On paljon ihan blogin aiheisiin liittyviä tekstejä kesken ja julkaisematta. On myös monia tekstejä eri tapahtumista ja kokemuksista, jotka olisin voinut kirjoittaa, mutta ne jäävät kai kirjoittamatta. Eikä se haittaa, sillä ei kaiken tarvitse tekstiksi taipua, jotta muistaisin sen kokeneeni. Nyt vain huomaan, että en voi sivuuttaa elefanttia huoneessa, vaikka kuinka yritän. Se synkkyys, joka mieleni ajoittain valtaa, on taas viime päivinä näyttänyt maailman pimeämpänä ja rumempana, kuin se oikeasti on. Sitä on ehkä vaikea tajuta, jos ei ole kokenut, miten voimakkaasti se alakulo voi vaikuttaa omaan mieleen ja kehoon. Tajusin tänä aamuna tuijottavani tyhjää kättäni, eikä mielessäni ollut mitään muuta kuin tyhjää pimeyttä. Kävelin töihin ja tajusin, että minulla ei ole aavistustakaan siitä onko minulla jalkoja. Liikun, mutta se tuntuu täysin epätodelliselta, koska ainoa, mitä tunnen on sellainen raskas sumu. Ympäröivä maailma tuntuu yhtä todelliselta, kuin videopelien rakentamat maailmat. Se on ympärilläni, mutta minä en voi sitä koskettaa, eikä se voi koskea minuun. No auton alle voisin jäädä, jos aistini olisivat täysin mykät, joten sentään hyvä, että kuulo ja näkö jollain tapaa toimivat. Juuri hengissäpysymistä suurempaan toimintaan ei ole energiaa tai tahtoa.

Menen töihin, koska olen sen verran toimintakykyinen, että pystyn sen tekemään. Maa vetää puoleensa, mutta on yhä sen verran energiaa, että pystyn liikkumaan ja toimimaan. Aamu ja ilta ovat pahimmat, sillä silloin olen yksin sen sisäisen pimeyteni kanssa. Joskus ajattelin, että ehkä sää vaikuttaa eniten mielialaani. Kun kuljen kuulaassa auringonpaisteessa ja tajuan mieleni olevan mustaakin mustempi, ymmärrän että se ei ole todellakaan niin yksinkertaista. Ei millään tasolla. Tämä synkkyys on voimistunut viime vuosina ja se tulee sellaisina aaltoina, että välillä on vaikea edes tietää, mikä iski, kun kaikesta yhtäkkiä katoaa ilo. Se ei välttämättä ole päällä 24/7, mutta sen tuntee, että se ei ole vielä valmis poistumaan. Kun ympärillä ei ole ketään tai mitään, painovoima viimein vaikuttaa koko voimallaan ja olo tuntuu painavammalta kuin koskaan. Toisaalta oloni voi tuntua myös epätodellisen painottomalta hetkinä, jolloin en erota sitä olenko olemassa vai kuvittelenko vain. Se on outo, ehkä vähän pelottavakin olotila, kun oma maailma kutistuu oman käden ulottuvuuden rajaamaksi kokonaisuudeksi. Jos yletän fyysisesti koskettamaan jotain, pystyn havaitsemaan sen, mutta sen alueen ulkopuolella olevaa todellisuutta ei ole olemassa. Tai on, mutta minä, mitä ikinä se tarkoittaakin, en ole osa sitä. Minä olen käpertynyt itseeni ja sulkeutunut muurini taakse. Silmissäni on kuollut katse, joka hämmentää itseänikin, kun katson kasvojani peilistä. Olen siinä, mutta en ole.

Syy, miksi kirjoitan tämän, on se että tajuan pahentavani oloani itse. Syventäväni kuoppaani tarpeettomasti. En anna mieleni hakea lohtua ja voimaa sieltä, mistä tiedän sitä saavani. Yritän pärjätä yksin. Yritän antaa itseni olla sellainen, kuin olen juuri nyt. Olla tässä pimeyteni kanssa. Se ei vaan toimi kovin hyvin, sillä en anna itselleni lupaa juurruttaa itseäni myrskyn keskelle, vaan annan sille luvan töniä itseäni haluamaansa suuntaan. En käytä sitä voimaa, jonka tunnen lämmittävän sydäntäni, en anna itselleni lupaa olla heikko ja tarvitseva, vaikka olen ja tiedän sen. En anna itselleni lupaa kaivata lohtua ja tukea, vaikka tarvitsen. Mieluummin hajotan itseäni ja annan pelon ja ahdistuksen näkyä ympäristööni apatiana ja aggressiona. Hetkittäin unohdan sen kaiken. Olen normaali toimintakykyinen aikuinen ja vasta, kun ovi sulkeutuu toisten takana mieleni mustuus palaa. Olen vihainen, olen peloissani ja olen ihan helvetin heikko. Haluaisin, että joku halaisi ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Haluaisin, että joku puhuisi minulle ystävällisesti ja rauhoittavasti, mutta kieltäydyn tekemästä sitä itse. Kieltäydyn olemasta itselleni se lohtu, jota tarvitsen. Se on minun tragediani.

