Pellen putsaus 2020 – Osa 1 (Taideyliopiston avoin yo / Taina Mäki-Iso)

Keväältä alkusyksyyn siirtynyt klovneriaa ja neutraalinaamioita yhdistävä Pellen putsaus -kurssi saatiin viimein järjestettyä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Kolmen päivän aikana treenattiin hyvin tiivisti pienellä vain viiden hengen ryhmällä hyvin monipuolisesti erilaisia fyysisen teatterin harjoitteita. Tämä on ensimmäinen teksti kurssista ja sisällöllisesti tulee käsittelemään perjantai-illan, jolloin kurssi aloitettiin. Itsehän ulkopaikkakuntalaisena onnistuin myöhästymään, vaikka muka lähdin majapaikasta ajoissa, sillä en ollut ihan huomioinut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun rakennuksen lähistöllä olevia työmaita. Meni muutamakin hetki yrittäessä kiireessä löytää siitä labyrintista reitti oikean rakennuksen ovelle. Periaatteessa helppo ja lyhyt matka, käytännössä sitten vähän pidempi ja mutkaisempi. Tulin siis myöhässä, kuten huonon opiskelijan kuuluukin. Ei siinä mitään, mutta tunnistan itsestäni, että mua stressaa ihan kauheasti myöhässä oleminen. Toisaalta stressaa mua myös liian aikaisessa oleminen, joten se lienee samantekevää, milloin saavun uuteen tilanteeseen, koska jännää on joka tapauksessa. Tulin siis keskelle alkukeskustelua ja siitä sitten mukaan toimintaan muun ryhmän mukana.

Laske kolmeen ennen kuin reagoit

Kurssin vetäjä Taina Mäki-Iso aloitti tämän kurssin harjoitteella, jossa pitää istua mahdollisimman neutraalisti tuolissa ja vastata omalla vuorollaan esitettyihin kysymyksiin. Erittäin simppeliä. Ainoa jekku on se, että ennen kuin saa reagoida pitää laskea mielessään kolmeen. Tämä ei koskenut vain sanallista reaktiota, vaan myös fyysistä reaktiota. Pointti siinä, että tulee tietoiseksi niistä asioista, mitä minä ihmisenä teen eli omista maneereista. Etenkin neutraalinaamio-työskentelyn pohjana on pyrkimys kohti ”ihmisten ihmistä”, mikä tarkoittaa siis ihmisen prototyyppiä. Jos tulis avaruusolentoja katsomaan millainen ihminen, niin neutraalinaamion tulisi olla fyysisesti mahdollisimman ihminen eli kävely on ”kävelyiden kävely” ja kaikki on just, eikä melkein. Käytännössä se on mahdoton pyrkimys olla täysin keskiarvo ihmisestä, sillä kaikilla meillä on oma fysiikkamme ja tapamme olla, mutta se on se pyrkimys neutraalinaamioiden kanssa. Kaikki ylimääräinen riisutaan pois ja jäljelle pitäisi jäädä ihmisten ihminen eli tyylipuhdas prototyyppi ihmisestä. Ei siis prototyyppi miehestä tai naisesta, vaan ihmisestä olentona.

Se, mitä minusta tuossa ensimmäisen muutaman minuutin aikana, kun istuin siinä tuolissa, erittäin hyvällä turvavälillä muihin saman tehtävän saaneisiin kurssilaisiin nähden, ei tullut yllätyksenä. Nauroin heti, vaikkei olisi saanut, kuin vasta kolmen sekunnin päästä. Suun alueella tapahtui välitön reaktio kysymyksen edellä, kun jokin huvitti minua. Sen lisäksi toisen kysymyksen kohdalla huonosti lattiaan vastaavan jalkani varpaat kipristyivät, mikä on ihan tyypillinen maneeri minulle. Huomaan tekeväni sitä aina välillä, kun jännittää tai on vähän epävarma olo. Sen opettaja kyllä huomasi heti ja toki sen olin itsekin tiedostanut, koska olin hyvin itsetietoisessa ja keskittyneessä tilassa harjoitteen vuoksi. Kolmeen laskeminen oli lopulta aika rauhoittavaa. Tiesi, että toinen odottaa sen ajan vastaustani, eikä minulla ole mikään kiire sanoa asiaani. Se on sellainen rauha, mitä ei yleensä oikein missään oikean elämän keskustelussa ole.

