Tutustu klovneriaan! -kurssi 2019 (Helsingin työväenopisto)

Välillä tulee tehtyä päätöksiä hieman lyhyemmällä varoajalla. Tällä kertaa sellainen päätös johti Helena Lemisen ohjaamalle Tutustu klovneriaan! -kurssille. Kloveneria on semmonen aihealue, mitä kohtaan minulla on hieman ennakkoasenteita ja toisaalta olen myös utelias tutkimaan sitä, mitä se oikeasti on. Se, mikä minut lopulta houkutti juuri tälle kurssille oli tietysti omiin aikatauluihin sopiva ajankohta sekä kurssin kuvaus. Ajatus siitä, että täällä ei keskitytä luomaan ja työstämään omaa pelleä, vaan tutustutaan klovnerian perusperiaatteisiin oli mielestäni tässä kohtaa varsin houkutteleva. Haluan tietää mikä tämä pellejuttu oikeastaan edes on. Miksi kannattaisi pukea punainen nenä päähän? Pellet, tai siis ainakin osa pellehahmoista, ovat kuitenkin mielestäni hitusen karmivia tyyppejä, joten halusin selvittää, mikä syy minulla voisi olla tuollaiseen maailmaan lähteä. Siksi lähin avoimin mielin tälle kurssille pelleilyä kokeilemaan ihan käytännössä. Miten muuten se selviäisi, mikä jutun juju, kuin itse kokeilemalla.

Paljonhan siinä, mitä tehtiin oli tuttuja elementtejä impro, naamioteatteri ja näyttelijäntyön-kursseilta. Ehkä se mikä itseni kurssilla hieman yllätti oli, miten paljon imitointi ja matkiminen ahdistaa minua. Matkiminen on ok, silloin kun itse bongaa joltain jonkun kiinnostavan jutun, jota haluaa kokeilla. Pakotettu matkiminen, kuten toisen kävelytyylin kopiointi, koska se on annettu tehtäväksi on usein sellaista puuhaa, mistä en jaksa innostua. Tavallaan siinä ei ole menty kiinnostus edellä, vaan suorittaminen edellä. Minun pitää kopioida tämä kävely, ei siksi että siinä on jotain, mikä minua kiinnostaa, vaan koska se kuuluu harjoitteeseen. Oma epämukavuuteni imitoinnin kanssa kulminoitui toisena päivänä, kun olimme kopioineet toisen kurssilaisen kävelytyylin ja seisoimme neljän muun ryhmäläisen kanssa rivissä punanenät päässä. Opettaja ohjasi sivusta ja kun hän kosketti selkään piti päästää joku ääni. Ekalla kerralla päästin jonkun geneerisen äänen, mutta toisen, paljon myöhemmin, tapahtuneen kosketuksen kohdalla en päästänyt mitään ääntä. Kolmannella kosketuksella ärsyynnyin ja poistuin rivistä.

Osin se johtui siitä, että punainen nenä tuntui epämukavalta ja minua aivastutti koko harjoitteen ajan. Ilmeisesti en siinä kohtaa osannut hengittää oikein suun kautta, vaan hengitin nenän kautta, mikä ei oikein toimi muovisen nenän kanssa. Toisaalta olin myös koko ajan tietoinen siitä, että siinä rivissä seison minä itsenäni. Olen toki vähän normaalista poikkeavassa ryhdissä ja punainen nenä päässäni, mutta siinä ei ole mitään hahmoa. Siinä ei ole fiktiota ollenkaan. Se fyysinen kopiointi ei tuottanut mitään hahmoa intuitiivisella tasolla, joten kaikki mitä siinä hetkessä olisin pystynyt tuottamaan olisi tullut rationaalista kautta. Se ei yleensä ole hirveän hyvä juttu, sillä kuten opettaja usein muistutti: pellet eivät ole erityisen älyllisiä hahmoja. Niinpä siinä kun olen täysin rationaalisen mieleni ohjaamana läsnä ja opettaja yrittää ohjata päästämään jonkun äänen turhaudun. Poistuin siitä rivistä hieman turhan kiukkuisen mutinan saattelemana siitä niistämään nenäni, kun se harjoitus vaan jatkui ja jatkui, ilman tietoa siitä, milloin tulee tauko. Menin taka-alalle, koska minulla ei ole tapana pitää nenäliinoja taskuissani tai muutenkaan lähettyvillä.

