Improa ohjaamassa: Spolinin jäljillä tilaa tutkimassa

Tällä kertaa teema ohjauskerralleni oli ennakkoon määritelty: miimi ja toiminta, joten lähdin rakentamaan kokonaisuutta siltä kannalta. Oikeasti ajattelin, että nyt tällä kertaa menen puhtaasti improkirjallisuuden kautta ja etsin ideani sieltä. Osin meninkin, mutta kun rupesin suunnittelemaan runkoa tuolle kerralle, niin aika nopeasti tajusin, että minulla on ihan liikaa ideoita jo omastakin takaa. Se tekniikkalista, minkä kirjasin olisi riittänyt noin parin päivän kurssin tarpeisiin eli vähän ehkä runsauden pulaa. Siellä oli mm. Labania, statusharjoitteita, miimitekniikoita ja ihan kohtaustekniikoita, joten sinänsä mahdollisia polkuja teeman pariin oli aika monta. Kyllä tästäkin vahvistuise fiiilis, että voisi toteuttaa jossain vaiheessa kursseja myös ulkopuolisille ryhmille, koska materiaalia löytyy riittävästi ja luovaa ohjauksellista intohimoa sekä osaamista on ihan riittävästi. En vain näe sitä kovin kannattavaksi toiminnaksi nykyisessä ympäristössä, joka on riittävän kyllästetty improkoulutuksella. En näe, mikä voisi olla sellainen kokonaisuus tai aihe, mitä minun kannattaisi täällä tarjota, jotta sille löytyisi riittävästi osallistujia. Oma ohjaustapa ja mielenmaisema on ehkä suotuisin Spolin- ja Meisner-pohjaisille kokonaisuuksille, mutta aika moni muukin suunta ohjaajana kiinnostaa. Noh, mutta tämä pohdinta menee aiheesta reilusti ohi eli palataanpa umpihangesta takaisin ladulle.

Tällä kertaa otin siis osin kirjallisen lähestymistavan ohjaukseen siinä mielessä, että nappasin mukaan Viola Spolinin Theater Games for Lone Actors -kirjan ja teetin pari Space walk harjoitetta. Normaalisti en edes harkitsisi kahden tuollaisen tekniikan teettämistä peräkkäin, mutta halusin kerran kokeilla, mitä tapahtuu, jos niitä teettää kaksi putkeen. Jos olisi kurssimuotoinen ohjausmahdollisuus, niin näitä voisi pikkuhiljaa kehitellä ja rakennella, mutta nyt kun ohjailee silloin tällöin ja vaihtuvista teemoista, niin sitä jatkuvuutta ei pysty takaamaan ja syventämistä on hankalampi tehdä. Toki ryhmä pysyy samana, mutta ei ole sellaista kaarta, että vähitellen voitaisiin mennä syvemmälle näihin tekniikoihin. Pointti vaan se, että muussa ympäristössä teettäisin vain yhden tai ehkä vaan osan Space walk eli tilakävely-tekniikasta. Nyt halusin kuitenkin tarjota kahdenlaisen näkökulman tilaan. Ensimmäinen versio on siis se, että lähdetään tutkimaan tilaa materiaalina eli näkymättömän ilman aistimista ja kokemista kehon ulkopuolella ja sisällä. Toinen versio on sitten se, että tutkitaan oman kehon kannattelua joko tilan avulla tai oman tukirangan ja lihaksiston avulla. Tämä oli itsellekin hauska kokeilu siinä mielessä, että käänsin englanninkielistä ohjeistusta samalla suomeksi, kun tehtiin harjoitetta ja se oli yllättävän vaivatonta. Toki joidenkin sanojen kohdalla huomasi, että kieli vaikuttaa illmaisuvoimaan. Englanninkielinen sana on kuvaavampi, kuin ne vaihtoehdot, mitkä keksin sille käännökseksi. Näissä tilanteissa usein tarjosinkin useamman vaihtoehtoisen sanan kuvaamaan asiaa, koska se sana, mitä käyttää voi vaikuttaa aika paljonkin siihen mielikuvaan, mikä kokijalla herää.