En kuitenkaan ole enää niin kova ja itselleni, että jatkaisin tätä henkistä näännyttämistä loputtomiin. Annan periksi sille, että sen on oltava minä, joka lohduttaa minua, kun on paha olla. Sen on oltava minä, joka halaa niin, että sielussa saakka tuntuu, kun ei meinaa jaksaa. Sen on oltava minä, joka sanoo kauniita ja lohdullisia sanoja, sillä kukaan muu ei niitä tule sanomaan. Se on yksinäisyydessä kauheinta ja toisaalta lohdullisinta, että on kuitenkin joku joka voi sen tehdä, jos ei anna itsepäisyytensä ja itsesäälin estää itseään toimimasta. Voin tehdä sen, koska minulle on annettu avaimet siihen lukkoon, jota en osannut aiemmin avata. En voisi tehdä sitä ilman, että minua olisi aiemmin autettu. Ilman, että olisin joskus kokenut lempeyttä ja saanut apua ulkopuolelta. En osaisi auttaa itseäni, koska en minulla ei olisi mitään keinoa siihen. En uskoisi ansaitsevani mitään muuta kuin sääliä, joka saa minut värähtämään inhosta. En uskoisi ansaitsevani tulla nähdyksi ja rakastetuksi myös silloin, kun mieleni synkkenee ja minun on vaikea hengittää tai sietää itseäni. En uskoisi ansaitsevani mitään hyvää ja siksi antaisin synkkyyden paiskoa itseäni, voimatta tehdä asialle mitään.

En minä voi estää itseäni tuntemasta masennusta tai surua. Enkä tahdo tehdä niin. Voin kuitenkin antaa itselleni mahdollisuuden kohdata ne tunteet tasapainoisesta asemasta. Auttaa itseäni asettamalla jalkani maahan ja pysähtymällä siihen. Katsomaan itseäni myötätuntoisin silmin ja antamaan sille voimalle sisälläni luvan tulla lähemmäs ja koskettaa. Antaa myötätunnon ja rakkauden laittaa kätensä olkapäälleni ja katsoa sitä, mitä olen koettanut vältellä. Ei peläten ja inhoten, vaan uteliaasti ja empaattisesti. Se viha, suru, pelko ja ahdistus, joka minusta purkautuu voi olla vaikea kohdata, mutta voin tehdä sen, kunhan annan itselleni luvan. En olisi pystynyt siihen eilen, en toissapäivänä tai sitä edeltävänäkään päivänä. Tänään tuntuu, että pystyn. Tänään tuntuu, että jaksan katsoa itseäni ja antaa sen, minkä pitää tapahtua, tapahtua. Annan itselleni luvan tuntea ja toipua. Nojata siihen lohtuun, jota kaipaan ja koetan itseltäni kieltää. Antaa itseni uskoa siihen, minkä toivon olevan yhä totta, ei siitä huolimatta kuka olen, vaan siksi että olen se kuka olen. Sillä se käsi, joka on nyt olkapäälläni voi olla mielikuvitukseni tuote, mutta sen on asettanut siihen rakkaus ja empatia, halu kohdata minut ja olla lempeä juuri minulle. Se on valo, jota olen etsinyt, eikä se ollut hukassa missään vaiheessa, minä vain suljin silmäni siltä, koska en halunnut nähdä itseäni sen valossa.

Lempeys pimeyttäni kohtaan olkoon lahjani itselleni tänään. Jossain vaiheessa tämän pimeyden voima heikkenee ja minun on taas helpompi olla. Siihen saakka voin olla läsnä itselleni, kuulla pimeyteni äänen ja kertoa, että kaikki tulee vielä järjestymään. Saa pelätä ja silti tietää, että se ei ole kaikki mitä on. Tämän tekstin kirjoittaminen helpotti hieman. Ei se paino ole kokonaan vielä poistunut, mutta mieleni tuntuu vähän valoisammalta ja se on pieni askel kohti jotain, mikä tulee tämän pimeyden jälkeen. Jotain mikä tulee, kun jaksan taas nousta itsesäälikyyrystäni ja nähdä maailman sellaisena, kuin se on, eikä kuten sen synkkyyteni läpi tulkitsen.