten todennäköisesti olisi mahdollisuus kokea ollenkaan. Yksi tällainen mahdollisuus oli Global Improvisation Initiativen -konferenssi (GII Symposium 2021), jossa otsikossa mainittu Keith Johnstonen improdemo järjestettiin. Demotilaisuus koostui kahdesta osasta: ensin oli noin 60 minuutin ohjausdemo ja sen jälkeen oli varattu 30 minuuttia keskustelulle sekä yleisökysymyksille. Tilaisuutta emännöi Theresa Robbins Dudeck, joka ennakkotietojen mukaan oli opettanut Johnstonen ”improsysteemiä” näille kuudelle impro-opiskelijalle kahdeksan kuukauden ajan. Se taustatiedoksi. Tarkempia tietoja voi etsiä konferenssin / symposiumin sivuilta (https://www.globalimprovisation.com/symposium-2021)

Leppoisissa tunnelmissa sujuneessa, webinaarimuotoisessa, tilaisuudessa nähtiin impro-opiskelijoiden tekemiä lyhyitä parikohtauksia, jossa sekä improvisoijat että heitä ohjannut Keith Johnstone olivat kaikki etänä läsnä eri tiloissa. Kohtauksissa itsessään ei kaikissa välttämättä kovin pitkälle päästy, vaan Johnstone pysäytti kohtauksia sopivaksi katsomissaan kohdissa. Pysäytettyään kohtauksen hän joko antoi suoraan ohjausta improvisoijille tai kertoi heille ja koko yleisölle tarkemmin jostain kohtauksessa nähdystä impron osa-alueesta. Välillä vaihdettiin myös tekniikkaa, jos kokeiltu tekniikka törmäsi toistuvasti samanlaisiin esteisiin. Silloin siirryttiin semmoiseen tekniikkaan, joka treenaa sitä osa-aluetta, millä haasteita oli havaittavissa, kuten esimerkiksi määrittelyt ja ideoiden välittäminen toiselle improvisoijalle.

Improtekniikoiden digiloikkailua

Oli kiintoisaa nähdä, miten reaalimaailmaan suunnitellut ja siellä vuosikymmeniä käytetyt tekniikat ja ohjaustavat kääntyvät virtuaaliseen ympäristöön. Tai, miten ne eivät käänny, vaan on tehtävä kompromisseja ja muutoksia tekniikoiden toteutukseen lennosta. Siinä näki myös sen, että ohjaajana ei voi rakastua siihen tietyn tekniikan toteutustapaan, vaan täytyy olla valmis myös muokkaamaan harjoitteita olosuhteisiin sopiviksi.

Mikä myös tässä tilaisuudessa tuli ilmi, niin tekniikoiden sovittaminen on aikalailla yritys-erehdys-sovellus -menetelmällä etenevää toimintaa. Varsinkin, jos ei ole ohjaajana ohjannut jo valmiiksi paljon etänä, ja vaikka olisikin, niin silti voi tulla yllätyksiä vastaan, että joku ei toimikaan tällä ryhmällä niin kuin oli ennakkoon ajatellut. Samahan on tietysti totta myös luokkahuone impro-opetuksessa, että parhaat ohjaajat pystyvät joustamaan ja soveltamaan tietojaan sekä muuttamaan suunnitelmien tarpeen mukaan. Eli pystyvät improvisoimaan.

Haasteita kuitenkin voi aina tulla eteen ja niistä selvitään. Esimerkiksi kahden eri tilassa olevan näyttelijän saaminen samalle sohvalle istumaan, ei olekaan niin helppoa, kuin se olisi samassa tilassa toimittaessa. Nyt tila rakennettiin niin, että toinen istuu sohvalla ja toinen sohvatuolilla, jolloin he ovat ajatuksellisesti toisiaan vastapäätä, eikä vierekkäin, kuten alkuperäisessä harjoitteessa olisivat. Tämä sopii kamerapohjaiseen kontaktiin hyvin. Toki ainahan olisi myös mahdollista asemoida itsensä kameran suhteen sivukuvaan, jolloin saadaan se vierekkäin olon illuusio, ainakin jollain tapaa välitettyä. Jos se on olennaista. Tässä harjoiteessa olennaisempaa oli kuitenkin se kontakti ja yhteys improvisoijien välillä, eikä se fyysinen asemointi. Toki vierekkäin samalla sohvalla istuminen mahdollistaa erilaisia asioita, kuin vastakkain eri istuimilla istuminen.