Kummankin version jälkeen käytiin pieni purkukeskustelu siitä, mitä ajatuksia ja tuntemuksia heräsi tilassa kulkemisen aikana. Omakohtainen kehollinen kokemus on tuossa tärkeää ja samalla purkukeskustelut ovat todella avartavia, koska tulee huomattua että osa kokemuksista on jaettuja ja toisaalta osa on hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi jälkimmäisessä tilakävelyssä painon tunne, kun tila kannattelee tai kannattelee itse kehoaan voi vaihdella. Osalle se, kun on rentona ja tilan kannateltavissa tuottaa keveyden tunteen ja toisille se taas raskaammalta tuntuva versio. Siinä voi tehdä havaintoja itsestään. Tunnistan ainakin itsestäni sen, että kun itse jännittää kehonsa ja tukee itse itseään, niin se on usein kevyempi painon kannalta, kuin täysi rentous, joka vetää enemmän maata kohti. Eli olen tottunut kannatteluun ja se on minun normaalitilani, mutta tajuan myös tällaisten keskustelujen kautta, että minun kokemukseni ei ole ainoa mahdollinen, vaan jokaisella on omansa.

Tämän jälkeen siirryttiin tutkimaan miimisiä esineitä ja miten niitä käsitellään. Tämä tehtiin ihan perusesinepiirin kautta, mutta nyt tarkoituksellisen hitaasti ja sitä miimisen esineen muotoa ja muuntumista tutkien. Ihan lähdettiin siitä, että aistitaan sitä, missä kohtaa käsien välille tulee jännitettä ja lämpöä, minkä kautta löytyvät sen esineen äärimuodot. Toisaalta myös välillä sivustaohjaamalla koetin viedä huomion siihen omaan esineeseen kehottamalla miettimään mm. sen materiaalia, painoa, pinnan yksityiskohtia ja sitä onko se elollinen vai eloton. Se oli kiva pieni hetki, jossa näki sen muutoksen mitä esineissä tapahtui, kun oli käsissä ja kun luovutettiin seuraavalla. Oli ihanaa huomata, miten orgaanisesti ne muutokset tapahtuivat, ettei tullut sellaisia isoja loikkia, jotka eivät olisi millään tapaa perusteltuja siihen nähden, mitä on saanut ja mitä lähtee siitä tekemään. Tuli kyllä yllättäviä juttuja, mutta kaikista näki, että ne olivat edellisen tarjouksen luomien mahdollisuuksien myötä syntyneitä. Sinänsä ennakkosuunnittelussa ei ole mitään pahaa ja silti on hyvä huomata, että voi myös vaan antaa järjelle lepohetken ja antaa itselleen luvan tutkia kuvitteellisen todellisen tilan muotoja. Senkin yhteydessä käytiin purkukeskustelu ja siellä tuli esiin se, että saattoi tulla idea jossain vaiheessa piiriä siitä, mikä se esine on. Sen sijaan, että olisi jääty siihen ideaan jumiin, niin kun esine tuli omiin käsiin ei ollutkaan yhtään selvää, mikä siinä lopulta tulisi olemaan.

Tähän liittyen halusin teettää myös yhden Spolin-pohjaisen harjoitteen ”Seeing unlabeled” eli nimeämättä näkemisen. Yksinkertaisuudessaan ihmiset kulkevat tilassa, pysähtyvät johonkin kohtaan ja sulkevat silmänsä. Kun he taas avaavat silmänsä, niin ohje on katsoa sitä, mikä ikinä edessä onkin,  ilman että nimeää sen esineen tai asian. Jos ja kun nimeää sen esineen, niin pitää jatkaa kulkemista. Tämä toistettiin muutaman kerran. Tämän valitsin siksi, että tullaan tietoiseksi siitä, miten nopeasti nimeämme näkemämme asiat, vaikka emme sitä tietoisesti ajattelisikaan tekevämme. On vaikeaa nähdä ilman, että antaa jonkun nimen tai kategorian asialle. Kyllä me pyritään tunnistamaan ja nimeämään se, mitä näemme. Samaa voi hyödyntää myös näkymättömän todellisuuden kanssa, sillä aika usein tiedämme kyllä, mitä käsissämme on, kun otamme jonkun miimisen esineen käteen.