Nyt yksi tärkeä huomio, minkä tästä tilanteesta tein oli se, että reaktioni ylitulkittiin. Toisaalta myönnän, että siinä varmasti oli kaikki elementit, jotka viittasivat siihen, etten tosiaankaan halua tehdä tätä harjoitusta ollenkaan. Se oli tavallaan totta, mutta olin kyllä aikonut palata vielä kokeilemaan, kunhan saisin tietoisuuttani häirinneen nenäasian hoidettua. En kuitenkaan palannut harjoitteeseen, vaan menin muun ryhmän kanssa yleisöön. Miksi? Pääsyy oli se, että taka-alalle poistumiseni aikana opettaja oli muuntanut tilanteen paritilanteeksi eli nyt neljä lavalla ollutta tyyppiä olivatkin kaksi paria. Siihen tilanteeseen olisi ollut todella vaikea palata viidenneksi pyöräksi. Jos minulle olisi sen rivissä olon tai sitä edeltäneen kävelyn aikana syntynyt joku hahmo, niin olisin kyllä röyhkeästi vaan mennyt takaisin mukaan lavalle. Nyt, kun olin hahmon suhteen täysin tyhjän päällä, tuntui järjettömältä edes harkita sellaista. Niinpä menin katsomoon. Eikä siinä mitään sen ihmeempää tapahtunut, eikä siinä ole mitään pahaa, että poistuin. Siinä hetkessä tuli pohdittua oman ohjaamisenkin kannalta, että tilanteen voi ohjaajana, joko rakentaa sellaiseksi, että hetkeksi poistuvan on helppo myöhemmin palata siihen tai sitten nostaa kynnys palaamiseen niin korkeaksi, että sen ylittääkseen pitäisi tehdä jotain todella isoa. Eilä tässä sinänsä ole mitään arvostelua tai arvottamista tuossa tilanteessa tapahtunutta kohtaan, sillä se mikä tapahtui, niin se tapahtui. Mietin vaan tulevaisuuden kannalta, miten voisi mahdollisesti jeesata ohjattavia palaamaan hetkellisen paniikin tai muun jälkeen takaisin ryhmään ja harjoitteeseen. Millä valinnoilla voisi ohjaajana nostamisen sijaan laskea palaamisen kynnystä?

Omat rajat

Etenen näköjään vähän takaperin tässä tarinassa, mutta ei se mitään. Palataan kurssin ensimmäiseen päivään ja toimintaani siellä, sillä voi myös osaltaan selittää miksi reaktioni tulkittiin niin kuin se tulkittiin. Teimme päivän alkupuolelle sellaista harjoitetta, missä musiikin soidessa kaikki tanssivat ja on bileet. Sitten, kun musiikki lakkaa kaikkien pitää jatkaa samaa liikettä ja päätyä istumaan salin toisessa laidassa olevalle tuolille. Jutun juju on se, että kierros kierrokselta tuolien määrä salin toisessa päässä vähenee, mutta kaikkien pitäisi silti istua tuolille. Eli käytännössä siis on pakko istua jonkun syliin. Siinä kohtaa, kun itse jouduin tilanteeseen, jossa olisi pitänyt istua jonkun syliin, nostin kädet pystyyn ja sanoin, etten halua tehdä sitä. Tämä on oikeasti tunnistettava ja pitkäaikainen haaste, jota en ole vielä täysin onnistunut purkamaan. Enkä ehkä ihan lähiaikoina siihen pysty tai mistä sen tietää. En nimittäin suostu varaamaan painoa toisen varaan. En myöskään pysty kaatumaan taakse jonkun toisen ottaessa kiinni.

Tämä toisiin tukeutumisongelma juontaa juurensa tosi kauas omassa historiassani. Esimerkiksi vanhojen tansseissa parini joutui sanomaan minulle, että minun pitäisi tangon (tai jonkun vastaavan tanssin) taivutuksessa luottaa häneen, eikä asettaa toista jalkaa kannattelemaan omaa painoani, kuten olin tehnyt. Se on henkinen semmonen juttu, että on pakko tehdä itsestään mahdollisimman keveä eli kontrolloida omaa kehoa. Jos minulla on ollut paljon henkistä kontrollointiä omaan painoon liittyen, niin on se ollut usein myös ihan fyysistä. Siksi olin oikeastaan aika mielissään siitä, kun muut tällä kurssilla imitoivat kävelyäni, jossa oli havaittavissa selkeä ja kuuluva kanta-askel. Kun olin nuorempi, niin kävelin käytännössä aina päkiöillä. Etenkin sisäliikuntatunneilla myös juoksin päkiöillä, koska salin lattiasta kuului tietyissä paikoissa todella kova ääni, jos siihen vahingossakaan osui kantapäällä. Koska siihen omaan painoon liittyi niin paljon kontrollia, häpeää ja ahdistusta, niin yritin kaikin tavoin pienentää ja keventää itseni, kun olin kontaktissa muihin. Siitä näkyy siis viitteitä toiminnassani edelleen. Sen vuoksi esimerkiksi kontakti-impro ei lajina minua erityisemmin houkuttele.

