Tarina: Metsäni kaunein puu

Tehdään vaihteeksi tarina. Pieni luova mielen ja kirjallisen paletin putsaus. Mitään muita vaatimuksia ei ollut, kuin se, että sattumanvaraisin väliajoin poimin, hyvin sekoitetusta, korttipakasta kortin, jonka sanaa tulee mahdollisimman nopeasti käyttää tarinassa. En päättänyt korttien määrää valmiiksi, vaan joka kerta, kun kirjoittamisen tahti hidastui tai ajatus alkoi harhailla, nostin yhden kortin. Aluksi luonnollisesti tarvittiin yksi sana inspiraatioksi ja pakasta nousi: ”Puu”, josta siis tarinan nimi sai innoituksensa.

Metsäni kaunein puu

Muistan, kuinka käteni kulki pitkin pintaasi. Kuinka hitaasti aika kului, kun olit siinä. Muistan miten pidit kädestäni kiinni ja puhuit hiljaisella äänellä sanoja, jotka olin aina halunnut kuulla. Muistan sen kaiken, kuin se olisi tapahtunut eilen, vaikka siitä on jo vuosia. Hammastahnatahrat lavuaarissa on jo aikaa sitten pesty pois. Muistan sen, miten sun oli aina pakko saada sitä tiettyä hammastahnaa. Sitä moottoriöljyn hajuista ja makuista. En ole ostanut sitä sen jälkeen, mutta muistan yhä sen tuoksun hengityksessäsi. Ei se ollut paha haju, voimakas vaan. Äijä-hammastahnaa. Kliinistä ja kovaa. Tehokasta.

Aika ei ole ollut armoton muistoilleni. Ne ovat pehmeitä ja sulavia, kuin untuvaa, kun kosketan niitä mielessäni. Olet yhä rakkaimpia muistojani, elävä ja värikäs, täynnä sävyjä ja aistimuksia. En ole osannut ehkä päästää irti niin hyvin, kuin olisi pitänyt. En ehkä ole edes yrittänyt.

Ukkosen raivotessa ulkona, ikävöin sinua eniten. Kun salamat täyttävät taivaan ja kohtaavien varausten jyly kumisee yli aution maan, silloin ikävöin sinua. Sade viipyy vielä ja taivas hehkuu, kuin hetket kanssasi. Tyhmää, mutta jopa tuo sukkasi, jota en vain nostettua lattialta, tuntuu tärkeältä. Se on tärkeä, koska se kertoo sinun olleen siinä. Jättäneen jälkesi maailmaani. Kertoo, etten kuvitellut kaikkea, vaikka paljon kuvittelinkin.

Saippuan tuoksu muistuttaa siitä, miten puhtain käsin kosketit kasvojani, kun tämä kaikki alkoi. Puhtaus oli tärkeää. Liioiteltukin hygienia ja suojaukset. Muistan miten katsoin maskin taakse jäävän hymysi hohdetta silmissäsi. Muistan sen, miten nauroit, kun kerroin jonkun typerän vitsin. Lempeästi kärsien siedit aina huonoa huumoriani, nautitkin siitä.

Vaan eihän mikään kestä. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Jotain, mikä tuhoaa kaiken. Se olin minä, joka kaiken sain hajoamaan tuhansiin osiin. Se olen minä joka nyt kaipaan, koska en silloin osannut olla tyytyväinen. Ajattelin, että voisin saada kaiken, vaikka halusin vain sinut. Sinut. Voi. Antaisin mitä tahansa, jos edes kerran vielä näkisin hymysi valaisevan tämän tyhjän tuvan ja elämäni savuavat rauniot. Antaisin kaiken, muttei minulla ole enää mitään annettavaa.

Käteni hipaisee seinää, hirren halkeilevaa pintaa, kun suljen huoneen oven ja poistun.

Sielunsiskoni, sitä sinä olit. Toinen puoliskoni ja täydentäjäni, jota ilman olen puolinainen. Oven sulkeutuessa mietin sinua. Muistan kaiken. Kaiken senkin, minkä tahtoisin unohtaa. Kaiken sen, mitä en tahdo unohtaa. Kaiken. Sinut. Minut. Meidän hetkemme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