Toinen juttu, mitä Keith ohjaajana olisi halunnut käyttää, olivat salaisuudet. Etäyhteyksillä toimiessa, jos ohjaaja haluaa kertoa yhdelle impronäyttelijälle salaisuuden, jota parinsa ei saa tietää, niin se kyllä onnistuu, mutta pitää tietää, miten se teknisesti hoidetaan. Nyt hän vain kertoi, miten hän normaalisti sen ohjaisi harjoitteessa, mutta varsinaista salaisuuksien käyttöä improkohtauksissa ei demottu. Sen sijaan demottiin useita muita impron perusjuttuja, kuten perustan (platform) rakentamista ja positiivisten valintojen tekemistä sekä ideoiden kommunikointia.

Rauhoita alku

Kuten moni impro-opettaja muistaa muistuttaa: kohtauksen tai tarinan alussa ei tarvitse tapahtua mitään suurta tai mielenkiintoista. Tavallinen ja vakaa pohja riittää sekä kohtauksissa että pitkässä tarinassa. Alussa halutaan tietää vähän, ketä tässä on, millaisia tyyppejä he ovat. Ei tarvitse, eikä oikeastaan kannatakaan, ajatella, että pitäis tehdä jotain draamallisesti kiinnostavaa ja isoa heti alussa. Toki se on tyylilajikysymys, millaisia ratkaisuja on suositeltavaa tehdä. Yleisohje kaikessa improssa on: jos pystyt, tee positiivinen valinta.

Don’t make it exiting in the beginning

Keith Johnstone

Tämä ei tarkoita hymyilevää isoa ja tyhjää JOOta, vaan se tarkoittaa myös muutokselle ja vaaralle alttiiksi asettumista sekä absurdienkin todellisuuksien hyväksymistä. Jos lavalla esitellään esitellään karhu, niin tarvitseeko sen automaattisesti johtaa paniikkiseen pakenemiseen karhulta vai voisiko kyseessä olla mukava karhu, joka vie improvisoijat piknikille ja pentunsa synttärijuhliin. Eli kyseessä on usein enemmänkin totutun ajattelun ja helpoimman valinnan haastaminen, kuin varsinaisesti sen pohtiminen sanooko joku joo vai ei.

Kuitenkin, koska riitely on helppoa ja se tulee luonnostaan mukaan suureen osaan kohtauksista, niin sitä ei yleensä erityisemmin tarvitse treenata. Sen sijaan mukava aloituskohtaus, jossa ei ole kiire ja kaikilla on kivaa, on monesti, varsinkin vieraassa ryhmässä tai muutoin erityisen jännittävässä tilanteessa improvisoidessa, haastavampi saada aikaan. Tämänkin konferenssin aikana seurasin joitain esityksiä ja alkoi pukata tuskanhikeä, kun tyrmäykset lenteli. Teki vaan mieli ruudun läpi huutaa ”tee positiivinen valinta”. Ei ole negatiivisissa ja valittamis-tyrmäys-orientoituneissa tyypeissä mitään vikaa, mutta se on usein automaattinen oletusasetus ja itsensä suojaamisen tapa, jota kannattaa improvisoijana haastaa itsesessään. Ihan hyvä on tunnistaa, millainen oma improvisointityyli on. Millaisia kohtauksia itse yleisimmin aloittaa?

Kommunikoi ideasi selkeästi

Kaikessa improvisaatiossa on pohjalla idean kommunikointi, mikä konkretisoituu määrittelyissä ja yhteisen todellisuuden rakentamisessa. Selkeä kommunikointi on haaste, mihin improvisoidessa ja elämässäkin törmää jatkuvasti. Se, mikä on ilmiselvää meille itsellemme, ei välttämättä ole sitä kenellekään muulle.