Eikä siinä toki ollut vaan se oma paino, mikä häiritsi, vaan myös se että en tuntenut oloani vielä turvalliseksi tuossa ryhmässä. Olen maininnut sen, että minulla menee usein aika pitkään ennen kuin lämpenen ja uskallan mennä fyysisesti lähelle muita ihmisiä. Nyt tuossa hetkessä minulla ihmisenä ei ollut sellaista hyväksyttyä ja turvallista fiilistä vielä, joten siinä tilassa oli aika mahdotonta tehdä mitään sellaista, mikä olisi vaatinut noin selkeää toisen henkilökohtaiseen tilaan änkeämistä. Sellainen kipukohta minusta siis löytyy ja se välillä vähän oirehtii. Olen toki jollain kurssilla jotain vastaavaa harjoitetta tehnyt ja tiedän, että olen istunutkin jonkun toisen syliin, että ei se ajatuksena ole mahdoton. Huomaan kuitenkin tekeväni ennen tuollaiseen tekoon ryhmästä arvion ryhmästä ja yksilöistä, että olisiko mahdollista ylipäätään tehdä pyydetty teko. No nyt ihan fyysisesti ottaen on sanottava, että suurin osa osallistujista oli todella paljon hennompia rakenteeltaan kuin minä, joten ihan jo siitäkin syystä tilanne oli täysin mahdoton aivoilleni. En vaan voinut ylittää sitä kynnystä tässä tilanteessa. Se ei ollut minulle mahdollista, joten jäin sivuun. Ei siinä mitään ihmeempää tapahtunut ja se on ihan ok sanoa, että tätä en halua tehdä. Olin sitten sivussa tuosta tuolileikistä ja jammasin muuten vaan muun ryhmän mukana.

Punanenän taikaa

Tästä päästään pienoisella aasinsillalla takaisin toiseen päivään ja siihen, että silloin toistettiin sama tuolileikki ajatus, mutta punanenät päässä. Opettaja oli tehnyt tauon aikana tuoleista katsomon ja nyt sitten kaikkien iloisten punanenien piti istua tuoleille. Paitsi, että tuoleja oli tietysti yksi liian vähän. Niinpä, kun muut istuutuivat, niin siinä minä seisoin punanenä päässäni katsellen tilannetta. Se oli siis opettajan tapa löytää vapaaehtoinen improvisoimaan pieni tilanne punanenä päässään. En oikeasti tiedä miksi tämä haluttiin tehdä tällaisen tuolileikin kautta, se on valinta ja ihan ok minulle, että se tehtiin niin. Toisaalta, jos olisi ihan vaan kysytty vapaaehtoista tätä tehtävää tekemään, niin olisin ollut joka tapauksessa vapaaehtoinen, koska halusin saada tuon lyhyen viikonloppu kurssin aikana edes yhden positiivisen kokemuksen se hiton nenä päässäni. Päädyin siis improvisoimaan pellenä kohtauksen, jossa pitää vain tulla ovesta sisään, kun kello soi ja poistua, kun se soi uudestaan. Ei tarvitse tehdä mitään tai yrittää hauskuuttaa ketään, mikä sopii minulle tosi hyvin. Aina silti tapahtuu jotain, vaikka ei tietoisesti tekisi mitään. Tämä kokemus oli oikeastaan kurssilla itselleni valaisevin sen suhteen, miksi minun kannattaa kokeilla klovneriaa.

Siinä on paljon samaa, mitä tunnistan improsta ja naamioteatterista eli siinä pääsee johonkin toisenlaiseen tietoisuuden tilaan, missä on helppo olla just semmonen, kun sattuu sillä hetkellä olemaan. En sinänsä hirveän tarkasti muista, mitä kaikkea siinä hetkessä tapahtui, kun olin siinä muiden edessä lavalla. Muistan sen, että siinä oli aika helppo olla. Toisaalta joka kerta, kun opettaja sivusta huusi ”silmät auki”, niin muista oikeasti hätkähtäneeni ja siellä vilahti kaikenlaisia tunteita pelästyksestä lievään aggressioon. Vähän riippui millaisena hetkenä se ohje tuli. Saman ehkä huomasin tässä, kuin siinä pellerivissä, että minun pellestäni ei kuulu ääntä. Joutuisin tietoisesti pakottamaan jonkun äänen ulos, koska se ei luontevasti ja intuitiivisesti tule. Aika mykkä kaveri oli tämä pelleni. Toinen, mikä tuli opettajan ohjeiden avulla huomattua oli se, että käteni olivat todella jännittyneet: sormet harallaan ja kädet vähän irti kropasta. Yhdessä kohtaa paljastui myös ihan pieni tiedon jyvä minusta itsestäni, kun opettaja käski katsomaan vasenta kättäni ja katsoin automaattisesti ensin oikeaa. En nimittäin aidosti välttämättä tunnista kumpi on oikea ja vasen käsi, jos toimitaan ei-älyllisellä tasolla, vaan nopeiden intuitiivisten reaktioiden tasolla. Se on tiedollinen leima ja jos ollaan ihan ei-älyllisen hahmon kanssa lavalla, niin se ei ole tieto, jota voisin siinä mielentilassa käyttää. Se oli toki yleisön mielestä hauska pieni juttu, joten ei siinä mitään sen suurempaa hämminkiä ole. Tunnistan vaan sen, että minulle käy aika usein juuri noin, kun pitäisi yllättäen nimetä oikea tai vasen puoli kehostani. Tiedän kyllä kumpi on kumpi, mutta se on nimenomaan tieto, ei tunnettu tai kehollisesti muistettu asia.

