Nyt on saavuttu tämän kurssin reflektiossa viimeiseen ”uutta” sisältöä sisältävälle kerralle, sillä viides ja viimeinen kerta oli omistettu esitykselle ja siihen valmistautumiselle. Tällä kertaa päästiin Hannu Riskun (Kaksi pitkää miestä / Stella Polaris) ohjauksessa tutustumaan eri musaimprotekniikoihin ja musiikkityyleihin. Liikkeelle lähdettiin helpolla piirilaulutekniikalla ”sana-lause-kertsi”. Aluksi jokainen laulaa omalla vuorollaan yhden sanan, sen jälkeen, kun joku laulaa lauseen niin sitten siirrytään lause kerrallaan -lauluun ja jossain sopivassa kohtaa syntyy lauluun myös kertsi, jostain lauletusta lauseesta. Mentiin varmaan pari kierrosta yksittäisillä sanoilla ja itsellenikin vähän yllätyksenä päädyin itse tekemään sen ratkaisun, että nyt siirrytään lauseisiin. Tuli semmonen fiilis, että alkaa olemaan jo aika syventää ja laventaa tarinaa, joten lauloin jonkun lyhyen lauseen ja vieruskaverilta tulikin sitten jo biisin kertsi. Siitä tuli oikein kiva vähän unimainen juna-aiheinen rallatus.

Toisena lämppärinomaisena koko ryhmän tekniikkana tehtiin ”kuoro ja kapellimestari” -tekniikkaa, missä yksi toimii kapellimestarina haluamallaan tavalla ja loppuporukka reagoi äänellisesti haluamallaan tavalla hänen käsiensä ja / tai kehon liikkeisiin. Näistä tulee yleensä aika jänniä äänimaisemia, joissa on joskus ymmärrettäviäkin sanoja, mutta usein syntyvä teos sisältää pääasiassa abstraktimpaa ääntä ja äännähdyksiä. Olen melko varma, etten ole ikinä millään kurssilla ollut kapellimestarin roolissa tässä tekniikassa. Se ei vaan ole rooli mihin hakeudun. En enää ehkä erityisemmin välttele sitä roolia, mitä tein ihan tietoisesti silloin, kun aloitin impron parissa ja tehtiin tätä tekniikkaa. En kuitenkaan hakeudu siihen rooliin, vaan mieluummin olen kuorossa tekemässä ja laulamassa, koska se on monesti yhä minulle epämukavampi asema.

Tarkoitan tällä nyt sitä, että on tosi vaikea olla huomion keskipisteessä, mitä voi tässä tekniikassa kuorossa ollessa. Etenkin, jos on valinnut itselleen tosi vaikean tai jollain tapaa itsetietoisuuteen ohjaavan sanan tai äänen toistettavaksi. Työstän edelleen mieluummin sitä puolta itsessäni, kuin hakeudun siihen rooliin, joka on oikeastaan vapaampi. Kapellimestarina voi tehdä mitä vain ja muiden tehtävä on tulkita liikehdintääsi. Siinä on sellainen vallan ja vastuun tasapaino, mikä on jo mukavuusalueellani, vaikka en ole sitä tässä nimenomaisessa tekniikassa testannutkaan. Usein, kuten nytkin, tätä tehdään aika lyhyt pätkä, että sen kapellimestarikokemuksen saa pari kolme henkeä ryhmästä, joten sinänsä se ei ole mikään kieltäytyminen, vaan joku muu ehtii tai haluaa aktiivisemmin kokeilla tuota roolia.

Madrigaaleja ja duettoja

Teimme jo aiemmin madrigaali-lauluja Iiro Ollilan ohjaamalla kerralla ja nyt tehtiin toisella tavalla, joka on kuulemma se ”perinteisempi” eli se, jonka pitkänlinjan harrastajat tunnistavat, kun sanotaan sana ”madrigaali”. Tällä kertaa tekniikka meni silleen, että jokainen saa pyytää itselleen yleisöstä lauseen, johon sitten luo melodian. Ensimmäinen ryhmä teki tämän säestettynä ja meidän ryhmämme lauloi acapellana. Aluksi käytetään hetki siihen, että jokainen neljän hengen ryhmästä saa oman melodiansa luotua siihen yhteiseen kokonaisuuteen. Jokainen luo sen yhden (melko vakiona pysyvän) melodian, jota jää laulamaan, kunnes ollaan vakiinnutettu se yhteinen laulu. Sen jälkeen sitten saakin ottaa omia soolovuoroja, joissa saa käyttää kaikkien laulamista lauseistga poimittuja sanoja, joko niin, että käyttää vain niitä tai sitten voi myös tarpeen mukaan tuoda sidossanoja tai muuta myös mukaan. Perusajatus on se, että pyritään hyödyntämään sitä materiaalia, mitä on jo laulettu, mutta eihän sitä välttämättä muista enää siinä sooloa laulaessaan eli pyrkimys on taas yhteen ja vaikkei onnistu, niin so what, se on vaan pyrkimys, ei siinä ole pakko onnistua.

