Statustanssahtelua ja telepatiaa

Tämä on vähän yli kolme vuotta vanha teksti, joka silloin jäi syystä tai toisesta luonnoskansioon pölyttymään. Nyt kun on taas hyvä kirjoitusblokki päällä, niin tartutaan sitten tähän tekstiin. Paljon tässä on sellaista, minkä tunnistan edelleen itsessäni ja muissa. Otsikkoa meinasin oikoluvun yhteydessä muuttaa, mutta antaapa olla alkuperäisenä. Siispä ’Statustanssahtelua ja telepatiaa’ olkaa hyvät! 

Improon ja etenkin statuksiin liittyvä tietoinen ymmärrys on kyllä välillä aika jännää. Sitä rupeaa näkemään statuskeinulaudan liikkeitä joka puolella. Onneksi ei sentään koko ajan ole riittävästi tilaa ja aikaa olla tietoinen niistä. Usein tulee vain havaittua, mihin suuntaan toinen vuorollaan vuorovaikutusta ohjaa ja mikä omassa ilmaisussa saattoi johtaa tyrmäävän reaktion syntyyn. Tietoisuuden lisääntymisessä statusten suhteen on kuitenkin se hyvä puoli, että se on vapauttanut ihan hirvittävästi energiaa, koska ei tarvitse enää tehdä pitkälle meneviä tulkintoja jostain pahansuovista tarkoitusperistä ilmaisun takana. Voi vaan ottaa viestin vastaan ja todeta Pasila-sarjan Routalempeä mukaillen: ”Jännästi ilmaistu”.

Esimerkiksi se hienovarainen tanssi liian korkean statusilmaisun välttelyssä, mitä ihmiset harrastavat, on aivan mahtavaa. Se on erityisen upeaa silloin, kun pitäisi tehdä simppelejä päätöksiä, kuten milloin pidetään seuraava tapaaminen. Palaveri on hyvä idea ja kaikki ajat käy. Kukaan ei vain ehdota konkreettista aikaa, vaan kohteliaasti odottelee, että joku tarjoaisi ajan jonka voisi hyväksyä. Parasta on vielä se, kun osa tekee hyväksymisen hiljaa mielessään, koskaan ilmaisematta asiaa ääneen. Silloin kukaan ei vain erehdy luulemaan, että tässä jotenkin yrittäisin määräillä tilannetta hyväksymällä juuri tämän aikaehdotuksen.

Minulle käy kaikki ajat, jos Sinikka haluaa vielä ehdottaa jotain toista aikaa, niin se on kans aivan yhtä hyvä aika. Muistinko mainita, että minulle siis käy ihan kaikki.

Tämän tanssin päätöksenteon ympärillä muuttuminen näkyväksi statusleikiksi on minusta erityisen makeeta, koska tunnistan omat rasittavimmat strategiani toisten ilmaisussa. Luulin aiemmin olevani kohtelias ja joustava, kun vastasin aina, että kaikki ajat käy. Itseasiassa olin välttelevän joustava. Samalla, kun välttelin lähettämästä minkäänlaista statushaastetta mihinkään suuntaan, välttelin myöskään hyväksymästä mitään ehdotusta liian innokkaasti.

Minkä tahansa kellonajan mainitseminenhan voisi tulla tulkituksi hieman tavoitettani korkeamman statuksen ilmaisuksi. Vaikuttamiseksi siihen, mikä aika tulee valituksi. Enhän minä sellaista toki halua tehdä, vaan kaikki käy. Se on näin jälkikäteen ajatellen oikeastaan aika raskas strategia. Mitään ei oikeastaan hyväksytä tai tyrmätä, vaan pysytään koko ajan sillä ”en mää tiedä, päättäkää te” -jahkailuvyöhykkeellä, missä mikään ei etene. On ihanan turvallista kellua päättämättömyyden lempeässä aallokossa. Tätä jahkailua voi aivan hyvin pyörittää tunteja tai vaikka viikkoja näillä asetuksilla. Kyllä sitten ehkä lopulta joku muu tekee päätöksen.

Valtataistelua

Samoin on ollut hilpeää huomata, miten jotkut, tahtomattaan tai tahallaan, etenkin ryhmässä toimiessa tönäisevät kaikkia tai jotain tiettyä henkilöä alaspäin. Oikein siis niinkö näkee ja tuntee sen, millä innolla ja voimalla torjutaan saman tien toisen sanoma. Aivan riippumatta siitä, oliko tämä saanut ajatuksensa sanottua loppuun asti vai ei. Mieluummin yleensä ei. Mielenkiintoisinta tämä on silloin, kun joku ensin torjuu toisen esittämän ajatuksen ja pari hetkeä myöhemmin esittää täsmälleen saman ajatuksen hieman eri sanoin omana ideanaan. En tiedä huomaavatko ihmiset edes tekevänsä niin, vai onko se tiedostamaton toimintakaava, jota toteutetaan. Se ristiriita on vaan aivan älyttömän herkullinen.

