Kuukausi sitten seilanneella Teatterilaivalla oli muun ohjelman lisäksi tarjolla myös kaksi työpajaa, joista toiseen ehdin itsekin tutustumaan reissun aikana. Maistiaisia tyylilajeista niminen reilun tunnin mittainen työpaja oli Tanja Hietakankaan vetämä kokonaisuus, joka pohjautui Elina Kilkun teatterin tyylilajit koulutukseen sekä kirjaan. Tuo Elina Kilkun kirja itseltäni hyllystä löytyykin ja on ollut vakaa aikomus osallistua hänen vetämäänsä viikonlopun mittaiseen tyylilajeja käsittelevään työpajaan. Siinä mielessä oli kiinnostavaa päästä näkemään, mitä joku muu on onnistunut koulutuksesta ja kirjasta käyttöönsä ammentamaan. Ensin ohjaaja pohjusti jokaista tyylilajia kertomalla sen historiaa ja ominaispiirteitä ja sen jälkeen kokeiltiin sitä käytännös yhden harjoitteen verran puolikkaissa ryhmissä. Näin ollen aina pääsi sekä tekemään että näkemään sen tyylilajin.

Ah, julmuuden teatteri, tapaamme jälleen

Etukäteen totesin, että esittelyssä mainituista tyylilajeista (Antiikin Kreikan tragedia, komedia,  Shakespeare, ekspressionismi, Brecht / eeppinen teatteri ja Artaud / julmuuden teatteri) yksi on henkilökohtaisella tasolla yksi teatterityylilaji inhokeistani. Tämä on Antonin Artaud’n julmuuden teatteri, josta olen kirjoittanut myös draamaopintojen aikaan tekstin, koska se oli se tyylilaji, johon meidän ryhmämme syventyi eniten. En dissaa koko tyylilajia, sillä onhan siinä hyviä ja kiinnostavia elementtejä, mutta osa sen perusajatuksista on omalle tavalleni hahmottaa teatteri ja esityksen tavoitteet hyvin viestasta. En missään nimessä sano, ettenkö pystyisi kyseistä tyylilajia toteuttamaan esiintyjänä, vaan kyse on siitä, etten halua. Ne elementit, mitkä näen siinä tyylilajissa hyviksi ovat elementtejä, joita löytyy myös monesta muusta teatterin tyylilajista, joten en koe henkilökohtaista mielenkiintoa mennä juuri julmuuden teatteriin sen syvemmälle. Mainitsen tämän nyt vain taustatietona henkilökohtaisesta taustastani teatterin tyylilajien osalta.

Kaikki mitä tässä työpajassa eri tyylilajeista tehtiin oli mielestäni ihan ok ja en kokenut mitään tyylilajia tässä kontekstissa epämiellyttäväksi tekijänä tai katsojana. Oli siellä yksi tosi pieni katsojana epämukavaksi kokemani hetki joukossa, mutta yleisesti ottaen oli ihan turvallista tutkia ja kokeilla näitä juttuja tässä ryhmässä. Se pieni epämukavuuden hetki tapahtui silloin, kun eräs ryhmästä nimenomaan julmuuden teatteria kokeiltaessa päätti kiertää yleisönä olleen ryhmän selän taakse sen painajaismaisen hahmonsa kanssa. Ei siinä tilanteessa mitään voimakasta pelkoa tai ahdistusta syntynyt, mutta joku kevyempi tunne sieltä samasta tunneperheestä ehti ilmoittaa itsestään. Se näkyi siinä, että hartiat jännittyivät ja tuli tarve suojautua. Toisaalta, kun sen teki minulle entuudestaan tuttu ihminen, niin vaikka se selän takana hiippailu, ääntely ja hipsuttelu olivat tekoina sellaisia, mitkä vähän ahdistavat minua (oisko lieviä ongelmia luottamuksen kanssa), niin tilanne ja siinä tapahtuneet asiat olivat aivan ok. En sano tätä siksi, että olisin tuossa hetkessä erityisesti panikoinut, vaan koska en välttämättä ole ainoa, jolla herää sama reaktio ja suojautumisen tarve. Toisaalta tuossa tyylilajissahan se ei haittaa yhtään, jos yleisöllä on epämukava, koska se on vähän niinkö tarkoituskin. Eli siinähän kävi juuri, kuten pitääkin, kun katsojana harkitsin pakenemista tilasta.

