Ohjatako pulassa olevaa vai ei?

Tämä on vanha teksti, jota en kriittisyystuskissani saanut ikinä julkaisuvalmiiksi viimeisteltyä. Tuntui vaan, että tämän pitäis olla parempi, koska aihe on minulle tärkeä. Jossain kohtaa sitten vaan on todettava, etten ikinä tule tekemään tästä kaiken kattavaa ja ”täydellistä” tai edes ”hyvää” tekstiä. Tämä tulee homehtumaan bittiavaruudessa, kunnes poistan sen vanhentuneena tai sitten teen, kuten nyt ja vaan unohdan itsekritiikin ja julkaisen tekstin siinä kunnossa, kuin se on. Eli tässäpä tämänkertainen vuosikerta-pohdinta.

Ohjatako vai ei?

Ohjaaminen ja opettaminen ovat aina tasapainottelua sen välillä, ettei ohjaisi liika tai toisaalta liian vähän. Olisi hyvä jättää riittävästi tilaa ajattelun ja taitojen kehittymiselle sekä itsenäiselle kehittymiselle, eikä ohjata koko ajan kädestä pitäen. Toisaalta kuitenkin ohjaajana haluaa pitää huolen ettei kukaan jää yksin tai koe, ettei saa apua, kun sitä tarvitsee. Olen itse tietyn minimaalisuuden kannattaja harjoituksissa käytettävien interventioiden suhteen eli mitä pienemmällä ohjaajan puuttumisella asia hoituu, sen parempi. Jos sinne tukea haluaa, niin ehkä kestävämpi ratkaisu on yrittää tarjota keinoja, jolla muusta ryhmästä löytyy se tarvittu tuki. Toisaalta kuitenkin olen ohjaajana, siinä määrin röyhkeästi ohjattavien puolella, että seuraan kyllä impulssejani, jos tulee fiilis, että nyt pitää tehdä jotain. Huomaan kuitenkin, että ryhmän jäsenen asemassa en samaa tee, vaikka huomaisinkin sen hetken, missä tarve tuelle olisi.

Okei, se on toki subjektiivinen arvioni, mutta se pohjautuu kuitenkin aika pitkään kokemukseen ihmisten tarkkailemisesta, kuuntelemisesta ja ohjaamisesta eli se on vähintäänkin tai parhaimmillaan valistunut arvaus. En varmastikaan aina osu oikeaan, mutta kyllä sen lopulta aika helposti tunnistaa ihan alitajuisesti milloin toinen tarvitsee tukea, jos vain herkistyy kuuntelemaan. Kuitenkin kuten sanoin ryhmän jäsenen roolissa ja jonkun toisen ohjattavana en tuota impulssia välttämättä seuraa ja se johtuu osin (ehkä väärästäkin) kunnioituksesta ja arkuudesta. Kunnioituksesta siinä mielessä, että annan ohjaajalle vapauden ohjata omalla tavallaan ja toisaalta kunnioitan kursseilla rajoja siinä mielessä, etten loikkaa johonkin harjoitustilanteeseen pätemään, vaikka asia itselleni olisi selvä. Arkuudesta se johtuu siinä mielessä, että joskus oikeasti olisi tilaa tehdä pienempi tai suurempi tukeva ja/tai ohjaava teko myös ryhmän jäsenen roolista käsin ilman, että se on ohjaajan varpaille tallomista. Toisaalta se pätee ehkä lähinnä silloin, kun puhe on oman ryhmän treeneistä. Ulkopuolisen kouluttajan kursseilla kynnys lähteä sivusta ohjaamaan pyytämättä on ihan järkyttävän korkea, vaikka kuinka huomaisi, että nyt jäi huomaamatta ihan selkeä avunpyyntö, johon oman arvioni mukaan olisi ollut tarpeen ulkopuolelta reagoida.

