Toiminta ja tunne -kurssi 2019 (osa 1) (Sami Henrik Haapala / Helsingin seudun kesäyliopisto)

On ollut tarkoitus mennä tälle kurssille jo silloin aikaisemmin, kun tätä pidettiin englanniksi, mutta aikataulut eivät sopineet. Nyt sopivat, mistä olen erittäin iloinen. Salissa on hikinen tunnelma jo ennen kuin aloitetaan, sillä elokuun alun kuuma aurinko lämmittää tilaa läpikuultavien verhojen läpi. Sami Henrik Haapalan ohjaama, Toiminta ja tunne -kurssi keskittyy etenkin Meisner-tekniikkaan, mutta myös muihin näyttelijäntyön eri osa-alueisiin kohdentuviin harjoitteisiin ja jonkin verran myös somaattisiin tekniikoihin. Meisner-tekniikka oli yksi niistä jutuista, mikä minua draamapolkuni alkupuolella veti tosi voimakkaasti puoleensa, joten oli hienoa päästä viikoksi keskittymään nimenomaan siihen. Vaikka improvisaatio vetää enemmän puoleensa, niin huomaan että kiinnostusta on myös käsikirjoitetun teatterin puolelle, myös tekijän näkökulmasta. Tunnistan, että hyötyisin myös improvisoidessa näyttelijäntyöntekniikoiden paremmasta hallinnasta. Muutenkin omaa työkalupakkia on hyvä aina välillä päivittää ja kehittää edelleen. Jos treenaa aina vain sitä, minkä jo osaa, niin voi toki syventää osaamista, mutta se ei välttämättä laajene. Onhan se totta, että mitä laajemmin osaa ja tietää erilaisia tekniikoita ja keinoja, niin sitä suuremmasta mahdollisuuksien valikoimasta pystyy valitsemaan sopivat kuhunkin tilanteeseen. En ole sinänsä minkään yhden koulukunnan puolella, vaan haluan ymmärtää monenlaisesta vähän, jotta voin valita ne minulle toimivat keinot eri hetkiin ja tilanteisiin.

Yleisesti

Meisner-tekniikasta sanon ehkä tähän alkuun sellaisen pienen varoituksen sanan, että vaikka se on ihana mahdollisuus tutkia aitoa ilmaisua ja kontaktia kahden ihmisen välillä, niin siinä on myös omat vaaratekijänsä. Kaikessa on hyvät ja haastavammat puolensa, joten sinänsä mikään tekniikka, metodi tai tapa toimi ei automaattisest tee autuaaksi tai välttämättä itsessään takaa turvallisia olosuhteita osallistujille. Kaikkea voi käyttää ns. hyvään tai pahaan. Koska kyseessä on aidon reaktion hakemiseen kehitetty tekniikka, jolla pyritään purkamaan ”näyttelemällä näyttelemistä”, niin se tarkoittaa sitä ettei aina ole roolin suojaa. Varsinkin kun tehdään perustoistoharjoitteita, niin tilanteessa ei sinänsä ole mitään roolia tai fiktion turvaverkkoa, vaan siinä on ihan omana itsenään läsnä hetkessä. Koska havaintojen, ja myöhemmin tulkintojen, tekemisen materiaalina olet sinä itse ja vastaavasti itse havainnoit ja tulkitset pariasi, niin ne tosiaankin kohdentuvat omaan ilmaisuun ja olemukseen. Siinä on ylilyöntien riski ja toisaalta myös tahattomasti toisen kipupisteisiin tökkimisen vaara. Kun viesti on muotoiltu ”sinulla on / sinä olet / sinä näytät”, niin se kohdetuu suoraan sinuun ja omalla reaktiolla, joka on muotoa ”minulla on / minä olen / minä näytän”, tulee hyväksyttyä ja vahvistettua se toisen havainto tai tulkinta. Siinä ei kysytä oletko samaa mieltä väittämän kanssa, vaan sinun on toistettava se ääneen ja muuten olet vapaa reagoimaan, siten kuin luontaisesti reagoisit.

