Kahden pitkän miehen musaimprokurssi osa 3 – Saisimmeko sanan… (esiintyminen ja yleisö)

Aikataulu- ja opettajateknisistä syistä kurssin kolmas ja neljäs kerta menevät nyt vähän väärässä järjestyksessä eli normaalisti yleisövuorovaikutus olisi vasta esitystä edeltävä kurssikerta, jolla valmistauduttaisiin kurssin viimeisen kerran esitykseen. Tällä kertaa se tuli aiheena siis vähän aikaisemmin, kuin looginen suoritusjärjestys ehkä antaisi olettaa. Näin ollen kolmannella kerralla keskityttiin Iiro Ollilan (Stella Polaris / Kaksi pitkää miestä) ohjauksessa yleisö- ja lavavuorovaikutukseen sekä hyvässä että pahassa mielessä. Tämä kerta oli tämän kurssin harjoituskerroista vähiten aktiivista laulua ja tekemistä sisältävä kokonaisuus, jossa oli suurempi painoarvo reflektiokeskusteluilla ja kirjallisella reflektiolla. Tehtiin erilaisia lämppärinomaisia juttuja sekä toimittiin pienryhmissä ja sitten myös ihan kaikessa rauhassa istuttiin juttelemassa asioista.

Lämppäreitä

Lämmittely ja harjoitteet kerran alussa toivat sekä onnistumisen kokemuksia että epäonnistumisia tai enemmänkin kykenemättömyytä rauhoittaa itsensä pelottavana hetkenä. Mennään ensin onnistumisiin. Musta tällä kertaa oli tosi mieluisat lämppärit, vaikka siellä oli joukossa itselleni aiemmin ahdistusta aiheuttanut tekniikka. Nyt en muista tai keksi oliko tälle joku ”virallisempikin” nimi olemassa, mutta yksinkertaisuudessan tekniikka menee niin: yksi laulaa keskellä jotain laulua, johon kaikki piirissä yhtyvät ja kun siltä tuntuu, kuka tahansa saa varastaa paikan siinä parrasvaloissa ja alkaa laulaa uutta laulua. (Ehkä tämä on ollut jossain kurssilla ainakin nimellä spotlight tai jotain vastaavaa) Pointti siis ei ole siinä oikein laulamisessa tai siinä, että pitäis laulaa mahdollisimman paljon sanoja. Tämä on osittain myös kaverin auttamisen harjoite, sillä kaikki, jotka ovat olleet siinä keskellä tai siihen tyhjäpäinä menneet, ilman ideaa laulusta, tietävät, miten nopeasti laulettava materiaali loppuu ja miten ihanaa on kun joku ”varastaa” vuoron.

Tämä on sellainen harjoite, jossa olen jäätyillyt aiemmilla kursseilla ihan huolella. En ole ottanut vuoron vuoroa, koska kynnys on ollut liian kova. Tällä kertaa ainoa hidaste oli viikonloppuna revähtänyt pohje, mitä yritin kovasti varoa, mutta improvisoidessa ja hetken imussa valitettavasti fyysiset vammat saattavat unohtua ja tulee telottua itseään vahingossa lisää. Nyt riitti yksi varomaton kerta astella keskelle laulamaan ja muistin sen, ettei jalka kestä normaaliaskeleita, joten hyppelin sitten yhdellä jalalla lopun aikaa harjoitteessa. Se oli aika hilpeää hommaa sekin. Kuten sanoin, niin yleensä jäädyn tässä harjoitteessa. En muista yhtään kertaa, jolloin olisin onnistuneesti tehnyt tätä. Muistan kerran melkein onnistuneeni rohkaistumaan astumaan keskelle, mutta sillä samalla hetkellä työpajan vetäjä keskeytti sen harjoitteen, joten sekin meni silleensä pieleen.