Kaikkiin tilanteisiin, jotka tuon impulssin aiheuttavat, ei kuitenkaan välttämättä tarvitse reagoida tai siis ohjattavilla on kyllä kaikki mahdollisuudet tilanteesta selvitä. Siinä tullaankin siihen tasapainoon sen välillä, että milloin ohjaa liikaa ja milloin liian vähän. Kuitenkin joskus on harjoitteen jälkeen on keskustellut kahden kesken sen henkilön kanssa, jonka kohdalla omat ohjausvaistot alkoivat soitella kelloja ja kyllä se aistinvarainen havainto ja intuitiivinen fiilikseni valitettavasti aika usein on oikeassa. Valitettavasti siksi, että kaivattu ohjaus ja tuki jäi siinä kohtaa saamatta, vaikka se olisi ollut sille henkilölle siinä hetkessä tärkeää. Nämä ovat toisaalta niitä hetkiä, joista ohjaajien olisi arvokasta tietää, mutta jotka eivät yleensä heidän korviinsa kantaudu, koska omat vaistoni ovat herkimmät kaltaisteni, hieman varautuneempien ihmisten, suhteen.

Nyt tässä kuitenkin on huomattava se, että vaikka ohjausta saisikin, niin se ei silti tarkoita, että jokainen este olisi ylitettävissä tai ongelma ratkaistavissa juuri siinä harjoitteessa ja siinä hetkessä. Se ei haittaa mitään, jos ohjattava ei jotain kynnystä pystyisikään juuri sillä hetkellä ylittämään, vaikka olisi ohjaajana kirurgin tarkasti tarjoilemassa riittävää ohjausta ja tukea. Ei sitä aina siinä hetkessä riitä kapasiteetti, rohkeus tai vaikka hermot päästä eteenpäin ja yli jonkun kynnyksen, mutta silti ajatus voi jäädä itämään. Vaikka tuntuisikin ohjaajana turhauttavalta, että toinen ei nyt pystykään tukeasi ottamaan vastaan, kuten toivoit, se ei tarkoita, että se olisi mennyt hukkaan. Ehei, moni ohjausteko, jotka siinä kontekstissa ja hetkessä ovat vaikuttaneet jäävän itseltäni ohjattavana hyödyntämättä, on kyllä ollut hyödyksi myöhemmin. Ohjaajana on myös hyvä huomata, että joskus hyvästä aikeesta huolimatta tarjottu ohjaus voi olla kyseiselle henkilölle haastavalla tavalla muotoiltua, vaikka se itselle ja monelle muulle olisi selkeää. Ei se ole helppoa tai yksinkertaista päätellä millainen ohjaus tekojen ja puheen tasolla kenellekin toimii. Ihmiset ovat kaikki erilaisia ja tapoja hahmottaa maailmaa ja kieltä on niin monia, ettei ole yhtään taattua että tilanteessa, jossa ollaan muutenkin ohjattavalle uuden asian ääressä, olisi olemassa yhteistä kieltä asioista puhumiseen. Esimerkiksi kehollisuuteen liittyvää sanastoa olen itse oppinut ja sisäistänyt vasta draamaopintojen myötä, sitä ennen en kyennyt siihen liittyviä asioita edes ajatuksellisesti kovin tietoisesti pohtimaan. Siinä tullaankin myös oppimisen reflektointiin, sillä vasta reflektion kautta se tehty oivallus saa tietoisen sanallisen muodon. Jos ei pysty tai osaa siinä hetkessä eteenpäin vievää ohjausta antaa, niin viimeistään purkukeskustelussa asiaa olisi hyvä pohtia. Vähintään siksi, että ohjattavilla olisi mahdollisuus avata omia ajatuksiaan ja mahdollisesti myös löytää kieli, jolla jatkossa reflektoida omia havaintojaan.