Tässä tullaan sitten sinne äärialueiden ilmaisun vaaranpaikkoihin, sillä osa reaktioista, joita meissä luontaisesti on, mutta joita emme arjessa tai muutenkaan juurikaan käytä, on aggressiivisia. Kun puhutaan aidoista tunteista ihmisissä, niin osa niistä on sellaisia, jotka voivat johtaa toimintaan, joka johtaa siihen, että jotain sattuu. Aggressiossa sinänsä ei ole mitään pahaa tai väärää, kyllä sitäkin teatterissa tarvitsee. Tarkoitan vaan sitä, että siinä on ohjaajallakin melko suuri vastuu sen suhteen, mihin ohjaa ohjattaviaan. Kun kyse on kuitenkin harjoittelusta ja kurssista, niin vaikka pyritään aitoon reagointiin, emme välttämättä ole niin hereillä kuin arjessa ja varautuneita kaikkiin uhkiin. Tämä liittyy ehkä lähinnä väkivaltaa, oli se sitten henkistä tai fyysistä tuossa tilanteessa. Tuo toistorakenne mahdollistaa oikeasti aika julmankin kiusaamisen, jos sille päälle sattuu. Voi aidosti sanoa todella ilkeitä ja inhottaviakin asioita toisesta, jos haluaa. En sano, että suurin osa ihmisistä haluaisi, mutta siinä on se mahdollisuus. Toinen on sitten se fyysinen ulottuvuus. Huomaan itsestäni sen, että olen usein ihan helvetin nenäkäs ja uhmakas. Kerjään monesti huomaamattani tai tahallaan verta nenästäni provosoimalla toista. Näin ollen jos mennään aidon reaktion mukaan, niin veikkaanpa, että olisin saanut jo useamman kerran turpiini. Siis, jos sosiaaliset ja inhimilliset tekijät eivät estäisi, vaan tutkittaisiin raaka ja aitoa reaktiota siihen ärtymykseen ja vihaan, jota provosoin. Siinä on se vaara, että sopivasti yllytettynä ja aidon tunteen vallassa mennään yli ja sitten oikeasti sattuu. Siinä missä väkivalta lavalla ja esityksissa on yleensä ennakkoon sovittua ja tarkasti koreografioitua, niin harjoitteessa se ei ole. Lyö tai tönäise toista, kun tämä ei osaa sitä odottaa, niin voi olla että hän älyää väistää, mutta voi olla myös, että hän teloo itsensä. Se tuskin on tavoite missään tekniikassa eli on siinä vaaransa, kun leikitään tulella. Sitä ei kannata vähätellä tai koettaa kieltää, mutta se pitää ohjaajana myös tunnistaa ja huolehtia siitä, että kaikki ovat kuitenkin turvassa, kun harjoitellaan asioita.

Turvallisesti kohti vaaraa

Edellä mainittu oli nyt siis yleistä tekstiä joistain tämän tyyppisessä toimintavassa tunnistetuista vaaratekijöistä. En henkilökohtaisesti kokenut, että sellaista uhkaa oikeasti olisi tällä kurssilla ollut, vaan tunsin olevani turvassa ja oli vapaus turvallisessa ja rankentavassa ympäristössä kokeilla asioita. Ei tullut missään kohtaa sellaista fiilistä, että nyt yritetään jotenkin väkisin runnoa johonkin suuntaan, mihin ei olla valmiita menemään. Toki siellä se ohje, varsinkin kohtaustyöskentelyyn siirryttäessä, oli, että menkää kohti vaaraa. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että ei toistoharjoitteessa havaintoja tehtäessä suojeltaisi itseä tai toista niin vahvasti tekemällä ”turvallinen” havainto, jos siinä selkeästi on joku voimakkaampi esimerkiksi tunnetason havainto tehtäväksi. Sen huomaa itsestäkin, että helposti tekee jonkun perushavainnon tyyliin ”sinun kätesi tärisevät” sen sijaan, että huomioisi ja tulkitsisi sen toisen tunnetta, vaikka se siis oli siinä vaiheessa täysin sallittua. Jättää sanomatta ”sinä ole vihainen” ja vain jatkaa sen jankkaamista, että ”sinä istut siinä”. Jälkimmäinen on ihan paikkansa pitävä havainto, mutta se ei ehkä draamallisesti ole se olennaisin tai kiinnostavin havainto, minkä voisi tehdä. Ihan jo sen oman havaitsemisen ja tulkisemisen tasojen laajentaminen on arvokasta. On lupa katsoa ja nähdä se toinen ihminen sekä tehdä tulkintoja, jotka voivat mennä ihan pieleen, mutta ne kumpuavat siitä tilanteesta ja toisen ilmaisusta. Pieleen menevä tulkinta on ihan ok, koska se voi sitten ruokkia toisenlaista reaktiota toisessa ihmisessä. Vaikka sanatasolla hyväksytään se toisen tekemä tulkinta, niin se voi johtaa oman ilmaisun korjaamiseen. ”Ah, sinusta näytän vihaiselta, mutta en oikeasti ole, joten ilmaisesti ilmeeni tai asentoni tarjoaa tämän tulkinnan.” Eli ne havainnot ja tulkinnat voivat olla tosi arvokasta materiaalia itsensä näkemiseen.