Nyt kun tunnistin itsessäni sen, että tämä on harjoite, jossa yleensä hannaan ja välttelen vuoron ottamista, niin tein heti alussa päätöksen, että menen aina, kun vain mahdollista. Heti, kun tulee tunne tai rupeaa joku biisi soimaan päässä, niin menen ja otan vuoron. Niin teinkin. Toki parissa kohtaa olisi tehnyt mieli pelastaa joku keskeltä, mutta mulla ei ihan riittänyt vielä voimat tässä harjoitteessa tehdä täysin tyhjänpään aloituksia. Tarkoitan siis sitä, että astuu keskelle vailla ajatustakaan mistään biisistä. Eikä se siinä mielentilassa ja sen hetkisellä henkisellä kapasiteetilla olisi luultavasti onnistunutkaan, koska olisin voinut kyllä mennä keskelle, mutta olisin todennäköisesti saanut siinä mielen tyhjentävän paniikkireaktion. Tein omien voimavarojeni rajoissa ja se oli ihan riittävää. Koin onnistuneeni, kun menin useamman kerran keskellä ja lauloin ihan kuuluvasti meni se biisi se biisi oikein tai väärin. Yksi huikean hienosti väärin mennyt biisi oli ’Finlandia’. En muista, mitä biisiä keskelläolija lauloi, mutta siitä mielessäni syntyi automaattinen linkki Finlandia-hymniin, jota sitten mielestäni aloin keskellä laulamaan. Ainoa vaan se, että kun olin laulanut muutaman sanan ”Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa…”, niin tajusin laulavani biisiä Maamme-laulun sävelellä, mikä rupesi naurattamaan itseänikin, koska se oli jotenkin niin herkullinen aivosolmu. Se oli silleen tyhjäpää hetki, että mulla oli ajatus biisistä, mutta ei sinänsä mitään käryä, miten se menee ja aloin vaan laulaa luottaen, että jotain sieltä tulee, koska se on kuitenkin tuttu laulu.

Melodiapaniikin paluu

Se epäonnistumispuoli oikeastaan liittyy samaan, kuin aikaisemmallakin kurssikerralla eli melodioiden luomiseen ja toistoon. Tehtin taas piirissä melodioita. Niitä tehtiin siten, että jokainen vuorollaan loi melodian, jonka ensin lauloi itse pariin kertaan ja sitten kaikki toistivat sen. Siitä saatettiin tehdä myös stemmoissa versioita tai muuta leikittelyä. Olin siinä piirissä viimeisenä. Olin siis nähnyt ja kuullut jo kaikkien melodiat, mikä itsessään on vertailuun taipuvaiselle mielelleni vaikeampi paikka, kuin ihan ensimmäisenä laulaminen. Nyt se oli erityisen kuumottavaa, koska pohjalla oli edelliseltä viikolta jäänyttä ahdistusta melodioita kohtaan. Sen lisäksi olin nähnyt sen, miten pitkään joku toinen ryhmäläinen oli joutunut laulamaan yksin melodiaansa, kun se vähän haki toistossa muotoaan, ennen kuin muut lauloivat hänen kanssaan. Se ajatus, että joutuisin paitsi luomaan sen melodian ja toistamaan sen, saattaisin joutua myös laulamaan sen useita kertoja, koska en saa sitä pysymään kasassa tai ääni huojuu tai jotain, ahdisti ihan älyttömästi. Minulla oli tosi paljon aikaa kelata pelkotiloja mielessäni läpi, koska kun kaikki muut olivat jo laulaneet omansa siirryttiin ihan orgaanisesti pitkähköön keskusteluun aiheesta, jolloin jouduin odottamaan oikein ekstrakauan omaa vuoroani. (Jälkihuomio: tästä syystä muuten toisessa ”mikä estää improvisoimasta” -lapussani luki ”odotuttaminen = rima nousee”, koska niinhän siinä käy itse kullekin.)