Toinen, mitä tuossa harjoitteessa kevyesti haettiin oli taloudellisuus ja aktiiviseen hahmoon keskittyminen. Puheessa ihanteellista oli se, että mitä vähemmin sanankääntein asian pystyi ilmaisemaan, niin sen parempi. Kun yksi ihminen puhui, niin kaikkien fokus oli hänessä. Kukaan muu ei puhu, vaan kaikki katsovat sitä, jolla on puheenvuoro. Siinä tulee myös se neutraalinaamioiden ominaisuus eli täysin suoraviivainen ja tarkkaan keskitetty huomiokyky hyvin esille, vaikka nyt oltiinkin vielä ilman naamioita. Kroppa on perusasennossa eli lavalle tyypillisessä kohotetussa olotilassa ja pää sekä katse ovat puhujan suuntaan. Katsomisen osalta olennaista on se, että katse ja pää ovat synkassa. Jos haluaa katsoa johonkin suuntaan, niin koko pää / naamio kääntyy siihen suuntaan, eivät vain silmät / katse.

Toinen asia, mikä nousi jo tässä harjoitteessa esiin oli taloudellisuuden käsite. Itsekin rönsyilin vastauksissani, vaikka ihan pelkkä ”kyllä” tai ”ei” olisi monessa kohtaa riittänyt. Ei olisi ollut pakko antaa tarkennuksia vastauksiin, koska ei kysytty paljonko on kokemusta neutraalinaamioista tai klovneriasta, vaan sitä onko toiminut aiemmin niiden kanssa vai ei. Vähempikin riittää.

Lämppäreitä ja yhteyden hetkiä

Sen jälkeen siirryttiin sitten fyysisten lämmittelyjen ja hengitysharjoitteiden pariin. Tutkittiin mm. rytmiä ja liikkeen laajuutta sekä laatua ja kohotetumpaa kehollista olemista kulkemalla tilassa. Nämä fyysisemmät lämppärit tulivat tarpeeseen ihan jo sen takia, että ollaan tekemisissä fyysisen teatterin kanssa, mutta myös henkilökohtaisesti myös siksi, että yläselkäni oli ihan jumissa. Eikä niinku mitenkään pienesti, vaan ihan tuskaisesti jumiutunut. Aamusta alkanut kipuilu ja jumitus jatkui kyllä koko illan. Vähän liike, kuten käsien rennot heilautukset ja pyörittelyt kuitenkin helpottivat, vaikka aika tuskaista touhuamiseni oli koko perjantain ja oikeastaan vielä lauantainkin. Siitä oli todella tietoinen, että on jumissa, koska oli hirveän vaikea saada rentoa kohotettua ”lavakehoa” toimimaan. Kun johonkin sattuu, niin sitä jännittää ja varoo. Niinpä yritin heinäseipään notkeudella löytää kannatusta kehostani, mutta en oikein päässyt kartalle siitä, miksi se ei oikein toiminut. Kyllä sen erottaa omasta normaalifysiikasta ja nyt ei vaan lähtenyt yhtään. Kaikki omassa kehossa oli vähän sinne päin, muttei kuitenkaan. Oikeastaan vasta lauantaina löytyi semmonen hetkellinen oivallus siitä, miten kehoni pitäisi olla. Pienestä kiinni, mutta joskus millikin väärään suuntaan riittää, koska keholliset jutut tuppaavat ketjuttumaan. Vaikka olis vaan yksi varvas väärässä asennossa, niin se vaikuttaa paljon laajemmin kehon asentoon, kuin vain sen varpaan verran.