Mitä itse tunnistin monessa kohtaa varsinkin alkuviikosta, kun tehtiin havaintoihin perustuvaa toistoharjoitetta, jossa kaikki repliikit olivat sellaisia asioita, mitä toisesta voi aistein havaita. Alkuunhan se oli vain luettelo siitä, mitä toisella on päällään tai ruumiinosista (sinulla on silmät, sinulla nenä jne.), joita istuessa tuoleilla vastakkain voi helposti havaita. Sitten se siitä sujuvasti syventyy pienten tai suurempien liikahdusten havaitsemiseen eli se voi paljastaa vaikkapa sen, että tiedostamattaan nyökkäilee päällään tai rypistää otsaansa. Tulee sellaista havaintotietoa, mitä ei välttämättä muulloin saisi. Kuinka usein sitä on tietoinen siitä, missä asennossa omat kulmakarvat ovat jonain yksittäisenä hetkenä? Siinä voi paljastua omia tapoja ja maneereita. Jos on taipumusta vaikkapa näprätä hiuksia tai että käsi hakeutuu kasvojen alueelle, niin siitä voi tulla tässä tietoiseksi ”ai teen muuten jatkuvasti noin, enpä ole huomannut”. Itse pidän tuota toistoharjoitetta hirveän puhdistavana kokemuksena tuossa perusmuodossaan, jossa ei vielä tulkita mitään. Tulee eri tavalla tietoiseksi omaan ryhtiin, ilmeisiin, eleisiin tai liikkumiseen liittyvistä asioista, kun toinen huomaa pienimmänkin muutoksen. Sitten, kun siirrytään tulkintoihin, niin päästään aika helposti kiinni draamaan ja hyvin laajasti koko tunneskaalaan.

Kehityskaari

Kurssilla pidin myös siitä päivien rakenteen ja harjoitteiden tuomasta toistosta, mikä mahdollisti oman kehittymisen seuraamisen. Kun tehdään samoja lämppäreitä, vähän aina vaikeusastetta lisäten koko viikko, niin siinä pääsee eri tavalla tarkkailemaan itseään ja muita, kuin jos harjoitus aina vaihtuisi uuteen. Tietysti tekniikoita sekoiteltiin, eikä kaikkia tehty joka päivä ja joitain tehtiin vain kerran kurssin aikana. Pääpiirteissään ne tekniikat ja harjoitteet, mitä ekana päivänä opeteltiin olivat sellaisia, mitä sitten treenattiin koko viikon ajan. Siinä missä ensimmäisenä päivänä takelteli tosi pahasti jossain harjoitteissa, niin viikon loppua kohden ne olivat joko muuttuneet helpommiksi tai eri tavalla haastaviksi. Yksi yllättävällä tavalla hauskimmista tekniikoista oli iskujen (milloin lähden liikkeelle / sanon repliikkini) harjoitteluun käytetty yksinkertainen piiriharjoite. Siinä otetaan katsekontakti toiseen ja aletaan hänen kanssaan vuorotellen luetella numeroita. Tässä tärkeää on se, että aloittaja saa lähteä liikkeelle vasta, kun toinen on sanonut numeron kaksi ja numeroiden luettelua pitää jatkaa niin kauan, kunnes toinen on aloittanut uuden lukusarjan, jonkun toisen piirissä olevan henkilön kanssa. Aluksi käytössä on vain suomenkieliset numerot, mutta kun ne alkavat sujua lisätään aina yksi uusi kieli, joita on tarkoitus käyttää aina samassa järjestyksessä. Viikon lopulla meillä oli käytössä kielet: suomi, ruotsi, englanti, espanja, ranska ja saksa. Näistä kaikkein hauskimmin ihmisten aivoja käräytti ranska. Se oli aivan järjettömän hauskaa, miten ihmisillä meni pasmat aivan sekaisin, kun ranska lisättiin listaan. Joka päivä, kun se oli listalla, niin käytiin yhdessä läpi mitkä ovat numero 1-10 ranskaksi, mutta silti se sai ihmiset reagoimaan kiinnostavilla tavoilla. Itse huomasin ahdistuvani siitä, koska en saanut ääntämyksestä kiinni ja numeroita oli vaikea muistaa, joten yritin selvitä siitä mahdollisimman nopeasti. Itse ehkä sanoisin, että haastetta lisäsi se, että ranska tuli listassa juuri espanjan jälkeen, mutta voi olla että mikä tahansa muukin järjestys olisi aiheuttanut ihan saman paniikin. Alkoi kadota se, että kumpi liikkuu ja milloin. Samoin kävelyyn tuli sellaista mallikävelyä, kun ihmiset oikein keskittyivät numeroihinsa ja koettivat vaan selvitä toiselle puolen salia.