Improvisoidessa voi ja saa käyttää hullujakin ideoita, kuten Keith itse asiassa kannusti tuossa sessiossa. Tavallinen on aina hyvä vaihtoehto, mutta aina ei ole pakko mennä ensimmäisen ja ilmiselvimmän idean mukaan. Kun pyydetään määrittelemään sisään tullessa toinen hahmo, joka ei tiedä omaa identiteettiään, niin ei ole pakko esimerkiksi automaattisesti valita ihmishahmoa. Voihan toinen olla, vaikka suuri puhuva porkkana tai pääsiäispupu. Fantasia-elementistä huolimatta itse kohtaus voi olla jotain tosi arkista, vaikka kahvinkeittoa ja tiskausta. Kaiken ei tarvitse mennä outousarvo edellä ”nytpä keksin jotain tosi outoa ja omaa”, mutta yllättävätkin valinnat ovat toki sallittuja.

Omat ideat pitää kuitenkin pystyä myös kommunikoimaan jotenkin toisille improvisoijille ja yleisölle. Se ei riitä, että mielessään keksii hienon idean, kuten huomattiin harjoitteessa, jossa tullaan sisälle tilaan ja toinen tietää, kuka toinen on, mutta tämä ei itse tiedä kuka hänen hahmonsa on. Siinä se, joka määrittelee toista pyrkii kommunikoimaan sen, kuka toinen ja kuka hän itse on tässä kohtauksessa. Luonnollisesti toinen tukee tätä yrittämällä päätellä saamistaan sanallisista ja sanattomista vihjeistä asianlaidan. Se ei ole helppoa. Vai onko kukaan koskaan yrittänyt selittää jotain omasta mielestään aivan yksinkertaista ja selkeää ideaa, vain kohdatakseen muiden kummeksuvat katseet..?

Impro saa olla hauskaa

Kun keskusteluosion ja koko tilaisuuden lopussa joku pyysi Johnstonea summaamaan improvisaation yhteen sanaan, niin hänen valitsemansa sana oli: hauskuus (fun). Improvisaation pitäisi olla hauskaa, millä ei tarkoiteta suoraan hauskuuttamista, vaan enemmän tulkitsisin sen hänen puheissaan viihtymiseksi ja viihdyttävyydeksi. Tästä esimerkkinä voi ottaa tuossa demossa esiin tulleen ajatuksen siitä, että ei lähdetä rakentamaan ongelmia heti tarinan tai kohtauksen alussa. Riita on tosi helppo saada aikaan heti improkohtauksen alussa, mutta sitä ei useinkaan ole kovin viihdyttävää seurata. On paljon mukavampi seurata ihmisiä, jotka pääsääntöisesti viihtyvät yhdessä ja hyväksymällä toistensa ideoita pääsevät seikkailuihin.

If you have a purpose, like lowering your heartbeat, the fear goes away.

Keith Johnstone

Improssa hauskuus voi syntyä monella tapaa, kuten siitä, ettei joku lavalla tajua, mitä hänelle yritetään viestiä. Ei siis haittaa onnistuuko vai epäonnistuuko pyrkimyksessään välittää toiselle oikea identiteetti. Jos asian tekee vilpittömästi, tosissaan ja huolellisesti, niin yleisössä on todennäköisesti tajuttu viestitty määrittely huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin lavalla oleva improaja sen hoksaa.