Tule

Sen jälkeen, kun oli lämpätty ja tutkittu tilaa sekä toisiamme katseen avulla, siirryttiin improssa ja näyttelijäntyössäkin monesti käytettiin ”tule”-harjoitteeseen. Eli siis ringissä vaihdetaan paikkaa katsekontaktin kautta hakemalla lupa toisen paikalle siirtymiseen. Painehan tulee siitä, että samalla, kun etsit katsekontaktia piirissä, niin joku kävelee (valitsemallaan nopeudella) sinua kohti. Se voi tuntua uhkaavalta ja jos harjoite ei ole kovinkaan tuttu, niin jänniä asioita alkaa usein tapahtua. Itselleni tämä nyt on useammalta kurssilta tuttu ja vastaavan tyylisiä leikkejä on tullut viimevuosina leikittyä paljonkin, niin sinänsä sellaisia kogniitivisesta ylikuormituksesta johtuvia ylläreitä ei enää ilmene omassa työskentelyssä. Siis tämän harjoitteen osalta, muualla kyllä. Tarkoitan siis semmosia ”en tiedä miksi tein näin, mutta teinpä kuitenkin” -hetkiä. Niissä ei siis ole mitään väärää tai vaarallista, vaan ne ovat asioita, joita tapahtuu koska on liian monta juttua päällekkäin käsiteltäväksi, jolloin kroppa saattaa reagoida ilman, että tietoisesti edes huomaa, että jotain meni jotenkin solmuun. Yleisin tässä taitaa olla se, kun hämääntyy tai hätääntyy siitä, että joku kävelee kohti, että unohtaa hakea katsekontaktin ja luvan vaihtaa paikkaa ja lähtee toiselle paikanvaihtoon luvan annettuaan itse kävelemään.

Yksi havainto, mihin en ole aiemmilla kursseilla törmännyt oli erään kurssilaisen hämääntyminen siitä, kun kaikki katsovat häntä, kun hän haki katsekontaktia piiristä. Huomasin, että ainakin minun oli usein vaikea saada häneen katsekontaktia sekä paikanvaihtoa hakevana että mahdollisena pelastajana. Huomasin, että hän usein skannasi sen koko ringin ympäri ja monessa kohtaa, jossa katseemme kohtasivat, millisekuntia myöhemmin se kontakti purkautui ja hän jatkoi uuden katseen etsimistä. Ei niin tapahtunut joka kerta, mutta kuitenkin niin usein, että noteerasin sen. Tunnistan tämän toimintana, koska tein tätä samaa silloin alkuaikoina, kun en ollut yhtään tottunut siihen, että minua katsotaan. Teen välillä vieläkin vieraassa tai jotenkin vieraalta tuntuvassa ryhmässä. Huomaan, että joitain ihmisiä on paljon helpompi katsoa silmiin, kuin toisia ja sitten alitajuisesti alan vältellä katsekontaktin hakemista niihin ihmisiin, joihin se tuntuu olevan vaikea muodostaa. Ollaan jotenkin erirytmissä tai jotain, jotta siihen tulee liian pitkä viive, ennen kuin toinen esittää sen kutsun ja aivot ehtivät todeta paineen alla ”ei sitten” ja jatkan piirin skannaamista.

Tuo ei kuitenkaan ollut se yllättävä asia, koska tuon tunnistan. Se mikä yllätti oli saman henkilön kommentti, kun paikanvaihto ei onnistunut, vaikka kaikki katsoivat häneen valmiinareagoimaan. Siinä tapahtui se, että hän vaan jatkoi ringin skannaamista, kunnes hänen paikalleen tulossa ollut oli kävellyt hänen kohdalleen. Hän kommentoi asiaa tyyliin ”En tiennyt, mitä tehdä, koska kaikki tuijotti mua”. Sitä ei ehkä tulekaan enää improharjoituksiin tottuneena ja katsekontaktista nauttivana ihmisenä ajateltua, että (lempeästi) tuijottava katse on ja voi olla pelottava, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Improajana tunnistan sen, että on hyvä juttu, kun kaikki piirissä katsovat sinua tämmmöisessä harjoitteessa. Sehän tarkoittaa, että kuka tahansa on valmis hetkenä minä hyvänsä sanomaan ”tule” ja pelastamaan minut. Sen sijaan hänen kohdallaan se muuttui hämmennykseksi, koska hän ei ollut tottunut siihen. Kaikkien katseen kohteena olemisesta tulikin ylimääräistä painetta. Siinä sitten paine suoriutua nousee niin korkeaksi, ettei pystykään tekemään yhtään mitään. ”Miksi minua tuijotetaan?” Tunnistan kyllä tuon tunteen, en vain ollut ajatellut asiaa pitkiin aikoihin tässä kontekstissa. Kyllähän se hyvää tarkoittavakin tuijottava katse voi olla aika pelottava, jos siihen ei ole tottunut. Varsinkin, kun kaikki tuijottavat vain ja ainoastaan sinua.