Tiesin, että vuoroni tulee, koska näin pienessä ryhmässä ja selkeässä muodostelmassa ohjaaja ei unohda olemassaoloasi, vaikka ehkä juuri sillä hetkellä toivoisi, kun tietää ettei pysty suoriutumaan. Yritin kyllä, ei se siitä ollut kiinni. Olin siinä ryhmäkeskustelun aikana ehtinyt vähän jo rauhoitella pelkojani ja ajattelin hetken pystyväni tehtävään. Aloitin laulamaan jotain melodiaa, mutta keskeytin sen ja käännyin piiristä poispäin, kun en pystynyt jatkamaan tai kohtaamaan kenenkään katsetta. Se on selkeä merkki läsnäolon puuttumisesta ja erillisyyden tunteesta. Siitä, että olen yksin yrittämässä selviytyä, muista huolimatta, ei heidän kanssaan. Että olen yksin. Kun aloin laulamaan, niin lauloin niin kauan, kuin tietoisella mielellä oli materiaalia. Tällä tarkoitan sitä, että sellaisessa sisäisen kiihtymyksen ja rauhattomuuden tilassa, mitä pelko aiheuttaa, pystyn kyllä tuottamaan jonkun matkaa materiaalia. Kuitenkin siinä kohtaa, kun jollain tasolla tietoisen mielen pitäisi päästää irti ja improvisaation alkaa, tapahtuu pysähdys. Siinä kohtaa tajuaa olevansa oikeasti ihan paniikissa ja mieli on tyhjä tai ei se tyhjä ole, mutta ajatukset kulkevat sellaisella vauhdilla, ettei niistä mistään saa kiinni. Katse on kuin pupulla ajovaloissa ja ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin käpertyä pieneksi, sulkea silmät ja toivoa, ettei satu kovin pahasti.

Paniikki. Niin. Tajusin siinä hetkessä ajatelleeni noin miljoona ajatusta mm. sen, etten ikinä pystyisi toistamaan sitä, mitä ikinä juuri nyt laulankaan, koska en kuule mitään siitä, mitä laulan. Sitten mietin myös sitä, kun en onnistu toistamaan juuri laulamaani puhtaasti toisella kertaa, joudun laulamaan sen vielä kolmannen ja neljännen tai ties kuinka monennen kerran ja oikeastaan tämä ensimmäinenkin on jo liian ahdistava. Tajusin olevani ihan suossa. Suustani tuli vielä laulua tuossa vaiheessa, kun ajattelin nuo ja kun olin päässyt kelassa tarpeeksi pitkälle, niin laulu loppui. Iski häpeä ja pelko ja kaikkea mahdollista. Siinä kohtaa olisi pitänyt olla järkevä ja sanoa, etten pysty yrittämään uudelleen, koska sisäiset kierrokset olivat aivan liian kovat. En pystynyt keskittymään kuuntelemaan säestystä tai oikein mihinkään. En ollut maadoittunut tai läsnä hetkessä, vaan olin jossain oman pääni paniikin päällystämissä huoneissa, joissa on kylmää ja sekavaa, enkä pysty sieltä yksin tietäni löytämään takaisin läsnäoloon. Siis sellaiseen, jossa pystyisin toimimaan.

Yritin kuitenkin uudelleen, koska Iiro sitä ehdotti ja olisihan se voinut onnistuakin. Ei ehkä niin nopeasti täyden paniikkijarrutuksen jälkeen, koska sydän tykytti edelleen kurkussa ja mieli oli ylikierroksilla, mutta se olisi voinut toimia. Olinhan onnistunut edellisellä viikolla tekemään jotain, missä olin saanut samankaltaisen reaktion yksisuoritteen edellä. Nyt ei onnistunut ja jouduin sanomaan, ettei pysty, koska säestys alkoi puuroutua korvissa ja tunsin miten kurkku sulkeutuu pelon ja ahdistuksen voimasta, joten ei musta olisi siinä tilanteessa ollut melodiaa laulamaan. Se jäi siihen sitten se asia. Jatkettiin eteenpäin ja lähdettiin tekemään muita juttuja. Eikä siitä mitään sen suurempaa pelkoa jäänyt. Tunnistin sen, että sisäisesti en ole tasapainossa ja että tämä, melodiat ja joku semmonen oikein laulamisen pakko, ovat asioita, joita kannattaa jatkossa harjoitella, koska ne osuvat johonkin aika syväntason epävarmuuteen ja pelkoon. Enemmänkin jäi uteliaisuus tutkia asiaa lisää ja ymmärrys siitä, että laulamisessa ja äänenkäytössä on paljon sellaista, mikä vaatisi pitkäjännitteistä treeniä, jotta pelot ja epävarmuudet helpottaisivat.