Viikon aikana opin tuossa harjoitteen sen miten olennaista on, että aloittajana sanoo sen ensimmäisen numeron mahdollisimman selkeästi. Silloin toinen tietää mistä kielestä on kyse ja millä kielellä hänen pitäisi sitten tämän jälkeen jatkaa. Muulla ei ole väliä. Sen jälkeen numerot voivat mennä ihan sekaisin tai olla gibberishiä, kunhan eka numero on selvä ja toinen reagoi siihen, jolloin saa itse iskun ja voi lähteä liikkeelle. Sama toistui monessa muussakin harjoitteessa ja Sami aina muistutti: ”pitäkää toiminta käynnissä / muistakaa oma tehtävä”. Aivan sama, mitä ympärillä tai itsessä tapahtuu, niin aina toiminta ja oma tehtävä säilyy. Jos rupeaa naurattaamaan, niin saa naurattaa ja silti voi jatkaa laskemista ja liikettä. Oman tehtävän säilyttämisen tärkeys näkyi erityisesti rytmiin perustuneessa harjoitteessa, missä välitettiin viestiä piirissä ajatuksella ”x:ltä y:lle ja y:ltä z:lle” eli pitää sanoa keneltä sai viestin ja kenelle lähettää sen. Yhteensä siinä oman nimen toiston vuoksi tulee sanoneeksi neljä nimeä. Jos tässä muu ryhmä lähtee vuorossa olevan tyypin muuttuneeseen rytmiin mukaan, niin se rytmi hajoaa ja alkaa huojua. Niin tapahtui usein, koska helposti mukautuu siihen, mitä toinen tekee ja unohtaa pitää kiinni siitä omasta tehtävästä, mikä nyt siis on taputtaa tietyssä rytmissä ja odottaa mahdollista omaa vuoroa. Kun se oma vuoro tulee, niin todella helposti lähtee ihan lapasesta ja unohtaa kaiken taputtamisen saman tien. Ei vaan riitä kapasiteetti yrittää saada nimiä sanottua siihen rytmiin ja vielä taputtaa itse samalla. Siinäkin parissa päivässä kehittyy kyllä ja se alkaa sujua, mutta alkuun se on ihan tuskaa, koska sellaista hermorataa ei ole olemassa, mikä tällaisen toiminnan mahdollistaisi. No jolloin toki on, jos ovat vastaavia juttuja tehneet jo aiemmin paljon. Siitä ei kannata sen kummemmin ahdistua tai hätääntyä, jos ei heti tai vielä kymmennelläkään yrittämällä suju, se vaatii aikansa. Toisaalta itseään voi tässäkin helpottaa, vaikkapa alussa aina lähettämällä viestin samoille henkilöille, jolloin ei tarvitse stressata ”apua, apua kenen nimen minä muistan?”. Koska siinä on niin monta kerrosta, niin voi keskittyä yhden opetteluun kerrallaan helpottamalla muita. Jos alkuun olennaisin on se rytmin ylläpitäminen, niin helpottaa sitä viestin välittämistä niin paljon kuin voi. Kun se rytmi alkaa pysyä, voi alkaa ottaa nimien suhteen isompia riskejä.