Tämä versio oli ehkä selkeämpi itselleni, koska jokaisella oli oma selkeä äänensä, mitä laulaa. Toki sen ekan melodian luominen oli vähän tuskaista itselleni. Kun siinä lähtee liikaa järkeilemään sen kanssa ”miten ja mitä laulaa”, niin sisäiset paineet nousevat. Huomasin ja tiedostin sen, että mulla kesti tosia kauan tuottaa se oma melodiani ja toiset joutuivat looppaamaan omaa melodiaansa kauemmin, kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Ihan vaan koska en saanut langan päästä kiinni ja sovitettua omaa melodiaani jo laulettuun kokonaisuuteen. Iskut on vähän vaikeita vielä ja toisto myös. Nyt kuitenkin sain laulettua oman melodiani, koska uskalsin antaa itselleni myös luvan epäonnistua tarkan ja toistettavan melodian luomisessa. Se oikean ja täsmällisen toiston vaatimus vaan on liikaa mielelleni. Se on lukitseva vaatimus, jonka asetan itselleni. Vähän se rakenne muuttui siellä välillä, mutta mitä sitten. Ei sitä ollut kielletty, etteikö melodia saisi myös muuttua laulun edetessä. Yksi mikä vähän syö itseltäni kykyä keskittyä siihen omaan touhuamiseen on kuuntelemisen tarve. Kun keskityn kuuntelemaan ihan tosissaan toisten laulua, niin saatan unohtaa tuottaa ääntä, koska yleensähän kuunnellessa on aika hiljaa. Laulaessa stemmoissa tai omia melodioita yhtä aikaa, pitäisi pystyä yhdistämään vaivaton äänentuotto ja riittävän tarkka kuuntelu ja se ei vielä aina onnistu. Kyllä se siitä. Lisää treeniä ja laulua.

Madrigaalien ihmeellisestä maailmasta siirryttiin laulamaan duettoja. Itse pääsin tekemään esineiden rakkauslaulun, mikä on aina kiva tekniikka, koska siinä pääsee sukeltamaan vähän semmoseen omaan satumaailmaansa. Shampoopullo ja hammasharja löysivät ihanasti yhteisen sävelen ja vaahtoavan puhtaan tulevaisuuden. Hirveän suuri kiitos siitä miellyttävyydestä täytyy osoittaa lauluparille, jonka kanssa oli hyvä kontakti ja saatiin luotua kiva harmoninen maailma. Ihan kiva olisi ollut tietenkin kokeilla myös pitkästä aikaa myös kaksintaisteluduettoa, mutta näitä kokeiltiin vaan yhden parin verran kumpaakin, jotta saadaan perusidea selville. Tuttuja tekniikoita on kiva kertailla ja päästä kokeilemaan myös uusien ihmisten kanssa.

Syöttösanalauluja

Syöttösanalaulu oli sitten sellainen tekniikka, jota tehtiin useammalla eri tavalla. Jokainen sai kirjoittaa lapun, jossa oli sattumanvaraisia sanoja, joihin Hannu kirjoittamisen lomassa heitteli inspiraatioksi erilaisia ajatuksia siitä, millaisia sanoja voisi kirjoittaa. Ehdotuksia tuli niin paljon, että jokaisen listasta tuli varmasti hyvin erilainen, koska sai ihan itse keksiä, mihin kategorioihin sanoja kirjoitti ja minkä sanan siihen liittyen kirjoitti. Aluksi tätä lähdettiin tekemään soolobiiseinä, joista sitten vaihdettiin parin laulajan jälkeen duetoihin. Ihan jo ajallisista syistä se oli järkevä valinta, jotta kaikki pääsevät tekemään ja ehditään kokeilemaan mahdollisimman montaa tekniikkaa illan aikana. Tekniikka on yksinkertaisuudessaan siis se, että yksi tai useampi henkilö laulaa ja yksi syöttää sinne sattumanvaraisina väliaikoina sanoja.