Jossain kohtaa olin aivan lopen kyllästynyt sellaisiin ihmisiin, joilla oli aina tapana vähän ohimennen tölväistä, komennella tai mikä pahinta puhua asiat nenävarttaan pitkin kaikkitietävinä sanansaattajina. Valitettavasti nämä teot provosoivat minussa hyvin lapsellisia ja ylinegatiivisia reaktioita. Ei ole kivaa. En tahtoisi olla tyly, mutta toisaalta en keksi enää mitään muuta vaihtoehtoa. En ole ylpeä käytöksestäni noina hetkinä. Ihan todella lapsellista passiivisaggressiivista hiljaista vastarintaa olen harrastanut varsinkin semmoisina hetkinä, kun koen että jotain toista kohdellaan epäreilusti. Nykyään kuitenkin ymmärrän paljon paremmin miksi provosoidun juuri sellaisiin reaktioihin ja vastaavasti minkä vastareaktion omilla totutuilla ilmaisukeinoilla todennäköisimmin saan toisessa aikaiseksi.

Tämä seuraava on suuri yleistys ja tietysti poikkeuksiakin on aina joukossa, mutta omalla perustasolla toimiessani minun on vaikea tulla toimeen korkeaa statusta käyttävien ulospäin suuntautuneiden ihmisten kanssa. Usein tekisi vain mieli sanoa voisitko antaa muillekin välillä tilaa. Jotenkin se, että joku muu ei hahmota vuorovaikutusta samalla tavalla kuin minä iskee aina kuin märkä rätti naamalle. Miten se ei muka tajua dominoivansa jatkuvasti koko keskustelua, eikä kukaan muu saa puheenvuoroa? Rauhottuisi ja koettaisi välillä kuunnella muitakin ihmisiä.

Sellainen tasapuolisen ja yhteisen joustamisen ilmapiiri ei vain aina toteudu ja usein päädyn itse passivoitumaan tilanteissa, jossa joku vie kaiken tilan. Varsinkin jos se tapahtuu sellaisella pakonomaisella: ”Kukaan muu ei puhu, jos nyt suljen suuni, täällä tulee hiljaista.” Vaikka tunnistaisin jollain tasolla käytöksen syyt (esim. tottumus / pelko / turvallisuuden tunteen puute), niin usein en oikeastaan jaksa enää keskittyä kuuntelemaan. Tulee vaan liikaa asiaa ilman asiaa ja aivot menevät virransäästömoodiin. Olen joutunut ihan tietoisesti opettelemaan keskeyttämään ihmisten puheen, koska olen huomannut, että puhumalla tilaa vievä henkilö ei varmasti pysähdy vetämään edes henkeä välillä. Puhutaan, jotta muille ei jäisi aikaa, eikä tilaa puhua tai koetaan sisäistä pakkoa puhua ”jottei keskustelu hyydy”. Joidenkin kohdalla keskeyttäminen ja osittainen päällepuhuminen on ainoa tie dialogin aikaansaamiseen, koska on tottunut sellaiseen vuorovaikutuskulttuuriin. Tunnistan vaan, että itselleni on usein hyvin kuluttavaa olla mukana varsinkin sellaisessa ryhmäkeskustelussa, missä vuoronvaihdon kohtia ei luontevasti synny, vaan niille pitää itse tehdä tilaa.

Mukakohteliasta välttelytanssia

Hauskoja ovat myös nämä tapaukset, joissa yhdellä keskustelijalla on jo ennen keskustelun aloittamista selkeät rajat tiedossaan. Kohteliaisuudesta tai jostain muusta mystisestä syystä halutaan antaa toisille illuusio siitä, että nyt te saatte ehdottaa ja päättää. Jotenkin se on minusta aina ihan ratkiriemukasta, kun huomaan sen mekanismin olemassaolon.

Muistan vuosien takaa viiden päivän sähköpostittelumaratonin, joka käytiin sen selvittämiseksi, mitä eräs oikeastaan halusi tietää. Hän kysyi yhtä asiaa, mutta oikeastaan koskaan saamansa vastaus ei tyydyttänyt, vaan ilmeni tarkennuksia, jotka osoittivat vähän ristiriitaisiin suuntiin. Vihjailua vihjailun perään ja koko ajan oli tunne, että nyt tästä puuttuu jotain olennaista tietoa ja yritän parhaan ymmärrykseni mukaan kysyä tarkennuksia. Mutta kun en vain tunnista mikä se voisi olla, niin en pysty sitä suoraan kysymään. No vastaan nyt tähänkin viestiin, vaikka tiedän sitä seuraavan välittömästi seuraava viesti.

En tiedä onko se ongelma sitten, että toinen olettaa minun tajuavan sen, mitä hän jättää viestimättä vai eikö itsekään alunperin tiennyt mitä oikeastaan oli kysymässä. Jotenkin vain välillä tulee heti semmoinen fiilis, että joku ei oikeasti etsi vastausta siihen kysymykseen, jonka esitti, vaan taustalla on jotain ihan muuta ja yleensä harmikseni huomaan, että se alkuperäinen fiilis oli oikea. Jotain olennaista tietoa puuttuu sanallisesta ilmaisusta. Jos siis ikinä mietit miksi IT-tukihenkilö aloittaa kysymällä jotain typerää kuten ”onko virtajohto seinässä?”, niin tässä on syy. Jos sitä ei kysy, vaan olettaa lähtötilanteen ja sen, että virtajohto on paikallaan, niin kyllä se sieltä sitten ongelmien juurisyyksi tuhannen viestin jälkeen selviää.