Tässä tulee nyt paljon tästä harjoitteesta, mutta tosiaan teimme tätä aika pitkään. Haluan nostaa vielä tämän yhden hetken, jossa tavallaan itsellenkin paljastui se, mikä pohjimmiltani olen. Oltiin jo leikitty tätä tosi pitkään ja oltiin sellaisessa vaiheessa, jossa sanaa ”tule” ei enää sanottu ääneen, vaan katsekontakti riitti paikanvaihdosta sopimiseen. Siinä sitten yhdellä kierroksella kävi silleen, että olin just vaihtanut paikkaa piirin laidalta toiselle ja siinä välissä ehti tapahtua yksi paikanvaihto. Kun olin just astunut siihen uudelle paikalle, niin huomasin piirissä lähempänä olevan henkilön katsovan minuun. Siinä oli puolittainen katsekontakti, koska en ollut ehtinyt kävellessä seuraamaan kunnolla, missä viesti oli menossa. Koska hän sitten lähti kävelemään kohti oletin viestin olleen siinä ja lähdin etsimään uutta katsekontaktia. Eikä siinä ehkä olisi ollut mitään häikkää, jollei se kävelemässä ollut henkilö tai ohjaaja olisi kiinnittänyt siihen huomiota. En tiedä kumpi reagoi ensin eli hämmentyikö kävelijä siitä, mitä oli tekemässä ja pysähtyi vai reagoiko ohjaaja hänestä näkyvään hämmennykseen ja sanallisti sen, koska etsin jo itse aktiivisesti katsetta piirin toiselta laidalta.

Joka tapauksessa harjoite pysäytettiin siihen ja siitä keskusteltiin hetki. Myönsin, että musta siinä ei ollut kunnollista katsekontaktia, koska olin ollut puoliksi vielä liikkeessä ja vasta pysähtymässä uudelle paikalleni. Se, mitä tämä paljasti ja minkä ohjaaja ääneen totesi oli se, että olin silti hyväksynyt sen, että okei nyt tapahtui tällaista ja jatkoin harjoitetta. Se paljastaa sekä tottuneisuuden tähän harjoitukseen että semmosen syvemmän tason hyväksynnän olemassaolon. Ihan sama, vaikka siinä tapahtuu joku moka tai outous, niin siitä voi jatkaa. Ei mulla ollut mitään tarvetta pysähtyä ja huomauttaa vaillinaiseksi jääneestä katsekontaktista. Olin saanut riittävästi tietoa ja toimin sen pohjalta. Jos kerran toinen kävelee mua kohti, niin ilmeiseesti olemme sopineet paikanvaihdosta ja siksi mun pitää etsiä uusi paikka. Se kaikki tapahtui automaattisesti ja miettimättä. En jäänyt hämmästelemään, vaan jatkoin kuin asiat olisivat tapahtuneet just niin kuin pitääkin. Se oli hyvä muistutus hetkenä, jolloin tuntui, että on vain ottanut takapakkia kaikessa. Jotain, jossain syvällä, minne en aina muista katsoa, on liikahtanut rennompaan ja hyväksyvämpään suuntaan. Joissain asioissa, kuten tämä viikonlopunmittainen matka osoitti, paljon on vielä tietä kuljettavanakin.