Reflektiota ja huonoja esityksiä

Suuri osa tästä kerrasta menikin jutellessa siitä, mikä auttaa ja mikä estää itseä improvisoimasta. Asia sai olla mitä vain omassa tekemisessä, olosuhteissa tai muiden toiminnassa. Kirjoitimme yhteensä neljä lappua, joista kahteen laitettiin asia, joka tukee improvisoimista (lavalla) ja kahteen muuhun improvisoinnin esteitä, jotka vaikeuttavat sitä. Olen osin unohtanut, mitä kirjoitin näihin lappuihin. Se johtuu siitä, etten kirjannut asioita ajallaan muistiin, vaan annoin ajan kulua ennen kuin reflektoin tätä kurssikertaa. Itse asiassa olen ainoastaan unohtanut sen, mitä toisessa positiivisista lapuista luki. Ensimmäisessä oli ”lämppääminen ja yhdessä hölmöily” tai jotain siihen suuntaan, mutten muista kirjoitinko toiseen ”kuunteleminen” vai jotain ihan muuta. Toisaalta tajuan, että vastaukseni olisivat tänä päivänä todennäköisesti vähän erit, kuin silloin. Ei siksi, etteivätkö samat asiat edelleen olisi tärkeitä, vaan koska eri asiat pälkähtävät mieleen eri hetkinä. Jouduin tuona iltana vähän pinnistelemään, jotta sain kaikille lapuille jotain kirjoitettua. Eikä se johtunut siitä, etteikö niitä asioita olisi ja enkö olisi niistä tietoinen. Siinä hetkessä ja sinä iltana pääni oli kuitenkin aika jumissa ja ajattelu hidasta, joten en meinannut saada mitään itsestäni ulos. Lopulta taisin kirjoittaa suurimpaan osaan lapuista ohjeista poiketen useamman samaan teemaan liittyvän jutun, enkä vain yhtä asiaa.

Se, mikä jäi itselleni voimakkaimmin mieleen oli ryhmäkeskustelussa ääneenluettu ajatukseni siitä, mikä estää minua improvisoimasta. Olin kirjoittanut toiselle lapulle: ”yksin / huomiotta jättäminen”. Sitä ajatusta sitten siinä ryhmän kanssa ringissä istuessa sain sanallisesti selittääkin, mutten oikein osannut sanoittaa sitä, kuten olin sen tarkoittanut tai siis siltä minusta tuntui. Annoin kyllä jonkun selityksen, mutta se oli eri, kuin se ajatus, joka minulla oli ollut lappua kirjoittaessani. Huomasin sen kyllä, mutta sanoin sen ajatuksen, jonka pystyin siinä tilanteessa muotoilemaan, koska en oikeasti enää muistanut, mitä olin ajatellut, kun kirjoitin sen lapun. Nyt se on helpompi palauttaa mieleen, mutta silloin ei, koska olin ihan umpimasentunut ja rättiväsynyt, vaikken sitä oikein itsellenikään suostunut myöntämään.

Mulle ”yksin / huomiotta jättäminen” tarkoittaa semmosia hetkiä, kun lavalla tajuaa, etteivät omat siivet kanna ja mistään ei saa apua. Se on semmonen asia, minkä kanssa olen kipuillut oikeastaan koko improhistoriani ajan. Siinä on sekä se puoli, että tunnen kyvyttömyyttä kuulua ryhmään ja liittyä toisten mukaan. Tulee semmonen alitajuinen torjutuksi tulemisen viba, vaikkei sitä sinänsä ole välttämättä tarkoitettu niin. Joku toinenhan saattaa reagoida jännitykseen sillä, että alkaa voimallisemmin ohjaamaan ja vetämään tilannetta omaan suuntaansa, jolloin muiden kuuntelu unohtuu. En näe siinä useinkaan pahaa intentiota. Se vaan on toistuva teema. Esityksissä vähän vieraamman tai väliaikaisesti kootun ryhmän kanssa se on näkynyt siinä, etten uskalla yksin astua lavan sivusta lavalle. En aloittamaan tai auttamaan. Tässä on ristiriita, tiedän. Sanoin, ettei kukaan auta minua ja sitten myönnän, etten itsekään auta ketään. Selitys, miksi en pysty sitä tekemään on se, etten tunne sillä hetkellä kuuluvani siihen tilanteeseen, siihen ryhmään tai oikein mihinkään. En voi ottaa sitä tilaa tai edes tehdä sitä läpikävelyroolia, jos tuntuu, että olen ylimääräinen. Tiedän aiheuttavani sen tunteen itselleni pääosin itse. En vain osaa aina lopettaa sitä. En osaa vakuuttaa itselleni, että minullakin on oikeus olla tässä juuri tämän porukan mukana ja että kuulun siihen ryhmään.