Tästä tekniikasta nostaisin esiin kaksi ajatus. Ensimmäinen on se, että sanojen syöttäjän roolissa voi kokeilla erilaisia strategioita, miten usein ja mihin kohtaan sanoja syöttää. Siitä ei ehkä kannata edes duetoissa kantaa suurta huolta, että miten syöttää sanan ”oikealle ” ihmiselle, vaan syöttää sen sanan ja siihen saa reagoida kumpi tahansa. Yleensä se joka reagoi on se, joka juuri laulaa, jos sana tulee keskellä laulua tai jos se tulee säkeistöjen vaihtokohdassa, niin sitten se on se, joka on aloittamassa säkeistöä. Yksi olennainen huomio on se sanojen syöttäjälle, että kannattaa sanoa ääneen, milloin ollaan listan viimeisessä sanassa. Tämä on tärkeä siksi, että laulajat tietävät milloin pitää viedä biisi loppuun. Se ei haittaa, että siinä ”tekniikka näkyy” myös kuulijoille, vaan se on kaikille selkeä ratkaisu.

Toinen ajatus on se, minkä Hannu nosti esiin liittyen siihen, milloin se syötetty sana kannattaa käyttää. Senhän voi käyttää joko heti seuraavana sanana tai vasta myöhemmin pienen johdattelun jälkeen. Nämä ovat kaksi ihan yhtä hyviä strategioita ja niitä voi varioida. Se mikä kannattaa kuitenkin huomata on omat reaktiot. Jos tulee joku sana, mikä aiheuttaa epävarmuutta tai pelkoa tai ei vaan haluaisi sanoa sitä, niin sitten kannattaa sanoa se heti. Tämä oli se, mitä Hannu ohjeisti. Tietoisena valintana kumpi tahansa strategia ”laula sana heti” tai ”laula sana myöhemmin” ovat hyviä ja käyttökelpoisia. Kuitenkin, jos huomaa itsessään sen, että lähtee kiertämään ja välttelemään jotain sanaa, koska se sana itsessään tuntuu tuhmalta, epämiellyttävältä tai sellaiselta, että sitä ei halua sanoa, niin kannattaa laulaa se heti kärkeen ja sitten lähteä perustelemaan se laulun maailmaan sopivaksi.

Esimerkkinä voi ottaa, vaikka laulun, joka kertoo mummolasta ja sitten seuraava syöttösana onkin ”puukulli”, mikä ei oikein istu siihen herttaiseen kuvaan, jota olet laulanut. Niin se, että tulee tuollainen sana ei tarkoita sitä, että nyt pitää rikkoa se maailma, mitä on laulettu ja heittäytyä täysin rivoksi. Ei, vaan se oma todellisuus saa säilyä. Nyt kuitenkin tulee tällainen sana, joka ei heti assosioidu sinne mummolaan. No laulaa sen heti kärkeen ja luottaa siihen, että kyllä sille joku perustelu tulee, miksi se tuli sanottua. Luottaa omaan luovuuteensa. Yksinkertaisimmillaan yhteys voi löytyä, vaikka näin: ”Puukulli … tapas mummo suuttuessaan huutaa. Puukulli, se on lempikirosanani.” Mikä tahansa sopii kyllä sinne lauluun, kunhan sille antaa luvan sopia. Toki siitä voi lähteä huima takauma mummon nuoruuden veistelyvuosiin tai nykyisyyteen, jossa mummo opettaa tätä jaloa puukullin veistelytaitoa jälkipolville. Se voi olla mitä tahansa. Eli ei kannata lähteä himmaamaan siksi, että tuli joku vähän nololta tai härskiltä tuntuva sana. Ei kannata pelätä yllätyksenä ilmaantuvaa pimpsaa tai hieromasauvaa, kyllä niille aina paikka ja käyttötarkoitus laulusta löytyy.

Huomiona tähän liittyen: Kunnioittavuus tietenkin kannattaa aina muistaa, jos syöttösanana tulee joku selkeästi vähemmistöjä halventava termi tai jotain tämän suuntaista. Siinä myös sitten sanojen syöttäjänä kannattaa käyttää omaa harkintaa, että syöttääkö sen tyyppistä sanaa ollenkaan. Enkä kannusta tässä sensuuriin tai sanojen valikoimiseen, vaan kunnioitukseen. Ei tahallaan dissata ketään tai tehdä mistään vähemmistöstä vitsiä impron varjolla. Pysytään huumorissakin mieluummin valon puolella ja jos iskuja haluaa tarjoilla, niin sitten lyödään reilusti ylöspäin ja enemmistöjä kohti.

