Tästä on nyt siis jo yli vuosi, enkä ole puhunut asiasta halaistua sanaakaan. Tai olen, mutta en tästä improskabailusta, vaan esityksistä ja työpajoista, joita Teatterilaivalla viime vuonna järjestettiin. Tänä vuonnahan (2020) Teatterilaivaa, tai improliigojakaan, ei päästy edes toteuttamaan, joten siinä mielessä tämä on tuorein Teatterilaiva-kokemus, mitä voi olla. Eikä mulla varsinaisesti edes ole hyvää tai huonompaakaan syytä, miksi en ole kirjoittanut tästä. Kirjoitin siis jo aiemmin Keski-Suomen Improliigasta, jonka voittajina ryhmämme, Kutsumattomat, pääsi osallistumaan alueellisten improliigojen finaaliin, joka järjestettiin siis syksyisellä Teatterilaivalla. Ehkä se on se huono syyni, miksi en ole tätä tekstiä kirjoittanut, on se, että me voitimme improliigan finaalinkin. Se voitto sattui elämänvaiheessa ja mielentilassa, jossa minun oli vaikea hyväksyä, että olisin hyvä missään. Siksi ehkä en kirjoittanut tästä. Me olimme hyviä ja voitimme. Se tarkoitti sitä, että minäkin olin osa sitä hyvyyttä, mitä oli vaikeaa, jopa mahdotonta silloin hyväksyä.

Käyn tässä tekstissä läpi sen kahden päivän ajalle jakautuvan finaalin rakennetta ja joitain juttuja, mitkä sieltä päällimmäisinä oppeina tarttuivat mukaani. Ihan alkuun mainitsen kuitenkin sen, että olimme ainoa joukkue, jolla oli omat fanirintanapit ja kannatuslippu messissä, kun näitä oli Keski-Suomen nuorisoseurojen puolesta ehdotettu puuhattavaksi. Hauskin yksityiskohta ehkä oli se, että joillain kilpailevien improjoukkueiden jäsenillä oli rintanappimme vaatteissaan kiinni, kun he esiintyivät. Ilmaista mainosta oli siis tarjolla meille esiintymisvuoromme ulkopuolellakin. Hyvin suunniteltu oli taustaorganisaation puolesta tämä rintanappijakelu siis. Kiitos siitä.

Improliiga ei erityisesti valmista finaaliin

Se tuli vähän yllätyksenä, että alueellinen Improliiga ja Teatterilaivalla käyty valtakunnallinen finaali olivat kaksi täysin eri asiaa ja maailmaa. Saatiin kylläTeatterilaivasta reilua viikkoa aiemmin ennakkotieto siitä, mikä tulee olemaan päivien rakenne, mutta silti oli hämmentävää, että näiden kahden toisiinsa linkittyvän jutun perustoimintaideat, ainakin tuona vuonna, olivat melkoisen kaukana toisistaan. Alueellisessa improliigassa ei pystynyt vaikuttamaan mitenkään siihen, mitä tekniikoita esitetään tai kenen kanssa, koska suuri osa tekniikoista tehtiin muiden joukkueiden improajien parina tai muutoin sekaryhmissä. Oli toki oman ryhmänkin tekniikoita, mutta hyvin paljon ryhmien jäseniä sekoittavia tekniikoita. Se oli itselle ihan jees, koska tulee muutenkin improttua paljon ennaltatuntamattomien ihmisten kanssa, joten pärjään jo aika syvässäkin suossa. Joskus paremmin ja joskus… no, silloin sitä keskittyy vaan tarpomiseen… Alueellisessa versiossa myös päivän mittaan ryhmiä karsittiin, mitä taas Teatterilaivalla ei tapahtunut, vaan kaikki viisi joukkuetta olivat mukana kumpanakin päivänä kaikissa osioissa.

Teatterilaivalla käyty finaali eli myös rakenteellisesti erilainen. Siellä ei tehty sekaryhmissä, vaan siellä tehtiin ryhmien itsensä valitsemia ja toisilta ryhmiltä haasteena saatuja tekniikoita. Ensimmäisenä iltana oli oman ryhmän esittelytekniikan (max 2 minuuttia) ja muilta ryhmiltä saatujen haastetekniikoiden vuoro. Tämä tarkoitti sitä, että ryhmä saattoi saada illan aikana esitettäväkseen useammankin tekniikan, josta ei ole koskaan kuullutkaan, jota ei ole voinut ikinä harjoitella ja joka ehkä selitetäänkin epäselvästi. Tekniikat saattoivat olla mitä vain ja haastava joukkue sai itse selittää tekniikan toiminnan ja säännöt. Näihin luonnollisesti myös hyödynnettiin yleisöltä kerättyjä ehdotuksia, joista suuri osa oli sellaisia, mitkä juontaja antoi ennakkoon yleisöltä keräämältään ehdotuslistalta. Oli joku tai joitain sanoja tai asioita, jotka piti jotenkin sisällyttää esitettävään tekniikkaan.