Toisaalta, kun jokaisesta tyylilajista ehdittiin kokeilla yksi tai kaksi puolikkaassa ryhmässä toteuttavaa harjoitetta, niin ei siinä nyt niin syvälle mihinkään tyylilajiin sukelleta, että siinä ehtisi sen suuremmin ahdistua. Ryhmänähän siinä koko ajan oltiin. Vaikka lavalla ollessa teki yksin sitä toimintoa, niin koko ajan kaikilla oli se yhteinen tieto siitä, mitä tyylilajia ollaan tavoittelemassa. Tilanne oli turvallinen, jolloin siellä voi kokeilla myös äärialueen ilmaisullisia juttuja, joita mm. Artaud’n teatterityylilajista löytyy. Ymmärrän kyllä täysin, miksi työpajan lopussa kun ryhmä sai valita yhden tyylilajin, josta tehtäisiin toinenkin harjoite, niin ryhmä valitsi Artaud’n teatterin. Se oli selkeästi kokeilluista erilaisin ja oman ilmaisun rajojen kokeilemista mahdollistavin. Totta kai tehdään sillä ja olin ihan muina monstereina siellä mukana herättämässä henkiin uusia hirviöitämme, joita toisessa harjoitteessa teimme.

Kahvia

Se, mitä työpajassa pääosin tehtiin toimintojen osalta ilahdutti minua suuresti hyvin monella tasolla. Keitimme nimittäin miimisesti kahvia kaikilla kokeilluilla tyylilajeilla, mikä on myös ohjeistettu Elina Kilkun kirjassa jokaisen tyylilajin osalta. Vaikka tätä miimisten toimintojen klassikkoa on tullut tehtyä rasitukseen asti improkursseille, en edelleenkään en edelleenkään hallitse sitä tai suostu keittämään miimistä pannukahvia. Ei vaan taivu mieli, vaan keitän itsepäisesti suodatinkahvia, mikä on monivaiheisempaa ja rasittavampaa toteuttaa miimisesti. Hemmetin suodatinpussi, miksi se on niin vaikea hahmottaa miimisesti? Mittalusikkakin menee yleensä vähän miten sattuu. Suodatinkahvin keittämisessä vain on aivan liikaa vaiheita toteuttaa tarkasti tai siis siltä se tehdessä tuntuu. Asia, mikä on käytännössä arjessa tosi yksinkertainen, osoittautuu miimisesti toimiessa absurdin monimutkaiseksi. Kun tähän näkymättömän maailman tarjoamaan haasteeseen lisätään mukaan tyylilajien mukaisia määreitä, siitä tulee täysin käsittämätöntä touhua. Vai miltä kuulostaisi kahvin keittäminen veden alla tai painajaisessa tai vaikkapa aika ajoittain jotain koomista tehden ja sen selkeästi yleisölle esittäen? Se oli hauskaa ja vähän raskastakin. Erityisesti ekspressionismin painajaismainen kahvinkeitto oli ihan tuskaa. Sen lisäksi, että painajaismaisten mielikuvien kanssa oli tukalaa, niin siinä tuli ihan fyysisesti hiki, kun touhun ajan kuvitteli, että katto on liian matalalla.