Ajoitus ratkaisee paljon

Ajoituksellisesti tärkeää on ohjaustilanteessa, että ohjaus tulee oikeassa kohtaa eli silloin, kun se haastava tilanne on päällä, koska silloin oman kokemukseni mukaan se muistijälki ja yhteys haastavan asian ja saadun ohjauksen välillä on voimakkaampi. Sen hetken tunnistaminen on haastavaa ja ihan varmasti niitä jää kokeneimmalta ja herkkävaistoiselta ohjaajalta monia huomaamatta. Sen sanon kuitenkin, että ainakin minulle on omilta impro-ohjaajiltani osalta sellaisia syvän tason ajatuksellisia selviytymiskeinoja, mitkä ovat aivan korvaamattomia improvisoidessa. Tilanteessa, jonka kaltaisiin on aiemin jäänyt jumiin, voi päästä eteenpäin omin avuin, koska aivoista löytyy se muistijälki siihen saatuun ohjaukseen. Esimerkiksi olen ”pelastanut” itseni lavalla puhuvaksi pääksi päätymiseltä, sillä että alitajunnasta nousi muistikuva sanoista ”tuumasta toimeen”. Ilman sitä herätettä, olisin jatkanut puhumista, mutta teinkin sitten toisen päätöksen ja lähdin toteuttamaan sitä miimistä toimintaa, josta puhuimme. Toinen hetki, joka nyt tulee mieleen on sellainen, missä olin luonut niin voimakkaasti fysiikan kautta pikahahmon, että siinä kehollisessa tilassa puhe ei ollut hahmolle mahdollista. Niin siinä kohtaa minulle improvisoijana apu löytyi aiemmin saadusta ohjauksesta, jossa käytetään liukusäätimiä fyysisen hahmon ominaisuuksien intensiteetin säätelyyn. Jos puhekyvytön tila on asteikon yläpäässä, niin sillä pienellä tiedostamisella pystyin palauttamaan sen keskitasolla, jolloin oli taas fyysisesti mahdollista tuottaa puhetta. Enkä olisi sitä pystynyt itselleni tekemään, jos minulla ei olisi sitä ohjauspuhetta ja -tekoja, minkä kautta löytää ratkaisu. En välttämättä olisi pystynyt auttamaan itse itseäni selviämään, vaan olisin mennyt ihan solmuun ja ahdistunut siitä. Nyt tiesin voivani selvitä.

Huomaan yhden aika selkeän toistuvan omakohtaisen, ja muutenkin improvisoijille aika yleisen, haasteen eli kiireen tunteen improtessa. Yksi aika vahva syy siihen miksi se vaan toistuu ja toistuu on se, että asiaan ei yleensä saa apua ja ohjausta silloin, kun tilanne on päällä. Se on okei. Todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin pystyn itsekin äkkäämään, mikä on villakoiran ydin tai useammankin, koska en usko tämän olevan yksinkertainen asia, jolle olisi vain yksi syy. Sitä prosessia voisi kuitenkin huomattavasti nopeuttaa, jos saisin joskus apua ja tukea silloin kun se tunne on päällä. Jossain yhteyksissä ohjeistus asiasta puhuttaessa on lähinnä ollut opetella sietämään epämukavuuden tunnetta. Okei, se olis hyvä, jos ongelma olisi pelkästään se epämukavuuden tunne. Eihän se tunne ja sen käsittely ole se ydinongelma, koska kyllä mä siedän sitä tunnetta. Tietenkin tiettyyn inhimilliseen rajaan asti, jossain tulee semmoinen kohta, että pääongelma on liian voimakas ahdistava tunne. Se ei kuitenkaan päde moneen niistä kohdista, joissa tuo kiireen tuntu itselläni aktivoituu. Niitä on useampia ja tässä joitain mitä tunnistan tällä hetkellä. Lähden nyt vähän purkamaan asiaa, josko mahdollisia keinoja auttaa itseään tuollaisina hetkinä alkaisi löytyä.

Miksi tämä on ongelma?