Ensikosketus neutraalinaamioihin

Kursilla oli sekä neutraalinaamioon ensikertaa tutustuvia että jo vähän tehneitä. Toki määritelmällisesti tämä kyseenomainen kurssi olisi varmasti hyödyllisin jo vähän pidempään klovneriaa tai naamiotyöskentelyä tehneelle. Kertauksen omaisena paluuna tekemisen juurille. Läsnäoloon ja neutraaliuden pyrkimykseen. Itse olen tehnyt jonkun verran naamioilla ja klovneriaakin, mutten juurikaan esittävässä mielessä. Moni juttu on jo entuudestaan tuttu ja sitten taas etenkin lauantaina tuli huomattua, että eri opettajat opettavat hyvin erilaisia asioita, vaikka puhutaan samoistakin tekniikoista. Perjantain aikana keskityttiin rakentamaan pohjaa fyysisen teatterin tekemiseen. Tutkittiin jännitetasoja (purettiin miimistä pommia ja liikuttiin tilassa) ja liikettä (avautuminen ja sulkeutuminen koko keholla) sekä mimiikkaa ja reagoimista ulkoiseen (kuviteltuun) ääneen.

Illan lopuksi Taina kertoi hieman neutraalinaamioiden historiasta ja siitä, miten koko naamion kanssa toimitaan. Toki opeteltiin peittämään hiukset sukkahousuin, jotta naamion alta ei näy omia hiuksia. Naamioteatteriin liittyy monenlaisia rituaaleja ja tapoja, jotka on hyvä käydä läpi. Ihan ensimmäiseksi se, miten naamiota käsitellään ja se, ettei sitä pueta tai poisteta kenenkään nähden. Niin ja koska kyseessä on koko naamio, niin se päässä ei myöskään puhuta. Ei siis sanan sanaa, mikä on minulle todella vapauttavaa, koska usein juuri puheentuottaminen jumiuttaa kropan. Naamiot ovat siitä ihania, että saa tutkia sellaisia ulottuvuuksia ja asioita, joita ei ehkä arjessa voi tutkia niin vapaasti. Ei ainakaan muiden nähden, koska se olisi vaan outoa käytöstä. Siis, jos ei ole esiintyvä taiteilija ja esiintymässä tai sitten jollain kurssilla, jossa leikki ja fyysinen läsnäolo ovat eri tavalla sallittuja.

Illan lopuksi tehtiin yksi pariharjoite neutraalinaamioilla. Harjoite oli improssakin käytetty (Kolumbialainen) käsihypnoosi, jossa toisella parista on neutraalinaamio ja hän seuraa parinsa käden liikkeitä. Tarkoituksena on katsoa ja nähdä koko keholla se käsi ja reagoida sen liikkeisiin. Tämän pääsi siis tekemään sekä seuraajana naamio yllään että liikuttajana. Turvavälit ja fyysinen etäisyys oli helppo pitää, koska oli määritelty, että toisin, kuin monesti tässä harjoitteessa, nyt ei tuijoteta sitä kättä lähietäisyydeltä, vaan parin metrin päästä. Naamio tekee tästä vieläkin hämmentävämmän harjoitteen, kuin tämä on ilman naamioita. Itselläni liikuttajana, ilman naamiota, tuli tosi vahvojakin tunnereaktioita siihen ilmeettömään seuraajaani. Kun sanon ilmeettömään, niin tarkoitan lähinnä sitä symmetrisen neutraalinaamioon ilmeen pysyvyyttä, en sitä, ettenkö olisi sille heijastanut ja tulkinnut ilmeitä harjoitteen aikana. Musta se oli jopa vähän pelottavaa. Naamio heräsi välillä eloon ja välillä siinä oli selkeästi ihminen naamioon puettuna.

