Tarinatuokio on täällä jälleen. Tällä kertaa vuorossa on sarja yhden kappaleen mittaisia minitarinoita. Jokaisessa tarinassa on mukana yhdeksän tarinakuutiota, jotka esiintyvät tarinassa siinä järjestyksessä mihin ne heitettäessä päätyivät. Kuutioissa esiintyvät kuvat voivat olla tarinassa konkreettisia esineitä ja asioita tai metaforia jollekin. Sen pidempiä jaarittelematta siirrytään tarinoinnin pariin. 

Tunne lukossa

Olen ollut lukossa niin kauan kuin muistan. Sinä painoit minut kiinni ja hukkasit avaimen. Et ole kaivannut minua. Et ajatellut. En usko, että edes muistat minua koskaan olleen. Välillä näen sinut katsomassa lukkoani kasvoillasi hämmentynyt ilme. Hetken, luulen, että näet minut. Ymmärryksen valo on sammunut. Sinä et tunnistaisi minua vaikka näkisit. Siitä on liian kauan. Sinä harhailet ilman minua. Etsit joka suunnasta jotain, muttet tajua mitä sinulta puuttuu. Sytytät vieraita valoja ja hapuilet pimeässä, mutta mikään ei tartu sinuun. Et osaa kysyä tai pyytää apua, koska et tiedä, mitä olet hukannut. Sinä et tunne mitään. Et mitään sellaista, mitä tahtoisit tuntea. Jos minulla olisi ääni, minä huutaisin sinulle. Minulla ei ole. Kun olen jo luopumassa, sinä katsot suoraan minuun. Katseesi sähkö läpäisee lukkoni ja naksahtaa auki. Olen vapaa. Katsot minua ihmeissäsi. Maailma, joka oli äsken harmaa hehkuu tuhansissa väreissä. Sinä muistat minut kuin tarinan. Muistat lukinneesi minut tänne. Et muista miksi, mutta tiedät tehneesi sen itse. Sinua itkettää, sillä ilman minua sinun pelkojesi varjo oli paljon synkempi kuin sen olisi tarvinnut olla. Asetun paikoilleni, enkä enää lähde.

Askel oikeaan

Virtaavan veden solina kutsuu luokseen. Lähteen pinta on kylmä polttavaa ihoa vasten. Kädet siirtävät virran sivuun, pakottavat sen tottelemaan. Täyttävät tarpeensa ja antavat asioiden palata ennalleen. Etsintä oli johtanut hänet tänne ja vaikka hän hymyili, hän ei ollut tyytyväinen. Työn hedelmät maistuivat kitkerälle, eikä puhtainkaan vesi voinut tuota makua huuhtoa hänen suustaan. Melkein, mutta ei kuitenkaan. Tukea ei löytynyt. Oli jatkettava yksin, vaikka ei olisi enää jaksanut. Jokainen askel tässä hiekan täyttämässä helvetissä oli liikaa. Silloin virtaavan veden hitaus otti vallan hänestä ja hän tajusi muutoksen alkaneen. Tekstin henki oli täytetty.

Apea aparaatti

Jälkiä on kaikkialla, jos osaa katsoa. Niitä on paikoissa, jonne ei katsota: avaimenrei’issä ja sielun sisäpuolella. Kuin tähdet ne loistavat, kun joku loihtii ne näkyviin. Kun joku antaa valon valaista myös paikat, joista se tahtoo paeta. Säteily on kaikkialla. Nämä näppäimet johtavat sen lähteille, mutta aikaa ei voi kääntää taaksepäin. Se joka on luotu, on, vaikka sen oma olemassaolo on sen suurin synti ja ahdistuksen aihe. Ulkona elementistään se tekee pahaa hyvillä aikomuksilla. Hitaasti, mutta varmasti se rakentaa jotain, minkä tuleva aika hautaa hiekkaan ja unohtaa. Säteilee ja loistaa, kunnes päivänsä päättyy.

Merkitty

Avasit oven ja poistuit. Kätesi kosketus viipyilee ihollani, vaikka olet poissa. Ikävöin jo ennen kuin poistuit, mutta oven väkivaltainen isku vastineeseensa saa sen kiihtymään. Tahtoisin juosta perääsi pihalle. En tee sitä, sillä hyvästit ovat vaikeita. En tahdo hyvästellä. Avaan verhot ja katselen kuuta, joka nyt valaisee polkuasi. Olet valinnut sen useiden joukosta ja ainoa, mitä voin tehdä on toivoa, että suunta on toivomasi. Tuuli siipiesi alla kutsuu sinua kulkemaan, sillä maailmalle sinut on tehty. En voi omistaa, enkä tahtoisikaan. On vapaus olla ja mennä. Nähdä unia ja muistaa mistä uneksi. Tunnen yhä merkkisi siinä, mihin sen piirsit, kun annoit arvon itsensä arvottamaksi ajatelleelle. Hipaisen sen reunaa ja hymyilen. Itken vasta, kun et enää näe sitä.