Se, että tekniikka ei ole ennalta tuttu, ei ole välttämättä ongelma, ei etenkään kokeneiden improajien kohdalla. Eikä se nytkään sinänsä ollut, vaikka osa osallistujista ja ryhmistä oli ihan improharrastuspolkunsa alkutaipaileilla kisaan osallistuessaan, mutta nostan sen kuitenkin esiin. Eli kun esitettävä tekniikka on liian vieras, niin se lisää esiintyjissä usein vahinkotyrmäysten määrää. Tämä on ilmiselvää varsinkin vähemmän improa tehneiden improajien tai muutoin solistisemmin orientoituneen ryhmien kohdalla. Kuuntelu katoaa ja impron ilo myös alkaa hävitä selviytymismoodin taakse. Sanoisin, että tämä oli monelle ryhmälle se kompastuskivi tässä finaalissa. Sanon tämän sekä katsojan näkökulmasta että siksi, koska perusteluissa sille, miksi Kutsumattomat tämän kahden päivän skaban voitti mainittiin erikseen suorituksen tasaisuus. Muilla ryhmillä oli vaikeuksia haastetekniikoiden osalta, kuten meilläkin, mutta myös omien tekniikoiden osalta päädyttiin välillä semmosiin maailmoihin, missä heillä ei itsellään tekijöinä ollut lavalla yhdessä kivaa. Tekninen epävarmuus söi tekemisen ilon ja kohtauksiin tuli ”vääränlaista” riitaisaa energiaa ja jännitettä.

Toinen päivä

Toisena päivänä sitten taas saatiin 8 minuuttia esitysaikaa per ryhmä, jonka jokainen ryhmä sai täyttää valitsemillaan tekniikoilla ja osallistaa yleisöä haluamallaan tavalla niihin. Olen edelleen vähän kahtiajakoisilla fiiliksillä siitä, mitä toisena päivänä yhden joukkueen osalta tapahtui. Kunnioitan ja nostan hattua uskallukselle valita haastava pitkä esitystekniikka, jota ei ole ennalta harjoiteltu. Toisaalta sanoisin kuitenkin, että se oli melkoinen luoti omaan nilkkaan, koska se tosiaan oli tekniikka, jota kukaan lavallaolijoista ei ollut ennalta harjoitellut, mikä näky epävarmuutena ja hahmosta putoamisina, kun improvisoijan sormi meni hämmennyksestä omaan, ei hahmon suuhun.

Olen itse kuitenkin sen verran kilpailuhenkinen, etten suostuisi sabotoimaan oman ryhmän mahdollisuuksia valitsemalla tekniikkaa, jota ei ole kiva tehdä. Josta ei ole yhtään mitään kokemusta kenelläkään, koska tiedän sen vaikeuttavan hyväksyntien saamista pienissäkin kohdissa, kun alitajuisesti aletaan vältellä menemästä kohti vaaraa tai muutoin haastavalta tuntuvaa aluetta. Toisaalta olen sen verran armollinen itselleni, että hyväksyn esiintymistilanteen haasteeksi riittävän sen jännityksen jota minä ja muut ryhmässä tuntee. En tarvitse lisähaastetta liian vaativasta tekniikasta. Sanoin ennakkoon, että 8 minuuttia on lyhyt aika lavalla ja olin sekä oikeassa että väärässä. Se on tosi lyhyt aika, kun on kivaa ja ihan järkyttävän pitkä aika, jos yrittää epätoivoisesti keksiä keinoja, millä puhaltaa henkeä ideaan, joka ei innosta millään tasolla. Varsinkin, jos on valinnut pitkän kohtaustekniikan, joka lähtee alusta saakka vähän laahaamaan, niin se on kohtuuttoman pitkä aika rämpiä eteenpäin. Eikä tämä ole arvio kenenkään esityksestä, vaan tiedän tämän myös lavalla tällaisessa esityksessä olleena. Sitä ei ole kiva tehdä, vaan se tuntuu työläältä. Yrittää kannatella jotain, mikä ei oikein ikinä ollut kunnolla kasassa.

Oma ryhmä hyvin ryhmä

Olette ehkä saattaneet huomata, että vaikka harjoittelen musaimproa, niin mulla on siinä paljon pidäkkeitä ja haasteita välillä. Teatterilaivalla meillä oli ryhmän esittelytekniikkana ’virsikirja’, mikä on siis lauluimprotekniikka, jossa pyritään laulamaan yhteen ääneen. Se on semmonen, mitä ryhmässämme ihmiset tykkäävät tehdä. Semmonen mitä voi tehdä. Toisena päivänä laulutekniikkamme oli säestyksetön ’irlantilainen juomalaulu’, mistä vähän väännettiin ensin teknisesti säkeen / säkeistön pituuden osalta. Hyväksyin sen toisen ryhmäläisen esittämän lyhyemmän muodon, vaikka itse olin sen oppinut eri tavallla. Koen vain, että yleensä on helpompi, jos minä joustan ja annan muiden ottaa sen heille sopivimman tekniikan tai roolin, koska Kutsumattomat on minun kotiryhmäni. Se ryhmä, missä minun on helppo olla hyväntahtoisen ilkikurinen ja haastava sekä rohkea ja joustava tarvittaessa toistenkin puolesta lavalla. Tarkoitan tällä sitä, että minun on helppo improvisoijana hyväksyä tässä ryhmässä myös vahinkotyrmäykset lavalla, koska tiedän jo ennakkoon, miten kukin toimii improvisoidessaan. Mikä aiheuttaa eri ihmisissä tyrmäyksiä, kuuntelun vaikeutumista tai muuta epämukavuutta ja toisaalta, miten voin itse lieventää tilannetta.