Sehän on aina hauskaa, kun yleisö tietää enemmän, kuin joku lavalla. Pyrkimys olisi hyvä olla selkeään kommunikaatioon. Minimalismiin, jossa jää kaikki ylimääräinen ja sekoittava informaatio pois, koska se on ihan tarpeeksi vaikea yrittää arvata ollaanko tässä kaverukset kaupassa vai onko toinen asiakas ja itse on myyjä. Siihen ei tarvita vaikeuskerrointa lisää, koska ei ole olemassa liian selkeää viestintää. Ei vaan ole, koska viesti kulkee aina vähintään kaksien aivojen kautta, eivätkä nekokemuksiltaan ja mielikuviltaan identtiset. Toisaalta usein myös tulkitsija pyrkii tekemään nopeita tulkintoja, jolloin välttämättä ei edes huomaa, ettei kuunnellut toista ihan loppuun asti, ennen kuin jo vastasi tai esitti arvauksen.

Voit ajatella viestineesi, että tässä kohtauksessa me olemme kaverukset, mutta jos toinen rupeaa myyjänä antamaan sulle tavaroita hyllystä ja selkeästi näyttää siltä, ettei hän tunne sua entuudestaan, niin jonkun on hyväksyttävä jotain. Jonkun on oltava valmis muuttumaan ja vaikuttumaan siitä, mitä hetkessä tapahtuu. Ajatuksella: Okei, mulla oli tämä idea, kun tulin lavalle ja toinen nappasi siitä jotain (olemme kaupassa), muttei kaikkea (olemme kavereita). Voinko jatkaa ja hyväksyä tämän todellisuuden vai jatkanko oman idean viestintäyritystä? Siinä kohtaa tavoitteesta ja kohtauksesta tai tekniikasta riippuen vastaus voi olla eri.

The skill of acting is being altered.

Keith Johnstone

Jos harjoitellaan idean viestimistä ja pointti on, että toinen arvaa oikein sen määritellyn identiteetin, niin sitten alkuperäinen määrittelijä jatkaa vihjeiden antamista, kunnes identiteetti on selvä. Jos taas kyseessä on kohtaus, jossa ei ole oikeasti väliä ketä olette, vaan kaikki lähtökohdat ovat käyttökelpoisia, niin sitten siitä omasta ideastaan voi osin tai kokonaan luopua ja hyväksyä sen, mitä tapahtuu. Tässä tilaisuudessa nähdyssä esimerkissä harjoituksen ideana oli demonstroida idean välittämisen vaikeutta ja toisaalta myös mahdollisuuksia, joita ei ehkä huomaa edes hyödyntää.

Tässä palataan aiemmin mainittuun karhuesimerkkiin, joka tuli tämän harjoitteen yhteydessä esiin. Usein lähdetään hyvin arkisista ja turvallisista lähtökohdista liikkeelle. Kohtauksen alku on täynnä puhetta ja siinä edetään aika hitaasti ja turvassa pysytellen. Sen sijaan kiintoisaa voisi olla, varsinkin lyhyissä kohtauksissa, aloittaa kohtaus tilanteesta, missä alkumuodollisuudet on jo hoidettu. Ei tervehditä enää, koska oletus on, että ollaan tultu yhdessä samaan tilaan. Jotta se tilanne olisi toisellekin selkeä, niin aloitus voisi olla kysymyksen: ”missä täällä on tuote x?”, joka johtaa tulkintaan asiakkaasta ja myyjästä, sijaan: ”Hei [sijoita tähän joku muu nimi, kuin Pena], haetko sieltä vielä pari litraa maitoa?”.

Tilt / käänne

Tarinankerronnan kannalta tärkeää on, paitsi luoda alkuun hyväksyntään perustuva yhteinen alusta (platform), myös tarjota muutoksia (tilt). Muutos on tärkeää sekä tarinan että hahmon kehityksen kannalta. Sitähän me halutaan nähdä lavalla, että joku muuttuu. Haluamme nähdä vaikuttumista omista ja toisten ideoista sekä siitä yhteisestä maailmasta. Tylsää improvisaatiota on sellainen, missä ei ole ole vaikuttumista ja muutoksia. Kukaan ei hyväksy mitään, eikä suostu muuttumaan. Toki poikkeuksia aina löytyy, mutta yleisesti ottaen, hengettömintä improa syntyy siitä, kun jokainen valitsee oman tarinansa ja kieltäytyy päästämästä irti itsensä ja toisten suojelemisesta tai hyväksymästä yhtään toisten ideaa ja oikeastaan tyrmäten myös omansa, jos vahingossa hyväksyy jotain.