Musatyylejä

Musatyylien kanssa tulee aina vähän jotain uutta, vaikka olen aika moneen kertaan näihin ajatuksiin juurikin Hannun opetuksessa päässyt tutustumaan. Hannun rennon letkeä perusajatus musatyyleissä siirtää huomion pois siitä musatyylin ”oikein toteuttamisesta”. Yhteen musatyyliinkin mahtuu monenlaista sisälle eli kannattaa opetella ehkä enemmänkin luovaa feikkaamista. Mikä on riittävästi sitä tyyliä? Hyödyksi on kuunnella monenlaista musiikkia ”analyysihousut jalassa”, jotta tunnistaa eri tyylien perusjujut ja toistuvia kaavoja. Tällä kertaa lauleskeltiin koko porukalla piirissä Ovimatto-reggae ja sen pariksi Peltotyöaiheinen soul-biisi Motown-kuorotekniikalla (”pellolla kaikilla heiluu, mitkä heiluu”). Tämän jälkeen mentiin sitten fiftari- ja ”Elvis”-rokin maailmaan tutkimaan erilaisia rytmisempiä (”shuubi-duubi-du-wop-wop”) ja pitkiä vokaaliäänteitä sisältäviä (”uu-uuu-uu-uu”) kuvioita solistisesti ja kuoroissa. Erittäin makea oli myös näitä yhdistävä tekniikka, missä oli yksi rock ’n rollia laulava solisti, jonka taustalla oli kaksi kahden hengen kuoroa, joista toinen teki rytmisempää kuviota ja toinen pitkiä vokaaleja sisältäviä melodioita.

Usein tärkeämpää laulajana oikean musatyylin jokaisen kiemuran ja rakenteen tuntemuksen sijaan on oikean asenten omaksuminen. Teimme päivän päätteeksi pienen sukelluken hevin maailmaan ja siellähän äänenkäyttö on ihan oma taiteenlajinsa. Löytyy matalaa örinää sekä todella voimallisia metallisia ja oopperatyylisempiä soundeja. Se tyylin vaihtelevuus saa myös näkyä improvisoidessa. Itse en esimerkiksi pysty hirveän korkealta laulamaan tai vetämään korkeita kiekaisuja ilman, että mennään äänen äärialueille, mutta sitten jotain matalampaa pystyn taas vetämään paljon rennommin. Ottaa sieltä ne elementit, mitkä tekevät siitä tunnistettavaa heviä, jotka itse pystyy toteuttamaan. Kyllähän hevissäkin on sellaista perinteisempää laulua sisältäviä osioita, eikä se ole useinkaan pelkkää death metal -tyylistä laulua tai korkeita säveliä. Hannu luonnehti, että hevin sellainen on peruslaulu on pop-laulua jäntevämpää ja tyylillisesti lähellä musikaalityylistä laulua. Ei siis tarvitsee huutaa ääntään käheäksi, jos ei hevilaulun tekniikka ole hallussa. Ei tarvitse ajatella, että se on kovaan ääneen laulamista, vaan toteuttaa hevin asennetta ja ehkä jotain tunnistettavaa piirettä omalle äänellä sopivalla tavalla. Musatyylien kanssa voi leikitellä aika vapaasti. Se on kokonainen maailma, jossa ei tarvitse osata kaikkea, jotta siellä voi leikitellä.

Illan päätteeksi laulettiin vielä porukassa yhteenääneenlauluna pieni rauhoittumislaulu, jonka aiheeksi valikoitui käyttämättä jääneistä syöttösanalistoista ”rukousnauha”. Yhteenääneen puhuminen on haastavaa ja laulaminen on ehkä vähäsen helpompaa, koska se mahdollistaa luontevasti äänteiden venyttämisen. Tämä oli tosi kiva tapa laskeutua energisempien musatyylien maailmasta takaisin tähän iltaan. Tässä oli tosi hienoa aktiivista kuuntelua koko porukalta. Miettikää, yhdeksän tyyppiä laulaa yhtäaikaa ja ilman kuultavissa olevaa viivettä samoja sanoja, joita kukaan ei tiennyt ennen kuin ne tulivat sanotuksi. Kukaan ei selkeästi liidaa tai pyri luomaan hienoa laulua, vaan kaikki syntyy organisesti sen ryhmän kesken. Kun tämän homman saa toimimaan, niin se on hieno saavutus jo itsessään. Sisältö on ihan sivuseikka, mutta kyllä sieltä yleensä jotain kryptisen runollista viisautta löytyy. Tai sitten ei ja sekin on enemmän kuin okei.

Ai että. Kyllä musaimpro on ihanaa, vaikka välillä pelottaa ja tuntuu epävarmalta, niin yhdessä siitä selvitään.

Ei muuta kuin kuulevat korvat auki, musiikkia soimaan ja kohti viikonloppua!

Moi!