Kannelmäki Noir: ”Rapatessa roiskuu” 7.2.2020 (Stella Polaris)

Improvisoidussa rikosnäytelmässä Kannelmäki Noir Stella Polariksen impronäyttelijät sukeltavat paikallisen rikollisuuden maailmaan. Nordic Noir -tyylilajissa toteutettu rikostarina sijoitetaan yleisön avustuksella sille paikkakunnalle, jossa esitys pidetään. Tällä kertaa, fiktiivisen todellisessa, Kannelmäessä on tapahtunut henkirikos, mutta näytelmän alussa ei vielä tiedetä kuka on uhri tai missä rikos on tapahtunut tai edes sitä, mikä on näytelmän nimi. Nämä tiedot yleisö pääsee antamaan tarinaan. Tarinan nimeä varten yleisöä pyydetään miettimään joku lastenloru tai sanonta ja sieltä sitten yleisöstä ehdotukseksi tulee ”Rapatessa roiskuu”. Siitä sitten tulee tämän kertaisen tarinan nimi. Tällä kertaa murhan uhriksi päätyi Kannelmäkeläinen tankotanssija, ja myöhemmin myös osa-aikaiseksi päiväkodinopettajaksi paljastunut, Sirpa Liimatainen. Rikos sijoittui paikalliselle itsepalvelukirppikselle, josta ruumis löydetään, mutta kuten aika nopeasti paljastuu se ei ole rikospaikka. Mielestäni rikospaikan tekninen tutkiminen toteutettiin todella tyylikkäästi improlaulun aikana miimisenä toimintana. Se on hyvä muistutus, että kaikkea ei tarvitse sanallistaa, vaan voidaan näyttää, että näin tapahtuu ja sitten leikataan seuraavaan kohtaukseen, jossa kaksi poliisia on pohtimassa tapausta. Se oli todella eleettömän tyylikäs kohtaus. Niina Sillanpään laulu yhdistettynä Jouni Kanniston tuottamaan synkkäsävyiseen musiikkiin oli aivan nappivalinta siihen hetkeen.

Seppo: Kukaan ei rakasta Kannelmäkeä niin paljon, että murhaa kaks ihmistä vain jotta Kannelmäkeen tulis lisää rahaa!

Tämä on tarina oli kauniisti soljuvaa kerrontaa, jossa oli myös omat absurdimmat hetkensä, jotka ovat ihan impron herkkuhetkiä. Kun pääsee näkemään sen suostumisen ja muutoksen jossain hahmossa tai kuinka jostain suosta noustaan ylös, niin se on aina katsojana tosi palkitsevaa. Ehkä parhaan kuopan itselleen tällä kertaa kaivoi patologi (Pihla Penttinen), joka päätyi määrittelemään kuolinsyyksi sisäisen kuristamisen, jonka myötä kaikki kaulan luut ovat katkenneet. Siinä yleisö tunnistaa heti, että hetkonen eihän tuo ole mahdollista. Sitten pääsee seuraamaan sitä, miten kaverit koettaa auttaa tai ehkä vähän välillä pilke silmäkulmassakin tukea kaveria lisäämällä kierteitä. Se oli ihana semmonen improhetki, jossa lavalla ei tee asioista turhan helppoja itselleen. Kuristaminen ja tukehduttaminen, joita kaverit vähän tarjoilivat olisivat olleet täysin päteviä kuolinsyitä, mutta ei nyt mentiin sellaisella vähän reaalimaailman mahdollisuuksia uhmaavalla murhatavalla. Se oli kuitenkin aika hauska pieni absurdihko yksityiskohta, joka nauratti yleisöä, koska se on aika mahdoton. Samalla se kertoi aika paljon siitä patologin hahmosta ja  linkitti tapausta tutkineen poliisin lähipiirin murhaan. Samoin, kun väliajan jälkeen yleisö pääsi kysymään tapausta tutkivilta poliiseilta haluamiaan lisätietoja, niin tämä kuolinsyy oli yksi sellainen hauska hetki, missä patologi pääsi sitten kuvaamaan, kuinka tällainen sisäinen kuristaminen toteutetaan. Kiva sellainen yleisöä ja tekijöitä yhdistävä hetki, jossa kaikki tietää, että tämä ei ole mahdollista, mutta voidaan yhteisesti ilahtua siitä mahdottomalle tarjotusta selityksestä.

Tarinassa oli monia sellaisia tarinalinjoja, jotka eivät lopulta johda sen pidemmälle. Kuten hyvässä rikostarinassa yleensäkin, niin matkan varrella epäiltyjä on useampia ja kaikki vaikuttavat ainakin vähän syyllisiltä johonkin. Ei ehkä juuri tähän rikokseen, mutta jotain muutakin saattaa olla tekeillä. Miksi ihmeessä tikkareita on myrkytetty? Kenen puolella poliisina toimiva, mutta hämärän menneisyyden omaava, ja muutenkin vähän outo jätkä, Seppo (Micke Rejström) oikeasti on? Synkän sävyisessä tarinassa on kuitenkin ilahduttavan laajasti tarjolla myös positiivisia tunteita. Helenan (Pihla Penttinen) ja Sepon pieni kielletty romanssi oli varsin herttainen pieni pala onnea kaiken muun välillä. Samoin, vaikka tutkitaan vakavia asioita, niin kuitenkin tarinaan löytyy myös huumoria ja iloisempia hetkiä.

Helena: Anna ihmiselle pieni pala rakkautta ja hänestä tipahtaa 30 vuotta, sanoo vanha kannelmäkeläinen sananlasku.

Teknisesti esityksessä hyödynnettiin myös ilahduttavasti simultaanikohtauksia ja vuorottelua kahden parin tekemien toisiinsa liittymättömien kohtaamisten välillä. Nämä kohtaukset toivat ehkä jotain pientä syvennystä hahmoihin, mutta ylipäätään nautin siitä rauhallisesta vuorottelusta kahden samaan aikaan lavalla tapahtuvan kohtauksen välillä. Samoin mielestäni Jussi Vatanen ja Ushma Karnani toivat todella hienosti omilla hahmoillaan selkeyttä tähän yhteiseen maailmaan. Välillä tilanteeseen tarvittiin vain toinen hahmo kävelemään kohtaukseen ja poistumaan muutaman repliikin jälkeen, jotta siinä päästään eteenpäin. Näin kävi esimerkiksi, kun yllättäen rikosilmoitusta vastaanottamaan päätyneen Sepon jutut lähtivät vähän omalla radalleen uhrin omaisen kanssa. Siinä oli hienoa ja tarkkaa yhteistä tilanteen lukemista.

Rapatessa roiskuu oli esityksenä kaikkinensa nautittava kurkistus improvisoidun rikostarinan maailmaan. Ihan erityisesti omaa impron seuraamisiloani lisäsi se, kun saattoi, jonain tarinan useista upean absurdeista hetkistä, vilkaista päivän muusikon Jouni Kanniston reaktiota tapahtuneeseen. Improkatsojana ilahdun suuresti tekijöiden aidoista hämmästyksen ja ilahtumisen hetkistä. Sellaiset pakottamattomat putoamisen ja repeilyn hetket lavalla ovat vaan todella hauskoja myös katsojan silmin. Ai että.

Joo impro on ihanan vakavan leikkisä laji ❤

Kannelmäki Noir

Näyttelijät:
Jussi Vatanen, Micke Rejström, Niina Sillanpää, Pihla Penttinen, Ushma Karnani.

Musiikki: Jouni Kannisto

Valot: Ainu Palmu

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