Sitä tunnetta ei tule vakkariporukassa, jossa osaa jo paremmin lukea ihmisiä ja tietää, milloin joku on tottumuksen tai jännityksen aiheuttama tyrmäys, eikä siitä sitten lue sen enempää. Sen sijaan väliaikaisissa kurssiryhmissä sen sijaan oma itsetunto ja tunnetilat ovat voimakkaammin läsnä, koska on yhä jostain lapsuudesta tai mistä peräisin olevaa alitajuista pelkoa siitä, ettei sovi porukkaan. Se miksi sitä tällä kerralla ajattelin johtui varmasti siitä, että tunnistin oman synkkyyteni. Sen masennustilan hidastaman rytmin ja vaikeuden nähdä hyviä merkkejä. Tajusin lukevani yhä voimallisemmin tosi pieniäkin torjunnan merkkejä.

Yksi esimerkki tältä kerralta liittyy pienryhmämme demoesitykseen, jota suunnitellessa jouduin oikeasti tietoisesti tsemppaamaan, etten olisi vaan ollut hiljaa tai vaiennut, kun tuntui, että toisista ajatukseni olivat ihan tyhmiä. Paino sanalla tuntui, koska en ole mikään ajatustenlukija. En tiedä, mitä he oikeasti ajattelivat tai ajattelivatko mitään. Tiesin sen, mitä luin ilmeistä ja eleistä sekä äänenpainoista. Luin niistä kiinnostuksen puutetta ja torjuntaa, koska kumpikin kuunteli aika eleettömästi ja perusilme kasvoillaan, eikä äänenpainoissa ollut suurta liikettä puhuessakaan mihinkään suuntaan. Normaali mielentilassa ja henkisellä kapasiteetilla voisin vaan ohittaa sen havaintona. ”Okei, he kuuntelevat ja puhuvat tällä hetkellä aika neutraalisti ja hillitysti.” Olisin voinut tunnistaa sen peruskeskustelun ilmapiiriksi, jossa vaan vaihdetaan kaikessa rauhassa ajatuksia ja hoidetaan asialliset asiat. Ollaan aikuisia ja keskustellaan sen kummepia hötkyilemättä. Sen sijaan, koska olin aika poikki ja synkissä tunnelmissa, niin annoin sille rauhallisuudelle ja reagoimattomuudelle erilaisen painoarvon. Huomasin myös puhuvani vähän enemmän kuin normaalisti, mikä hiljenemisen ohella voi joskus minullakin olla hermostuneisuuden merkki. Tuntuu, ettei tule kuulluksi tai saa mitään reaktiota, tai jotenkin haluamaansa vahvistusta, joten sitä rupeaa tuottamaan enemmän puhetta, kuin olisi mitenkään tarpeen.

Demoesitykset – ”huonoa improa”

Yksi keskeinen osa ja johdatus ryhmäreflektioon oli kahdessa pienryhmässä toteutetut pienet ”huonon impron” demot. Kumpikin ryhmä sai siis vähän suunnitteluaikaa ja lavan itselleen. Tarkoituksena oli tehdä niin huonoa improa, kuin mahdollista. Silleen käänteisestihän siinä tutkitaan myös sitä, mikä on meidän käsityksemme hyvästä improvisaatiosta, esiintymisestä ja yleisövuorovaikutuksesta, kun toinen puoli ryhmästä toimi esityksemme yleisönä. Meidän ryhmämme teos oli oikein kunnon spektaakkeli, jossa siis emme sietäneet toisiamme emmekä oikein yleisöäkään. Eikä siinä kyllä musiikkia tai laulukaan ollut, vaikka yritystä vähän siihen suuntaan oli, mutta kun oli päätetty, että kukaan ei tue toisia, eikä lähde mukaan mihinkään ja muutenkin rikotaan kaikkea sitä vastaan, mikä improssa hyvää käytöstä ja toivottavaa toimintaa. Pyydettiin yleisöltä inspiraatiosanoja, mutta hylättiin ne kaikki ja valittiin sitten oma, koska yhdellä oli hyvä laulu siitä aiheesta. Yksi tulee myöhässä ja yrittää olla kova stara. Egot kolisee ja kellään ei ole kivaa.

