Poiminnat luonnosarkiston kätköistä jatkuvat. Tällä kertaa vuorossa on pohdintaa ”hymynaamiosta”. Tämä teksti on syksyltä 2017, joten se on huomattavasti tiiviimpi, kuin nykyiset tarinointini 😉

En tiedä onko tämä joku oma omituisuuteni vai ihan yleisempi juttu, jonka nimeä en vain tiedä. Olen vuosien varrella päätynyt nimeämään tietyntyyppistä ”hymynaamiota” käyttävät ihmiset yleistermillä ’hymyilevä kuolema’. Tämä on siis kattotermi ilmiölle, jossa ihminen kyllä hymyilee, mutta sen hymyn takaa nousee pintaan jatkuvasti jotain pahansuopaa ja ilkeämielistä. Olen ajatellut sen niin, että hymy on heidän sosiaalinen maskinsa ja näin olleen hymyssä suin saatetaan sanoa aivan järkyttävän ilkeitä kommentteja. Olen törmännyt vuosien varrella useisiin tällaisiin ihmisiin ja jotenkin yhä edelleen ihmetyttää, miten nopeasti sitä tunnistaa tämän tyyppistä maskia käyttävän ihmisen jo ennen kuin hän on avannut suunsa.

Nyt korostan, että kaikki hymyilevät ihmiset eivät missään nimessä kuulu tähän kategoriaan, vaan tämä on ihan oma lukunsa.

Tämän tyyppinen hymyileväisyys ei yhdisty millään tavalla positiiviseen (elämän)asenteeseen tai suhtautumiseen muihin ihmisiin, vaan se on nimenomaan naamio. Voi olla, että tunnistan siinä vain jo kaukaa ihmisen, joka reagoi nimenomaan minuun hymyilemällä ennen kuin sanoo tai tekee jotain ilkeää. Eiväthän he välttämättä sitä kaikille tee, vaan voivat olla muille aivan miellyttäviä ihmisiä, mistä minä tiedän.

Jotenkin se ”Fake it till you make it” – ajatus on jäänyt pintatasolle. Eli jos hymyilee, niin toinen olettaa ihmisen olevan iloinen, mutta siellä hymyn takana ei kuitenkaan ole iloa. Jokin jäytää sisäisesti niin, ettei oikeasti hymyilytä yhtään, vaan kasvoille on vain jähmettynyt semmonen (asiakaspalveluammatien edustajille) hieman pakotettu, mutta silti vaivattomasti nouseva, feikkihymy. Hymy, joka rajautuu huulten asentoon, eikä siirry silmiin tai muualle olemukseen. Tuo teeskennelty hymy on itseasiassa pelottavan kolkko ja itse olen oppinut hieman välttelemään ihmisiä, joista tämän maskin tunnistan. Yleensä nimittäin oma vuorovaikutustyylini on todella pahassa ristiriidassa heidän tyylinsä kanssa ja siitä ei seuraa muuta kuin pahaa mieltä molemmille, kun kommunikoimme. Jotenkin hämmennyn aina siitä miten totinen ihminen hymyilevän ihmisen maskin takaa löytyykään. Oma ilkikurinen huumorini karahtaa saman tien kiville ja päädyn todella jäykän ja muodollisen kommunikaation moodiin, jossa en uskalla kohta enää sanoa yhtään mitään.

Ehkä joku päivä onnistun ymmärtämään myös tämän tyyppisen hymyilevän kuoleman -maskin omaavia ihmisiä ja kykenen onnistuneesti heidänkin kanssaan kommunikoimaan. Tai sitten en, eihän kukaan tule kaikkien maailman ihmisten kanssa toimeen, saati että kaikista tulisi sydänystäviä keskenään. Viileän asialliset tai jopa kylmät välit joihinkin ihmisiin voivat olla ihan tarpeen. On vaan niin helpottavaa, kun kohtaan ihmisen, jonka hymy silloin, kun se kasvoille nousee ulottuu myös silmiin. Sillä on saman tien helpompi olla ja hengittää.