Ei se välttämättä yhtä selvää ole ja joskus kädessä on jotain epämääräistä mönjää, mutta silloinkin on selvää että se on epämääräistä mönjää, eikä jotain epäainetta, mitä ei pystyisi jotenkin luokittelemaan. Miimisesti yksityiskohtaisuutta pystyy laajentamaan sanallisten määrittelyjen kautta yksin tai yhdessä, mutta kyllä ihan jo kädenmuoto esinettä pidellessä kertoo sen avaruuden, mistä voi valita selityksen. Käytin tässä kohtaa erään impro-opettajani esittämää esimerkkiä kuvaamaan sitä, miten selkeästi yleisökin huomaa, jos näkee selvästi käsissään jonkun esineen, mutta vaikkapa häveliäisyyttään sanookin sen olevan jotain muuta. Esimerkki oli siis dildo, joka määrittyykin sitten yleisölle vasaraksi, vaikka on ihan selvää äänenpainojen, ilmeiden ja eleiden kautta kaikki huomaavat, että ei siinä ollut vasara silloin, kun sen esineen poimin käteeni, vaan keksin sen myöhemmin. Ennakkosuunnittelussa ei ole mitään pahaa ja samalla on kuitenkin hyvä tiedostaa, että se näkyy ja kauas. Se kontrollointi ja oman impulssinsa tyrmääminen on havaittavissa, mutta ei siitä tarvitse itseään soimata, jos niin käy, kunhan vaan huomaa, että ”nytpä taisin tyrmätä ideani ja tarjota salonkikelpoisemman selityksen”. Sitä kautta pääsee tutkimaan omia rajojaan ja laajentamaan vaihtoehtojensa määrää.

Tämä oli oikeastaan se mitä itse toin miimiseen tekemiseen. Välissä pidetyn lyhyen tauon jälkeen tehtiin pikainen lämppäri eli raviradalla, mutta muuten fokus oli miimissä. Halusin tarjota kehollisen lähestymistavan tilaan ja toisaalta rauhan siihen miimisten esineiden luomiseen ja tutkimiseen. Näiden ohella tehtiin myös ketjumurhaa, jossa miimisesti välitetään ketjun seuraavalle linkille tiedoksi murhaväline, uhrin ammatti ja tekopaikka. Jokainen ketjun jäsen saa sitten, kun koko ketju on käyty läpi kertoa, mitkä nämä kolme asiaa hänen mielestään olivat. Se on hauska rikkinäinen puhelin -tyypin harjoitus. Hauskaa on se, kun mennään hyvällä tahdolla kunnolla pieleen ja toisaalta sekin on hyvin tyydyttävää, kun joku osa viestistä välittyy tosi selkeänä ketjun loppuun saakka. Esimerkiksi siellä oli huvipuisto paikkana ja ketjun myötä se vähän rajautui eli viimeisellä linkillä paikka määrittyi karuselliksi, mutta siis edelleen oltiin samassa ympäristössä. Se oli aika selkeä. Sitten taas, kun murha välineenä oli jääpuikko, niin se muuntui matkalla viinipulloksi ja joksikin mikä otetaan mikrosta. Se muutos oli yleisölle hirvittävän hauskaa seurattavaa. On melkoisen hykerryttävää seurata noita tilanteita, kuun tietää sen, mikä esine alunperin oli ja näkee, miten se muuttuu vuoro vuorolta joksikin muuksi. Tekijänäkin on hauskaa, kun tajuaa sitä omaa miimistä esinettään esitellessä yleisön naurusta, että tämä ei ollut tosiaankaan se, mikä sen alunperin piti olla. Tosi kiva harjoite tehdä ja seurata.

Miimistä todellisuutta sivuttiin myös kevyesti tutustumalla monoscene-pohjaista improa eli ensin rakennettiin se miiminen tila ja sitten tehtiin pari kohtausta siellä. Tämän myönnän tehneeni turhan kovalla kiireellä, koska tähän olisi oikeasti voinut käyttää aikaa reilumminkin. Sitä ei nyt tällä kertaa enää ollut, mutta se jääköön sitten ideana hautumaan mieleen, että näinkin voi tehdä. Tämä on ehkä joustavan suunnitteluni heikkous, että moni asia jää aika pinnalliseksi, koska näihin ei voida palata lähiaikoina uudestaan. Siinä mielessä voisi olla kiinnostavaa tutkia näitä kurssimuotoisena, jolloin voisi pohjustaa jonkun tekniikan ja sitten seuraavalla kerralla tai seuraavana päivänä palata siihen. Huomaan kyllä, että minua kiinnostaisi nyt tämän laajentamisen ohella päästä välillä syventämään osaamista sekä omaani että toisten. Ehkä se voisi olla joku sellainen syväsukellus johonkin tiettyyn aihealueeseen, mitä voisin tarjota muille. Oli kuitenkin hyvä taas päästä vähän testailemaan eri juttuja, koska siinä samalla huomaa myös niitä juttuja, mistä itse ohjaajana aidosti innostuu. Niitä juttuja näyttäisi olevan aika paljon.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