Sen oman esityksen tiimellyksessä meillä jokaisella oli myös materiaalina jonkun toisen ryhmäläisen kirjoittama lappu, jossa oli yksi asia, mikä estää improvisoimasta. Se lappu piti sitten jossain kohtaa esitystä ottaa esiin ja vasta siinä kohtaa lukea ja sisällyttää omaan toimintaan sen esityksen sisällä. Minä sain lapun, jossa oli sisältönä ”tähteys”, mikä muutti oman lavatoimintani suuntaa vähäsen. Sitä ennen olin ollut nyreä, mutta toisaalta pyrkinyt myös välttelemään parrasvaloja. Sitten kun otin sen lapun, niin tajusin, että vaikka oli sovittu etukäteen sen, joka tuli viimeisenä tulee tilanteeseen olevan show’n diiva ja sooloilija, niin mun pitää pyrkiä nyt nostamaan itseni valokeilaan. Siitä seurasi vähän aktiivisemmin yleisöön suuntautuvaa toimintaa sekä oman statuksen sekä volyymin nosto.

Lopulta kaikki päättyi kaaokseen, eikä kukaan tiedä mitä tapahtuu. Vaikka kuinka yritettiin vihjata, niin yleisö ei suostunut poistumaan. Toki, jos maailman tilanne ei olisi se, mikä se tämän vuoden on nyt ollut, niin huonossa esityksessä olisimme myös menneet oikeasti yleisön sekaan ja lähietäisyydelle. Tuoneet ehkä yleisöstäkin jonkun lavalle kanssamme ja tehneet hänen olostaan tukalaa. Se oli semmonen äärettömän huonon ja yleisöön viha- ja ylimielisesti suhtautuvan porukan esitys.

Toinen ryhmä otti toisenlaisen näkökulman asiaan ja se oli enemmän semmonen hyväntahtoisen, mutta vähän pihalla olevan improryhmän improa. Ei tiedetä, mikä joku tekniikka on ja jätetään toinen yksin laulamaan joku ”heh heh hauska” alapäälaulu. Sitten joka väliin suolataan kavereita sanomalla ”tuohan kuulosti laululta”, kun toiset yrittää saada jostain vähän kiinni. Siinä vahva elementti oli suostuminen hymyillen ja salaa hampaat irvessä toisten ehdotuksiin. Katsojana siitä tuli mieleen aika monta tunnistusta tuolta oman impropolun ja elämänkin varrelta. ”Mene sinä, kun olet rohkein” -tyyppiset tönäisyt, kun kukaan muu ei uskalla tai halua tehdä jotain. Yksin jääminen jonkun tosi vaivaannuttavan aiheen kanssa, jota ei haluais tehdä, johon ei ole materiaali ja sitten sitä vetään puoli-innottomasti siinä, koska on pakko. Moni tunnistus siitä esityksestä oli oikeastaan aika inhimillisiä ja enemmän mun mielestä kokemattomuuteen tai oman epävarmuuden peittelyyn liittyviä elementtejä. Sellaisia tyrmäyksiä ja kaverin jalkojen alta maton vetoja, mitä aloitellessaan improa saattaa tehdä, kun ei keksi mitä tekisi ja haluaa vaan itse pois lavalta. Niissä ei ollut suoranaista pahaa tahtoa toista kohtaan, kuin ehkä semmosta tekohymyllä peiteltyä pakkoreipastamista ja parrasvaloihin tönimistä, vaan enemmän se oli esimerkki jännityksen ja harjaantumattomuuden yhteisvaikutuksesta.