Eräällä kurssilla lähdin tarinankerrontaharjoitteessa pappihahmona liikkeelle hirveällä energialla ja tuottamaan puhetta vauhdilla, kunnes iski stoppi. Se mikä minut pysäytti oli sisäinen kriitikko, kun tajusin että olin sanomassa väärän sanan. Halusin sanoa rahaa vastaan rukoilevani yleisön puolesta, eli olin olevinani tosi moraalinen ja kiva pappishahmo. Sanan rukous sijaan mieleeni nousi sana runous ja tajusin siinä hetkessä, että esiruno ei ole ihan se mitä haluan tässä viestiä. Stoppasin itseni ja siinä kohtaa fokus katosi, koska yritin hakea mielestäni sitä oikeaa sanaa. Kontakti yleisöön ja siihen todellisuuteen missä olin katosi. Olin ihan puhtaasti päässäni kiroilemassa, että mikä se oikea sana on ja miksi en saa sitä nyt päähäni. Ei siinä todennäköisesti lopulta kauaa mennyt, kun sain haluamani sanan sanottua, mutta kyllä se jokaiselle yleisössä oli selvää, että siinä hetkessä tapahtui tippuminen hahmosta. En tiedä, mutta ehkä se näytti ulospäin siltä että panikoin. En oikeastaan ollut paniikissa, vaan tiedostin vain, että nyt on semmonen hetki mistä en osaa yksin vielä selviä eteenpäin. Olen jumissa omissa ajatuksissani, enkä saa sitä virtaa katkeamaan ja pääse takaisin siihen hetkeen. Muistan vilkaisseeni ohjaajaa ja paria kurssilaista tuon hetken aikana. En siksi, että olisin odottanut heidän auttavan, vaan siksi että tajusin hyvin selvästi tuona hetkenä olevani yksin. Että kukaan ei tulisi auttamaan minua, vaikka mitä tapahtuisi, vaan minun odotetaan selviävän yksin. Se on todella kelju tunne ja koska minä olen sellainen kuin olen, en purkanut tuota turhautumistani sanoiksi, vaan jätin sen sanomatta. Hyväksyn sen, että on erilaisia tapoja ohjata ja toisaalta hyväksyin oman kyvyttömyyteni muokata viestiäni siinä hetkessä positiiviseen ilmaisutapaan. Eihän siinä ole oikeasta ja väärästä ohjauksesta kyse, vaan siitä, että se tekona oli omiaan lisäämään turvattomuuden tunnettani ryhmässä. Se ilmaiseminen tavalla, joka ei kääntyisi syyllistäväksi ohjaajaa kohtaa on minulle vielä haastavaa. Toisaalta, en minä voi olla vastuussa jokaisen ihmisen tavasta tulkita toisten ihmisten puhetta, joten sinänsä miksi moderoisin puhettani ja ajatuksiani noin paljon.

Itsessäni huomaan kuitenkin, että perusluottamuksen ja turvan tunteen puute on yksi syy miksi tuo sama tilanne ja haaste toistuu jatkuvasti. Sitä ei tapahdu kaikissa ryhmissä,  kaikissa tilanteissa eikä kaikkien improajien tai edes kaikkien ohjaajien kanssa. Asian ytimessä on se että minä en kaikissa ryhmissä pysty luottamaan siihen, että olisin turvassa. En luota siihen, että joku auttaisi, jos minulla lyö täysin tyhjää ja siksi tulee täydellinen stoppi. Eikä se johdu siitä, että minua jotenkin ahdistaisi se, että jumiuduin tai aloin änkyttämään. Se on ok. Se, etten tiedä mitä sanoa on ok. Se että pysähdyin kesken lauseen on ok. Se mikä ei ole ok, on se turvattomuuden tunne joka minut siinä hetkessä valtaa. Huomaan, että se sama turvattomuuden tunne on myös se, mikä lamaa omaa tunneilmaisua joissain tilanteissa. Minut, kuten varmasti monet muutkin on jätetty monta kertaa tuolla samalla tavalla pulaan harjoituksissa ja lavallakin. Olen enemmän kuin todennäköisesti itsekin jättänyt muita pulaan vastaavalla tavalla, oman pelon tai epävarmuuden vuoksi. Se pulaan jääminen sattuu ehkä kaikkein voimakkaimmin silloin, kun on ilman omaa ideaa mennyt auttamaan jonkun toisen pois lavalta. Kun on itse heittäytynyt yli sellaisen rajan, joka oli vaikea ylittää ja tajuaa, että kukaan ei tekisi vastaavaa sinulle. Siitä on jäänyt se tunne, että kukaan ei auta, jos niin käy minulle. Sellaisen käsityksen voimin on tosi vaikea uskaltaa yksin. Sen pystyy vielä ymmärtämään, että ryhmäläisillä ei välttämättä ole rohkeutta tai vaikkapa halua auttaa, mutta sitä on vaikeampi ymmärtää, jos ohjaajakaan ei auta. Ohjaaja ei tarjoa ohjausta tai tukea tilanteesta selviytymiseen, vaikka ollaan harjoitustilanteessa, eikä lavalla, vaan käskee sietämään tunnetta tai ei sano mitään. Sekin on ok, ei ole pakko sanoa mitään. On erilaisia ohjaustyylejä ja mikä minä olen sanomaan, että tietty tapa olisi jotain toista parempi. Onhan minun toki itse siitä jotain kautta selvittävä. Jokaisen on löydettävä itselleen keinoja auttaa itseään, jos kukaan muu ei auta.