Eeppistä yksinpuhelua ja väsymistä

Tässä työpajassa itselleni hieman yllättäen haastavimmaksi osoittautui Brechtin eeppinen teatteri. Se oli yllätys siinä mielessä, että eeppinen tyylilaji on entuudestaan tuttu, mutta muutoin hapuiluni oli täysin ymmärrettävä. Haastavuus nimittäin tuli siitä, että tämä oli ainoa tyylilaji, missä piti käyttää puhetta. Minulla on yhä edelleen aversiota julkista yksinpuhumista kohtaan, sillä se on luontainen taipumukseni, jonka olen vuosien saatossa tietoisesti hiljentänyt. On vaikea antaa itselleen siihen lupaa ja sen tulee huomaamaan lähes jokainen ohjaaja, joka yrittää ohjata minut ”puhumaan mitä vain”, kun olen yksin lavalla. En pysty tai jos pystyn, alan hetken päästä kommentoida oman puheeni aiheita. Lyhyetkin monologit ovat minulle vaikeita, jos olen liian tietoinen itsestäni. Tämä on yksi, mutta ei ainoa, syy siihen, miksi monet hahmoistani ovat käytännössä mykkiä. Monissa esimerkiksi jonkinlaisten naamioiden avulla syntyneet hahmot olisi hyvin tietoisesti pakotettava puhumaan. Se vähän rikkoo sen hahmon perussyntymekanismia vastaan, koska se ei ole järjellä synnytetty hahmo. Minun ainakin on vielä vaikea tehdä tuommosta tietoista puhumaan pakottamista ilman, että samalla herää myös itsekriittisyyteni ja ironisuuteni inhottavimmat puolet. Siinä, kun pakotan hahmoni puhumaan tilanteessa, jossa se ei tunnu luontevalta tai olen yksin, niin se hahmo yleensä sammuu ja tulen kivuliaan tietoiseksi itsestäni. Se ei ole hyvä mielentila improvisoida puhetta.

Puhuin kyllä sen kahvinkeiton ajan, sillä ajatuksella, että tarkoitus on etäännyttää, eikä luoda illuusiota. Eeppisessä teatterissahan sitä hahmoa ei sinänsä välttämättä perinteisessä mielessä edes ole, koska ei ole pyrkimystä luoda illuusioita. Siinä on se näyttelijä ja on lupa astua ulos kohtauksesta kommentoimaan asioita. Eikä siinä ainoa haaste ollut se, että yksinpuhuminen julkisesti tuntuu edelleen haastavalta. Siinä on myös se vaikeus, että minun on joskus tosi vaikea keskittyä mihinkään, kun kaikki puhuvat yhtä aikaa omaa juttuaan. Olen huomannut sen monissa lämppäreissä ja improtekniikoissa, että alan uupua, koska en pysty sulkemaan aivoja toisten puheelta täysin. Niin ei käy aina, mutta niin käy usein. Silloin, kun en ole täysin keskittynyt toimintooni alkaa ympäröivä melu käydä sietämättömäksi. Nyt selkeästikään en koko ajan ollut, koska piti paitsi keittää kahvia, mikä oli älyllistä toimintaa, niin piti myös kommentoida asioita. Jos tuo miiminkahvinkeitto olisi minulle rutiinia siinä mielessä, että pystyisin sen tekemään ajattelematta asiaa sen kummemmin, niin puheen tuottaminen kevenisi huomattavasti. Silloin todennäköisesti myös vähenisi ympärillä olevan hälyn väsyttävä vaikutus omille aisteille, koska en ehtisi tietoisesti rekisteröidä sitä. Ei se kuitenkaan kokonaan poista sitä vaikutusta, mitä päälle puhumisella on. Kun oli tehty kuitenkin koko työpajan ajan käytännössä aina viidellä hengellä simultaanikohtauksia, niin kyllä se väsyttää eri tavalla, kuin jos lavalla olisi yksi tai vain kaksi ihmistä kerrallaan. Aistiärsykkeitä vain on paljon ja se alkaa väsyttää.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä pikaleikkauksesta tyylilajeihin. Tuli paljon asiaa, mistä ei pystynyt tässä ajassa sisäistämään juuri enempää, kuin joitain lisämääreitä jo tuttuihin tyylilajeihin. Se ei kuitenkaan haitannut tässä yhteydessä, koska ei ollut mitään ennakko-odotustakaan sen suhteen, että nyt opin kaikista tyylilajeista kaiken. Ei, vaan tulin tilanteeseen ajatuksella, että saan kaikista vähäsen lisää tietoa ja ideoita. Tuon reilun tunnin aikana sai käsityksen siitä, mitä voisi olla kiinnostavaa kokeilla ja tutkia vielä enemmän. Tämän työpajan tavoite tuli siis kirkkaasti täytettyä ja heti matkan alussa ollut työpaja toimi hyvänä lämppärinä koko teatterilaivamatkalle.