Improvisoidessa vaikuttuminen näkyy selkeimmin hyväksymisen kautta, koska toisin kuin tyrmääminen, joka estää toimintaa, hyväksyntä mahdollistaa tapahtumat ja muutokset. Kuten eräskin improguruni muistaa muistuttaa, niin hyväksyntä on impron moottori, joka pitää toiminnan käynnissä. Toisaalta, kuten Johnstone tilaisuudessa sanoi, niin tarina, jossa ei ole käänteitä ja tapahdu muutoksia hahmoissa, ovat tylsiä. Eli kun se rutiini on luotu, niin sitten sen saa ja oikeastaan pitääkin rikkoa, mistä syntyy sitten ehkä uusi rutiini, joka rikotaan myöhemmin ja niin edelleen. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Yleisöehdotuksista

Viimeisenä nostan lopun keskustelusta vielä ajatuksia yleisöehdotuksien käyttöön liittyen. Joku siinä kysyi keskusteluosiossa Johnstonen näkemystä yleisöehdotuksien käytöstä improvisaatioesityksissä. Hän sanoi, ettei yleensä hyödynnä niitä tai ottaa max. yhden yleisöehdotuksen per esitys hyväntahdon eleenä. Perustelu siinä oli se, että yleisöehdotusten taakse voi helposti myös piiloutua.

If you always take suggestions, you can hide behind them.

Keith Johnstone

Jos aina kysyy kaiken tai tosi paljon asioita yleisöltä, niin sitten sitä saattaa ulkoistaa sen vastuun ei-inspiroivasta kohtauksesta yleisölle. ”Olisinhan mä muuten, mutta kun se ehdotus oli semmonen ja tämmönen”. Pitää ottaa sen verran respektiä omasta taiteenlajistaan, että uskoo itse olevansa sen asiantuntija, eikä ulkoista taiteellista ja sisällöllistä vastuuta yleisölle. Tämä kommentti koski varsinkin ehkä pitkää tarinaa, mutta on totta monessa lyhyessäkin esitystekniikassa, että usein yleisöehdotus on vain koriste siellä. Pakollinen nyökkäys.

Mikään ei estä eikä kiellä käyttämästä yleisöehdotuksia. Ne ovat ihan toimiva ratkaisu moneen, mutta kuten tuossa keskustelussa nostettiin esiin, niin niitäkään ei kannata käyttää jatkuvasti. Ottaa yleisöltä ehdotuksia, kun se on tarpeen ja kun sitä ei välttämättä tarvita, niin luottaa omaan ja ryhmän luovuuteen. On myös muita tapoja huomioida yleisö esityksen aikana, kuin jatkuva ehdotuskalastelu.

Tämäkin on tyyli- ja makuasia, miten paljon ehdotuksia otetaan. Kukin improvisoija ja improryhmä löytää sen itselleen toimivimman tavan kokeilujen kautta. Pointti kuitenkin oli: älä ota ehdotuksia vain tavan vuoksi, vaan koska oikeasti haluat haastaa itseäsi ja tehdä asioita saamiesi ehdotusten pohjalta. Yleisölle riittää kyllä vähempikin. Se yksi nyökkäys eli lavalla toteutettu yleisöehdotus riittää kyllä.

Lopuksi

Tämä oli mielenkiintoinen puolitoistatuntinen, jossa pääsi sekä havainnoimaan improvisaatiota että sen ohjaamista. Toisaalta pääsi kuulemaan livenä Johnstonen ajatuksia ja muistoja vuosikymmenien improvisaatiotaipaleen varrelta. En osaa tyhjentävästi tiivistää kokemusta, vaan tyydyn sanomaan, että ajatuksia heräsi, tuli tunnistuksia ja vähän jotain uuttakin, joten erinomaisen onnistunut sessio kaiken kaikkiaan.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s