Tajuan roolini ihmisenä ja improvisoijana tässä ryhmässä. Se ei ole totta monessa muussa väliaikaisemmassa ryhmässä. Se sisäinen sekaannuksenitoisen avuntarpeen ja signaalien lukemisessa aiheuttaa itsessäni vetäytymistä ja kyvyttömyyttä toimia rakentavasti, kun tulen hahmona toistuvasti tyrmätyksi lavalla. Siksi minua ei haittaa, vaikka valittu esitystekniikka ei olisikaan joku ehdoton lempparini tai on sellainen, joka hermostuttaa minua, koska tiedän pärjääväni, minkä tahansa jutun kanssa, koska luotan näihin ihmisiin. Se on tärkeää. Se näkyy myös katsomoon. Silloinkin, kun tehdään haastettuina jotain ihan hähmäistä seireeniviettelyä lavalla. Ihan sama. Kaikki käy.

Yleisiä fiiliksiä

Sanoisin, että olimme fiksuja suunnitellessamme toisen päivän ohjelmamme semmoseksi, että meillä on hauskaa esiintyessämme. Valitsimme sellaisia tekniikoita, mitkä olivat pääosin tuttuja ja sellaisia, mitä on ollut kiva tehdä. Itse pääsin mm. tekemään Gibberish-tulkkausta, mikä on minusta aina tosi hauskaa, koska saa luvan kanssa puhua höpöjä. Ei keksimällä keksien, vaan yrittäen tulkata toista, vaikkei ole mitään käryä, mistä on puhe. Olimme mielestäni myös ryhmänä ystävällisiä ja kunnioittavia toisille antamiemme haastetekniikoiden osalta. Halusin ainakin itse nähdä kaikkien onnistuvan, enkä kampata muita ryhmiä antamalla liian hankalia tai ihan vaan outoja improtekniikoita. Uskokaa pois, niin mä tiedän monia aikasta haastavia tekniikoita, joita ei ihan lyhyellä sanallisella selityksellä omaksuta. En kuitenkaan näe mitään iloa niiden antamisessa toisille. Mieluummin joku simppeli ja kiva tekniikka. Voitan tai häviän mieluummin reilusti, kuin kaveria kampittaen.

Vaikken sitä siinä lavalla tulosten julistamista odottaessa ihan vielä uskonutkaan, niin kyllä olin sitä mieltä, että me ansaittiin voittaa. Toki joku toinenkin ryhmä olisi voinut ansaita, mutta niin mekin. Me oltiin ihan elementissämme siellä lavalla ja toimittiin yhdessä ryhmänä. Oltiin otettu opiksemme alueellisen Improliigan palautteesta ja toimittiin enemmän ryhmänä, kuin solistisesti, kuten siellä ehkä oli tapahtunut. Ekana iltana oli joitain vähän hankalampia tekniikoita, kuten jähmy, jota vain puolet neljän hengen ryhmästämme oli tehnyt aiemmin. Sekin meni ihan hyvin, koska sitten tehtiin niin, että ne jotka tietää, mikä on homman nimi aloittaa sellaisissa rooleissa, että toiset voivat oppia pelin hengen tilanteen edetessä. Sitten oli joku dokumenttifilmijuttu, mikä meni poskelleen, koska se lajityyppi oli niin vieras, että siitä tuli jotain ihan muuta. Ei se haitannut, mutta se oli semmonen, minkä tajusi vasta lavalta poistuessaan ”eiku niin tätähän se olisi tarkoittanut”. Ihan viihdyttävä lyhyt tarinahan se oli, muttei siinä sitä dokumenttielementtiä ollut. Toisena päivänä saattoi sitten, kun viimein, vähän ennen esitystä, saatiin tekniikat lopulta päätettyä vaan nautiskella yhdessä tekemisestä.

Sellainen kokemus. Oli haastavaa ja tosi kivaa. Oikein mukavia tyyppejä ja hyvin erilaisia ryhmiä oli mukana. Joillain oli selkeästi musikaalisempi ryhmä, toisilla fyysisempi tai tanssillisempi ja toiset liikkuivat enemmän tekstin ja (miimisen) toiminnan maailmassa, joten parin päivän aikan nähtiin hyvin erilaisia lähetysmistapoja improvisaatioon.