Parini puhui tuon harjoitteen purkukeskustelussa siitä rauhan ja tasapainon tunteesta, mikä hänelle oli tullut etenkin liikuttajana ollessaan. Yleensä olisin samaa mieltä. Koska sitähän neutraalinaamio monella tapaa edustaa eli se on tasapainossa ja jotenkin harmoninen olento. Siinä ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Ihminen, mutta ei mikään hahmo tai vaikkapa minä itse naamio päässä. Se on jotain muuta. Se miksi itsestäni tuntui vähän pelottavalta, ei johdu siitä, että siinä olisi ollut mitään kauhuelementtejä tai mitään uhkaavaa. Kun katsoin sitä naamiota ja kehoa, joka liikkui sen kanssa, niin mulla oli jatkuvasti semmonen fiilis, kuin jos joku seuraisi sua. Siis ei-toivotusti. Joku semmonen vähän jännä tyyppi stalkkaa sua. Ei se ole varsinaisesti uhkaava, mutta vähän silleen outo ja se siis seuraa sun jokaista liikettäsi ihan helkkarin uteliaana. Outouden tunnetta ja hämmennystä se ehkä enemmänkin oli, kuin pelkoa. En ihan tavoittanut sitä rauhaa tai tasapainoista tunnetta, vaan oli uteliaisuus sen outouden suhteen.

Se outous ja tasapainon puute ehkä tuli siitä, että naamiota käyttäneellä parillani oli liikkeissään hieman kehollista toispuoleisuutta, pientä vinoutta ja puoltoa toiselle puolen, mikä sitten yhdistettynä siihen täysin symmetriseen neutraalinaamioon aiheutti katsojalleen ristiriitaiset fiilikset. Monessa kohtaahan oli kyse siitä, että tarkkailin ihmistä, joka käyttää naamiota enkä elävää naamiota. Se on ihan ok, koska se kohotettu tila ja naamion herättäminen henkiin vaatii treenausta. Ei tämä siis ole kritiikkiä, vaan ihan vain havainto siitä, miten näkemäni vaikutti minuun. Joku toinen olisi saattanut nähdä jotain muuta ja tehdä toisenlaisen tulkinnan. Tämä oli se, mitä minun aivoni tulkitsivat sinä iltana näkemänsä perusteella.

Sitten naamio päässä liikkujana tunne oli ihan eri. Tehdessä oli rauhallinen olo. Fokus siihen yhteen liikkuvaan käteen oli selkeä, joten saatoin keskittyä siihen ja vaan olla ja liikkua. Kyllä mun vallitseva tunteeni sinänsä olikin rauhaa ja tasapainoa henkivä sen hetken aikana. Osansa varmasti teki myös taustalla soiva musiikki, joka sekin vaikuttaa hyvin paljon itseeni ja liikkumiseeni. Toisaalta tunnen oloni hyvin kotoisaksi naamioiden takana. Siis silloin, kun voin unohtaa itseni. Kun voi vaan olla läsnä, reagoida ja liikkua, ilman mitään sen kummempia vaatimuksia. Niin silloin mulla yleensä on ihan kotoisaa. Pystyn kyllä ottamaan ohjeita vastaan silloinkin, kun olen tuollaisessa tilassa. Ei se ole tietoisuuden tuolla puolen tapahtuvaa fyysistä häröilyä, vaan se on tietoisesta kontrollista ja älyllisyydestä vapaata toimintaa. Saan olla luvan kanssa naiivi ja vaan olla tajuamatta. Se on ihan älyttömän vapauttavaa.

Palataan tähän seuraavan päivän (lauantain) käsittelyssä, kun siirrytään klovnerian puolelle ja syvemmälle naamioihin. Sanon tähän loppuun vaan sen, että jos on tottunut ihmisenä arjessa kontrolloimaan tekemisiään ja älyllistämään kaiken, niin on ihan äärettömän vapauttavaa olla tietämättömyyden tilassa. Jossain, missä ei tarvitse sanoa sanaakaan, vaan saa tutkia kaikkea just niin uteliaasti kuin mieli tekee ja hämmentyneenä, kuin sillä hetkellä on. Tietämättömyys ja sen paljastaminen on joskus todella vaikeaa ja elämässä siitä on tullut monesti näpeille, kun on mennyt väärässä kohtaa paljastamaan, ettei tajua. Se on tosi rentouttavaa, kun ei tarvitse pelätä mitään rangaistusta tai tuomiota, vaan voi olla lapsenkaltainen ja kokonaan läsnä hyväksyvässä ilmapiirissä. Se on vaan ihanaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