Tunnetarpeiden ja turvallisuuden huomiointi

Se ehkä mitä itse kaipaisin tuollaisina hetkinä olisi joku sanomaan jotain rauhoittavaa. Ihan vaan, että ei ole kiire. Niin yksinkertaista ja kun sellaista ohjausta on saanut, niin kierrokset ovat mielessä tippuneet ja on pystynyt taas toimimaan. Sitä ei kuitenkaan ole pystynyt yksin tekemään itselleen. Tunnistan noissa tilanteissa todella usein sen aivan liian nopean sisäisen rytmin, mikä pakottaa keksimään asioita sen sijaan, että havainnoisin ja olisin läsnä. Suuni puhuu sanoja nopeammin kuin aivoni pystyvät niitä tuottamaan ja kun tietoisen mielen sisältö on kertaalleen käyty läpi, ei uusia ajatuksia enää ole. On vain mustaa ja tyhjyyttä. En voi kuulla omia ajatuksiani, koska niitä ei ole. Päässä raksuttaa aivan liian kovalla tahdilla tyhjää tai jotain mikä liittyy minuun itseeni, ei siihen mitä olen tekemässä. Minun on itse vielä tosi vaikea itsenäisesti rauhoittaa itseni noissa hetkissä, koska kapasiteettia tietoisesti pakottaa itsensä fokusoitumaan pään sisältä johonkin ulkopuoliseen ei ole. En pysty aina,  joskus pystyn, siirtämään fokusta katsomiseen ja kuuntelemiseen, jolloin saisin materiaalia ilman keksimistä. En pysty tietoiseen valintaan, koska siinä hetkessä se yksin jäämisen tunne lamaa. Tässä on yksi suuri juttu, miksi toissakesän improkurssit aikanaan olivat tosi vapauttavia minulle henkilökohtaisesti. Silloin minulle nimittäin tuli ensi kertaa impron parissa (ja oikeastaan elämässäkin) tunne ettei ole pakko selvitä yksin. Oli se tunne, että vaikka en ehkä aina osannut reagoida tarjottuun apuun tai edes pyytää sitä, niin sitä oli silti aina tarjolla. Jos ei itse kykene käsittelemään niitä asioita, mitkä johtavat siihen samaan jumitilaan, niin sehän vaan toistuu. Ei se ole mielentila, jossa ainakaan vielä rationaalisuutta lisäämällä kykenisin itseäni auttamaan. Tarvittava osaaminen on upotettava syvemmälle tasolle, jolloin se on käytettävissä tuollaisina hetkinä, kun ollaan tavallaan tilassa, jossa on vahva tunne päällä ja siihen sitä apua tarvitsisi. Siinä mielessä siis koen, että keinoja auttaa itseäni edes osan ajasta tulee löytymään itsepäisen kokeilun ja treenaamisen kautta. Jossain vaiheessa se tarvittava lamppu syttyy tai sitten jatkan etsimistä lopun elämääni, mikä sekin on ihan jees. Ehkä tämä ei ole asia, johon löytyisi jokaiseen tilanteeseen sopiva ratkaisu.