Kaikkea ei tarvitse oppia kerralla, vaan voi tehdä pieniä tietoisia valintoja, joilla auttaa itseään ja samalla ehkä muitakin. Olettaen siis, ettei ole paniikissa uuden tilanteen äärellä, vaan pystyy säilymään reagointikykyisenä ja joustavana. Siihen taas auttaa sen treenaaminen, miten suhtautuu omiin mokiinsa ja näin päästiin kauniisti kehällä improon. Itse huomasin sen, että monet sellaiset omaa suoritusta lukitsevat ja jäykistävät tekijät ovat lieventyneet. Ei näistä harjoitteista oikein mikään ollut sellaisenaan tuttu, jotain vähän vastaavantyylistä olen tehnyt, mutta nämä olivat selkeästi haastavia itselle. Se, että pystyy suhtautumaan rennosti omaa mokaan ja siihen mahdollisuuteen, että koska ei osaa, niin todella todennäköisesti mokia tulee, auttaa pysymään toimintakykyisenä uudessa tilanteessa. Toisaalta kuitenkin huomaan, että siinä mielessä olen hyvin keskeneräinen tuote, että en pysty tekemään mokaa huomaamatta sitä itse ennen muita. Ei ole sellaista tiedostamatonta mokaa, vaan huomaan saman tien, että nyt meni pieleen. Usein se ei välttämättä edes näy ulos se moka, vaan olen stopannut sen jo ennen kuin teen sen.

Tämä näkyi etenkin viidakon kuningas -harjoitteessa, mitä tehtiin muistaakseni kaikkina päivinä. Se on tuolileikki, jossa jokaiseen tuoliin kuuluu joku eläin, jolla on tietty ääni ja liike. Tavoitteena on päästä viimeiselle tuolille leijonaksi pelin päättyessä ja olla viidakon kuningas. Mokasta joutuu aina palaamaan ensimmäiselle tuolille ja aloittamaan alusta. Huomasin useamman kohdan, missä pysäytin itseni tosi aikaisessa vaiheessa virheen merkiksi, vaikka kukaan muu ei siinä kohtaa vielä edes ehtinyt reagoida. Huomasin, että omassa mielessä tulee lyömään tyhjää, kun pitäisi oman eläimen äänen ja liikkeen jälkeen toteuttaa joku toinen viestin välittämiseksi ja tuomitsin itseni epäonnistuneeksi. Tietty pidäke siellä siis edelleen on mokaamisen suhteen, koska en pysty antamaan itselleni lupaa tehdä sitä mokaa, vaan hyväksyn sen tyhjän mielen jo mokaksi. En taida osata selittää tätä kovin hyvin, mutta siis sellaista ennakkosensuuriahan se on. Voin kyllä möläytettä kaikenlaista, mutta kun huomaan että mitään materiaalia ei ole tulossa mielestä, niin en pysty pääsemään sen yli ja vaan tekemään jotain, vaan myönnän mokanneeni. Ei kukaan ole siinä kohtaa vielä edes tajunnut, että en tule pystymään reagoimaan eli se tapahtuu nopeammin, kuin muut voisivat havaita. Tiedän jo siinä omaa eläintä tehdessä, että seuraavaksi mielessäni tulee tyhjä ruutu. Jos siis aivot ennakoivat seuraavan liikkeeni, niin nyt ne ovat ennakoineet, että sitä liikettä ei tule tapahtumaan.

Tämä sama näkyy improlavalla. Joskus aloitan hirveällä vauhdilla ja voimalla tuottamaan puhetta kohtauksessa ja jossain kohtaa mielen varasto tyhjenee. En pysty sanomaan enää mitään, sillä virta on katkennut. Tuollaisten tilanteiden ylittäminen on vielä sellainen suuri mysteeri minulle. En oikeasti tiedä, mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä ja se on minun paniikkihetkeni. Silloin yleensä pysähdyn tai myönnän virheeni jo ennen kuin sitä tarvitsisi. Ne ovat niitä hetkiä, missä tarvitsisin jonkun sisäisen ääneen sanomaan: ”rauhoitu ja ei ole kiirettä. Vedä kaikessa rauhassa hetki henkeä ja jatka sitten”. Antaisi sen vallan oman mokaamisensa huomaasisesta niissäkin tilanteissa muille. Ei minua haittaa mokata ja mokailin kyllä monestikin, mutta tuo on ihan omanlaisensa tilanne, joka toistuu, koska en pääse sen ydinsyihin käsiksi. En pysty siinä tilanteessa, kun se tapahtuu tietoisesti reagoimaan toisin, koska se opittu reagointitapa on liian voimakas. On siis asioita, joita on vielä tarpeen tutkia ja ehkä jonain päivänä käsitän sen, miten päästä tuon yli tai sitten en. Voihan se olla niin syvälle uponnut tai omaan aivotoimintaan liittyvä juttu, että en pysty sitä tiputtamaan. Aika näyttää, aion ainakin jatkaa sen tutkimista.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