Oletuksia ja ajanhallintaa

Se minkä olen sekä kokemuksen että impron kautta tajunnut, on ettei voi olettaa yhteisen ymmärryksen olemassaoloa edes pienissä asioissa. Se että jokin asia minusta on täysin selvä, ei tarkoita että se olisi sitä kenellekään muulle. Olettamisesta saankin itseni ihan jatkuvasti kiinni. Esim. sen olettaminen, että kun asioista sovitaan, niin niistä myös pidetään kiinni, on välillä todella tuskastuttavaa. Sovitaan yhteisymmärryksessä tapaaminen klo 10 ja toinen hiihtää paikalle 10:20, että nyt voitais pikkuhiljaa aloitella sitten se tapaaminen, mutta käyn ensin vielä tuolla.. Se voi olla ajanhallinnallinen ongelma, mutta jotenkin välillä tulee (mahdollisesti virheellisesti) tulkittua sinne taustalle statuspohjaista nokittelua. Ajatus: Sinä joudut odottamaan minua, koska minä olen tärkeämpi. Haaskaan näin toimien aikaasi ja sinä hyväksyt sen, kuten kulttuurisesti kuuluu. Kulttuurisestihan siitä ei edes saa pahoittaa mieltään, vaan pitää olla: ”ei se mitään, ei mulla tässä mitään tärkeää tekemistä ollutkaan”. Eikä puhe ole yksittäisestä kerrasta, joka on aivan ymmärrettävää, vaan toistuvasta ja jatkuvasta toiminnasta, vaikka ihminen on todistettavasti ihan kykenevä tulemaan myös ajoissa paikalle.

Kyllähän se kuitenkin oikeasti ärsyttää aika ankarasti. Sehän on täysin piittaamatonta ja epäkohteliasta. Ja siis aivan hemmetin epäsuomalaisen töykeää. Itse yltiötarkkana tyyppinä saatan toki sanoa, että ei se mitään, mutta se todellakin tarkoittaa että ”Okei hyväksyn että olet myöhässä, koska en sille mitään voi ja samalla olen silti helvetin ärsyyntynyt siitä, että toimit toistuvasti noin ja vaadit vielä ilman selityksiä tai edes pahoittelua hyväksymään tilanteen.” Tässä kohtaa mainittakoon, että olen totta kai itsekin ollut myöhässä ja tulen varmasti vielä tulevaisuudessakin olemaan. Enkä ole ketään myöhästymisestä mitenkään sakottanut tai rangaissut. Kuitenkin jos on itse saanut päättää ajankohdan ja sitten tulee myöhässä, koska pysähtyi nuuhkimaan ruusuja, niin siinä tapauksessa voi kyllä minun puolestani suksia suolle ja jätetään se tapaaminen sitten pitämättä.

Mutta palataanpa siihen alussa mainittuun sähköpostitteluun ja ajan sopimiseen. Tietenkään hän, joka palaverin alunperin ehdotti ja halusi ei voinut suoraan ehdottaa mitään aikaa, kun pitää olla kohtelias tmsp. Lopulta, kun toiset ovat ehdottaneet riittävän monta oikean tai väärän suuntaista aikaa, voi paljastaa, että oikeastaan koko ajan perjantaina klo 12 oli ainoa hänelle sopiva aika. Niinkö mitä helvettiä..? Telepatia olisi noissa tapauksissa hemmetin kätevä taito omata.

Nykyään pyrin itse heittämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa konkreettisen ehdotuksen, jos puhe on tapaamisajan sopimisesta. Okei käytännössä tilanne voi olla se, että juuri nyt minulle käy oikeastaan kaikki ajat seuraavan viikon aikana. Silti ehdotan vain paria aikaa ja kysyn sopisiko joku niistä muille. Siinä, kun sitten saat kaikilta sen saman ”kaikki käy” -vastauksen, niin ei siinä voi kuin nauraa koko touhun järjettömyydelle. Ketään ei ole tyrmätty, mutta mitään ei myöskään ole konkreettisesti hyväksytty. Kohteliaita on kuitenkin oltu ja kysyttykin, eikä saneltu tapaamisaikoja.

En minä edelleenkään tätä tekstiä kirjoittaessani varmasti tiedä tavataanko me siihen kellonaikaan vai olisiko joku muu aika parempi (jälkihuomio: ei tavattu) . Näissä tilanteissa sitä vaan rupeaa tajuamaan, miten rasittavia omat välttelyyn perustuvat matalan statuksen ilmaisut välillä oikeasti ovatkaan. Asiat eivät etene, vaan jäädään vain kellumaan yhteisen päättämättömyyden mereen.

Jos puhe on ajasta ja sitä on kaikilla rajallinen määrä, niin miksi tuhlata sitä turhaan arvuutteluun ja kohteliaisuuden mielipeleihin.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