Sitä olen ehkä miettinyt, että mistä se johtuu, etten koe tuohon asiaan apua saavani. Voiko se osin olla se, että ohjaajillakaan ei ole siihen apua tarjota. Okei onhan sekin ohje, että kestä se fiilis. Se ei kuitenkaan auta ehkäisemään sihen täsmälleen samaan umpikujaan päätymistä seuraavallakaan, sillä syyt jäävät selvittämättä. Jos ajatellaan, että ongelmia aiheuttaa ylipäätään turvallisuuden tunteen vaje, niin sitä on vaikea korjata, jos aina kun se tunne iskee tajuaa, että turvaa ei ole. Kukaan ei auta ja sinä et itse siihen pysty. Se ehkä mitä ohjaana itse tai muille toivoisin on rohkeus auttaa, vaikka tuntuu että toisen pitäisi oppia selviämään yksin. Se prosessi nopeutuu ihan älyttömästi, jos saa hetkeksi apurattaat pyöräänsä. Ei lavalla kukaan pidä kädestäsi, mutta treenatessa sitä voisi olla ihan tarpeellista välillä tehdä. Ei näyttää, miten pyörällä ajetaan, vaan pitää kiinni tarakasta niin kauan kunnes pärjään ilman tukea tai kunnes kaadun ja auttaa sitten nousemaan uudelleen. Kyllä myönnän, että mulla ihmisenä on ylipäätään ongelmia luottamuksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Olen liian pitkään yrittänyt pärjätä yksin, koska koin että apua ei saa vaikka sitä pyytäisi, vaan ohje on aina pärjätä itse. Se pitää joissain tilanteissa edelleenkin mitä suurimmassa määrin paikkansa, että apua ei tipu. Se johtanut vähin erin lopulta siihen, etten enää osannut pyytää tai edes uskonut ansaitsevani apua. Itsessään se epävarmuus ja jumiutuminen ei tunnu niin pahalta kuin se, että joku käskee pärjätä yksin. Varsinkin, kun se tapahtuu harjoitteessa, jossa nimenomaan harjoitellaan nopeita vuoronvaihtoja ja kaverin auttamista. En edelleenkään kaikissa ryhmissä tai kaikkien ohjaajien kohdalla pysty luottamaan saavani apua, koska havaintoni tukevat päinvastaista päätelmää. Siinä ei välttämättä ole kyse siitä, etteikö kukaan haluaisi auttaa, vaan jostain syystä sitä ei tapahdu.

Oma lähtökohtani ohjaajana yoimiessa on delfiinikoulutustyyppinen ajatus siitä, että tukea pitää tarjoilla sopiviin aikoihin niin kauan, kunnes toinen pystyy suoriutumaan yksin. Siihen saakka tuetaan vaikka kädestä pitäen ja väännetään rautalankaa kymmeniin asentoihin ja kokeillaan useampia eei harjoitteita ja lähestymistapoja. Ei kannata olettaa että jokainen oppija pystyy loikan pisteestä a pisteeseen b tekemään samalla tavalla. Jos kukaan muu ei siihen pysty niin sinun on ohjaajana pidettävä siitä pyörästä kiinni, kunnes ohjattava pysyy itse pyörällä pystyssä. Välillä voi kokeilla irti päästämistä ja käsitellä mahdollisen kaatumisen syitä. Mä en ihan aidosti ymmärrä, miten mä saisin itselleni sen luottamuksen rakennettua siihen että tukea on tarjolla ennemmin tai myöhemmin, jos havainnot eivät tue tuota näkemystä. Jos jatkuvasti tajuan, että puheet ja teot eivät sovi yhteen. Tajuan, että monesti en siinä tilanteessa kykene tajuamaan, miten toinen yrittää minua auttaa, mutta tunnistan sen että hän ainakin yrittää. Samoin tunnistan myös sen yrittämisen puutteen. Sen tunnistan tosi selkeästi.