Toisen ryhmän juttua oli ihan ilo katsoakin, toisin kuin meidän esitystämme todennäköisesti oli. Siis silleen kamalana teatterina ihan kiinnostavaa, ei siinä mitään, tarkoitan vaan, että toisesta jäi ehkä parempi mieli katsojallekin. Toisella ryhmän toiminnan ytimessä oli tahallinen kökköys ja toisen pulaan jättäminen silleen hirveän rohkaisevasti ”joo, joo, totta kai sinä laulut, kun olet niin hyvä”. Meidän versiossa oli selkeä hajottava ja hyökkäävä asenne pohjalla. Ei pelattu yhtään yhteen ja se oli tietoisesti ärsytyksen ja vihan kautta tulevaa. Se esiintyvä ryhmä suhtautuu vihamielisesti toisiinsa ja yleisöönkin. Toisella ryhmällä hajaannus ja yhteispelin toimimattomuus taas oli tietämättömyyden ja väärin kohdistuvan tsemppihengen taidonnäyte. Olikin hauska, että näistä tuli niin erilaiset, vaikka tehtävänanto oli sama. Samoja elementtejä, jotka tunnistetaan improvisointia haittaaviksi, mutta hyvin erilaiset lähestymistavat.

Ryhmäreflektio

Loppuajasta käytiin pitkä ryhmäreflektio siitä, mitkä asiat estävät improvisointia ja käytiin ne kaikki lapuille kirjoitetut esteet läpi. Improa tukevista jutuista käytiin laulullisen harjoitteen sisällä läpi puolet. Jokainen otti yhden lapun ja toteutti siinä pienessä piirilauluvuorossaan sitä asiaa. Saamassani lapussa luki ”kuunteleminen, ei keksiminen”, joten käytännössä toistin sitä, mitä minua edeltävä oli laulanut, enkä pyrkinyt keksimään mitään erityisen omaa. Jotain pientä lisää sinne toin, joka tuli siitä assosioimalla mieleen, mutten pyrkinyt kehittämään mitään, vaan vain käyttämään sen materiaalin, minkä olin juuri kuullut. Se koski sekä melodian tasoa että laulettavia sanoja. Ne olivat niin hyvin, kuin muistin ja pystyin toistamaan edeltävältä laulajalta kuultuja juttuja. Ylipäätään, kun sitä kierrosta käytiin, niin tosi monessa lapussa luki ”kuunteleminen”. Se on sellainen, mikä kollektiivisesti ja yksilöllisesti tunnistetaan improa tukevaksi asiaksi.

Kuitenkin se on usein se, mikä unohtuu ensimmäisenä, kun tulee jotenkin kiire ja paniikki. Unohtuu muita ja myös itseä. Sitten improamisesta tulee vaikeaa ja joutuu jotenkin puskemaan tai tuottamaan materiaalia hirveästi, koska ei ehdi keskittyä havaitsemaan sitä runsautta, joka on jo ympärillä keksimättäkin. Toisaalta näen tässä myös toisen sanan, joka olisi aika olennainen huomata kuuntelun lisäksi ja se on ”vaikuttuminen”. Vaikka teknisesti ottaen kuunneltaisiin ja kuultaisiin, niin vasta vaikuttumalla eli ilmaisemalla kuunteleminen, niin että toinen ja myös yleisökin tajuaa sen, siitä tulee eteenpäin vievä voima. Improvisaatiossa tämä on hyvin konkreettisesti havaittavissa siinä, että vasta vaikuttuminen antaa tarjoukselle merkityksen. Se, että kuulee toisen sanovan jotain on tekona eri, kuin se, että kuulee sanat ja antaa niiden vaikuttaa itseensä jollain pienellä tai suuremmalla tavalla.

Vain ilmaistu kuunteleminen tuo toiselle kuulluksi tulemisen tunteen. Vaikka kuinka hyvällä aikomuksella ja empaattisesti kuuntelisi toista, niin jos se kuuntelu ei mitenkään näy sanoissa, teoissa tai vaikka ilmeissä ja eleissä, niin silloin sitä tunnetta ei välttämättä tule. Kuulemisen ja aktiivisen kuuntelun välillä on ero, joka on arjen vuorovaikutuksessakin ihan merkityksellinen asia pohdittavaksi. Miten voisi paitsi kuulla, myös ilmaista toiselle jollain tapaa, että aidosti kuulit, mitä hän sanoi? Siinäpä on jokaiselle varmasti projektia koko elämän ajaksi. Välillä onnistuu paremmin ja välillä ei sitten millään. Eikä siitä tarvitse itseään soimata. Aktiivinen ja hyväksyvä kuuntelu ovat taitoja, joita voi treenata. Ilmaisulihaksiakin voi vahvistaa ja kehittää. Autopilotin voi kytkeä pois päältä ja pysähtyä olemaan läsnä hetkessä. Ei se aina ole helppoa. Siihen voi kuitenkin pyrkiä aina välillä, kun muistaa ja jaksaa.