Ymmärrän kyllä, että lavalla on joskus selvittävä yksin, mutta miksi harjoiteltaessa on tarpeen aiheuttaa ohjattavalle se tunne, että hän on yksin. Se on jotain, mikä minua oksettaa hieman välillä impron parissa. Semmoset hetket, kun sä tiedät että tarvitsisin ihan vaan vaikka jonku sanomaan ”Ihan rauhassa, ei ole mitään hätää.”. Se on yksi juttu, mikä kesällä tapahtui vähän vaivihkaa eli oman negatiivisen sisäisen ääneni rinnalle ilmestyi järkevän ja kannustavan aikuisen ääni. Ääni joka sanoo rauhoittavia ja eteenpäin vieviä asioita ja kyseenalaistaa tapaani ajatella. Se on nykyään sekoitus erään ohjaajan ääntä ja omaa ääntäni. Alkuun se oli yksittäisiä todella oikeina hetkinä sanottuja sanoja tai juuri oikeaan aikaan tarjotun tuen aiheuttamia lämpimiä tuntemuksia. Nykyään se on laajempi miksaus omaa ääntäni ja pohdintojani yhdistettynä siihen ajatukseen, miten tuo kyseenomainen ohjaaja viestin muotoilisi. Miten itse muotoilisin asian, jos sanoisin sen jollekin muulle, enkä itselleni. Itselleni minun on välillä vielä vaikea puhua lempeästi, joten joudun vielä muistuttamaan itseäni tietoisesti siitä, että enhän minä jotain asiaa noin inhottavasti ikinä sanoisi kenellekään muulle, joten miksi sanoisin niin itsellenikään. Mutta fakta on, että minulla ei ole kykyä sitä ihan jokaisessa tilanteessa vielä käyttää. Ne ovat hetkiä, joihin minulla ei ole vielä vaihtoehtoisia toimintamalleja. Hetkiä, joita en pysty yksin ratkaisemaan, vaan joihin aidosti tarvitsisin ohjausta. Niinä hetkinä yksin jäämisen tunne on ihan myrkkyä. Se on jotain mikä saa ottamaan askeleita taaksepäin, sen sijaan että uskaltaisi mennä kohti vaaraa. Päästää irti kontrollista ja luottaa siihen, että jotain aina tapahtuu. Se mitä pitää tulla sanotuksi, tulee sanotuksi. Se minkä piti tapahtua, tapahtui. Minä en ole yksin, minusta vain juuri nyt tuntuu siltä.

Ehkä yksi sellainen oivallus, mikä on minulle herännyt vapaamuotoisempien keskustelujen kautta, on se että ihan jokainen improaja törmää samantyyppisiin tunteisiin välillä. Sillä ei ole mitään tekemistä kokemuksen kanssa. Aivan sama miten monta vuotta olet impronnut tai opettanut tai vaan ollut olemassa. Tämä sama tai jokin saman tyyppinen tunne voi iskeä jonain hetkenä improvisoidessa, mikäli fokuksesi katoaa tai keskittyminen häröilee. Kysymykseni on, tarvitseeko niin olla? Jos se on ajoittain väistämätöntä, niin mitä voisi tehdä, jotta siitä tilasta pystyy löytämään tien takaisin? Miten ohjaajana voi auttaa niiden keinojen löytämisessä ja toisaalta, miten voi itse improajana auttaa toista tai itseään tuollaisissa tilanteissa? Ei minulla tähän mitään patenttiratkaisua ole tarjota, koska tämä ei ole mikään yksiselitteinen ongelma, vaan monimuotoisemman haasteen ilmentymä. Tila, jossa improvisoija on ns. ”päässään”. Tila, jossa tietoinen mieli on tiukasti ratissa kiinni, mutta ohjaus puoltaa kohti ojaa.

Mun mielestä on vaan tosi surullista tajuta, miten paljon sitä vajetta lopulta on. Tajusin sen tosi selkeästi, miten jumissa sitä voi olla ja kuinka selkeästi se näkyy myös toisesta ihmisestä, että hän on ihan yhtä jumissa. Muistan eräässä harjoitteessa ohjaajan hidastaneen neljän hengen kohtauksen slow motioniin, jolloin kaikki toiminta hidastui ja pystyin tosi selvästi näkemään minua vastapäätä olleen improajan olemuksesta sen saman hukassa olon, mikä itseäni vaivasi.

Oman vajavuuden aiheuttama häpeä ja riittämättömyyden tunne

Lopuksi on kuitenkin myönnettävä se, että valitettavasti olen itsekin jättänyt kavereita pulaan monta kertaa. Uskallus on loppunut tai en ole tajunnut, joten vaikka nyt peilasin tätä puhtaasti sen kautta, että olen itse jäänyt yksin, niin olen osaltani vahvistanut vastaavaa tunnetta muissa. Olen vältellyt katsekontaktia, kun toinen sitä tarvitsisi. En ole osallistunut lauluun, kun toinen on jumissa tai älynnyt kertoa hänelle nimeäni, jos häneltä se tieto puuttuu. En ole auttanut ohjaamista jännittänyttä tyyppiä, vaikka olisin siihen kyennyt, koska juuri sillä hetkellä hyväntahtoisuuteni oli loppu ja tahdoin vaan murjottaa. Olen pitänyt itseni turvassa, vaikka tiedän että löysäämällä omaa otetta voi rohkaista toisia tekemään samoin. Olen ollut passiivinen ja välttelevä, vaikka siihen ei ole mitään syytä ja stressannut sillä muita. Olen myös viljellyt muka hauskoja sarkastisia heittoja, koska osaan tehdä niin ja olen tehnyt niin, vaikka tajuan että se on usein häiritsevää ja voi tuntua inhottavalta. Olen myös semiavoimesti kettuillut toiselle kesken kohtauksen, kun hän on tyrkännyt tarinaan liikaa materiaalia ja olen kyllästynyt yrittämään siivota sotkuja. Olen tehnyt ja jättänyt tekemättä paljon asioita. Olen jättänyt ihmisiä pulaan, enkä toki yleensä tee sitä ilkeyttäni, kuten ei varmasti kukaan muukaan. Eli siitä tässä ei ole kyse, että syyttäisin ketään mistään. Ei, koska sittenhän voisin ihan hyvin heittää itseäni sillä ekalla kivella otsaan. Tämä on enemmänkin haluani nostaa esiin se, että joskus ne, jotka kipeimmin apua tarvitsevat, eivät pysty sitä mitenkään ilmaisemaan. Ne hetket, jolloin sitä apua tarvitsisi kyllä suurin osa ihmisistä intuitiivisesti tunnistaa. Se on se hetki, kun improajan jalka nykäisee ja tulee tunne pitäiskö tehdä jotain. Kun se tunne tulee, niin vastaus on kyllä. Ne ovat niitä hetkiä, kun et todellakaan haluaisi lusikkaasi pistää siihen lavalla keitettyyn soppaan ja juuri silloin pitäisi toimia. Ei kysellä tai käskeä kestämään tilanne, vaan toimia ja osoittaa että lavalla ei olla yksin. Varmistaa, että toinen tuntee olonsa turvalliseksi ja jos et muuta voi tehdä, niin päästä hänet pois sieltä lavalta. Nimittäin tuo ei ainakaan omasta kokemuksestani ole sellainen hetki, jossa siedätyshoito auttaa. Se on hetki, jossa voimistetaan lukkoja ja lisätään pelkoa. En voi puhua kaikkien puolesta, että näin olisi, mutta epäilen etten ole ainoa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