Lopuksi

Ehkä se, mitä itselleni eniten tältä kerralta matkaan otan, on armollisuus itseä kohtaan. Olin selkeästi vajavaisilla voimavaroilla liikkeellä. Olin väsynyt ja sekä henkisesti että fyysisesti rikki. Ei se ole tila, jossa pystyy ylittämään pelkojaan tai itseään. Se oli enemmänkin tila, jossa on suuren romahduksen ja hallitsemattoman itkukohtauksen vaara. Mikä voisi olla puhdistavaa ja toisaalta aika ylimitoitettu reaktio siinä hetkessä. Se on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että aina ei jaksa ja se minkä verran jaksaa, on ihan riittävä. Ei tarvitse repiä itsestään tehoja ja energiaa, jota ei vaan sillä hetkellä ole. On myös lupa ryömiä riman ali ja jättää asioita väliin.

Armollisuus itselle ja itsensä hyväksyminen kaikkineen ovat haastavia asioita, joita treenaan yhä päivittäin. Kyllä ne usein löytyvät ja pystyn niitä elämässäni toteuttamaan, mutta joskus on vähän hakemista. Sellaista armollista ja itsensä hyväksyvää tilaa kohti kannattaa kuitenkin pyrkiä. Antaa itselleen lupa olla sellainen ja siinä tilassa, kuin juuri sillä hetkellä on. Se voi tarkotitaa sitä, että on juuri sillä hetkellä on tosi itkuinen ja ahdistunut. Ihminen välillä on sitäkin, kun voimat on vähissä. Sitten, kun taas on voimavaroja vähän enempi, niin sitten itseään voi taas haastaa pelottavien ja epävarmojen juttujen kanssa. Silloin, kun voimavarat riittävät vain selviytymiseen, niin silloin se on riittävä suoriutumisen taso. Selviytyminen riittää. Oleminen riittää.

Ediste

Jos jotain tästä kerrasta voisin vielä kehittää, niin se liittyisi yleisövuorovaikutuksen positiiviseen puoleen. Siihen, millaista on hyvä ja toimiva yleisövuorovaikutus. Tällä kerralla huomio oli jo noiden pienryhmien esitysten kautta vahvasti siinä, millaista on huono vuorovaikutus yleisön tai lavallaolijoiden välillä. Entäs, jos sen ajatuksen sitten kääntäis vielä toisin päin: ”Mitä tekoja ja valintoja tekisitte, jotta yleisövuorovaikutus ja vuorovaikutus lavalla toimisi mahdollisimman hyvin?” Sellaista skenaariota olisi myös ollut kiva kokeilla. Miettiä myös pienemmällä porukalla kaikkia niitä juttuja, mitkä tekee vuorovaikutuksesta yleisön ja esiintyjien välillä toimivaa. Sitten vielä kokeilla toteuttaa omassa toimissaan mahdollisimman montaa niistä. Eihän siinä pyrkimyksessä välttämättä onnistu, silti kiinnostavaa olisi nähdä se ero näiden kahden version välillä, vaikka niissä samoissa pienryhmissä. Ei siis tarvitse pyrkiä onnistumaan tekemään maailman parasta improa, vaan tutkia sitä, miten yleisövuorovaikutus rakentuu positiivisesti. Mikä tuo iloa, osallisuutta ja psykologista turvaa yleisölle? Entä esiintyjille? Kuinka tukea sitä itsessään ja toisissa? Mitä ovat ne konkreettiset asiat ja teot erilaisissa esiintymistilanteissa? Se olisi ihan tervetullut käytännön kokeilu ja ajatusleikki tähän kokonaisuuteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