Yksi sellainen juttu, mikä tuon pellen kautta myös näkyi on se, että minulla on tapana tehdä asioita intuitiivisesti vähän hassulla tavalla. Ei siis silleen, että se välttämättä olisi hauskaa tai voi se ollakin, mutta se on jollain tapaa epätavallinen. Muistan naamioteatterikurssilla heräämis-harjoitteessa tehneeni, omasta mielestäni siinä hetkessä, täysin loogisen ratkaisun ja käännyin jossain kohtaa istuma-asennosta mahalleni. Eli, kun oli jo noussut selältään istuma-asentoon, niin en jatkanut suoraan ylös, vaan päätin vielä tutkia lattiaa tarkemmin. Se yllätti muut kurssilaiset ja opettajankin, koska niin harvemmin käy. Tuossa ryhmässä kaikki suoritukset, jotka itse näin menivät aika selkeästi suoraan selältä istumaan ja sitten siitä ylös seisomaan, mikä on se päätepiste harjoitteelle. Saman tyyppinen hetki tapahtui nytkin, kun olin hyvin vaivaannuttavan pitkästi poistunut tilasta ja pidin jo kädellä kiinni kahvasta. Olin selin oveen ja vasen käteni oli selkäni takana kahvan päällä, jolloin opettaja kehotti minua katsomaan kahvaa. Muistan siinä hetkessä ajatelleeni, että tuohan mahdoton tehtävä. Kätenihän on kahvan päällä, jolloin jos yritän esimerkiksi katsoa olkani yli kohti kahvaa, en voi nähdä sitä, koska käsi peittää sen kahvan. Sitten tuli sellainen oivallus, että niin joo, mutta voinhan toki nähdä sen alhaalta päin. Niinpä kumarsin siinä aika syvään ja. edelleen toisella kädellä kahvasta kiinni pitäen, onnistuin katsomaan kahvaa. Se ei ehkä arkijärjellä ole se loogisin teko, mutta minun intuitiivisen mieleni kannalta se oli täysin loogista. Tietenkin teen niin.

Vapaata pelleilyä

Se sama näkyi myös silloin, kun ekana päivänä tehtiin vapaata pelleilyä ilman neniä. Jossain kohtaa, kun siinä neljän hengen ryhmässä tuli minun vuoroni tehdä ihan mitä sattuu huvittamaan, kun muut katsovat, niin päätin että haluan katsoa muita alhaalta päin. Jotenkin hyppäsin siihen lattialle johonkin kobra tai vastaavaan jooga-asentoon, voidakseni katsoa muita ryhmän jäseniä siitä perspektiivistä. Se oli siinä hetkessä impulssi, joka minulle tuli ja koska oli lupa tehdä mitä haluaa, niin toteutin sen. Arjessa en toki tekisi niin, koska olen ihan toimintakykyinen sosiaaliseen ympäristööni sopeutunut aikuinen ihminen. Lavalla tai muuten vaan esiintyessä voin seurata tuonkin tyyppisiä impulsseja, joita minulle aika usein tulee. Ne käväisevät mielessä ja sivuutan ne, mutta nehän ovat todella käyttökelpoisia juttuja tämän tyyppisessä ympäristössä. Kun on lupa olla naiivi ja höpsö, niin ne puolet minussa oikeasti vapautuvat ja alkavat kukkia. Opettaja sen ääneen totesikin, että se pellehahmoni oli elossa heti, kun astuin ovesta ja pysyi elossa koko sen, ties miten pitkään kestäneen lavahetken aikana. Kun saan tehdä sitä, mikä inspiroi ja toteuttaa sen minulle intuitiivisella tavalla, niin aika useasti se ”naamio syttyy” eli olen jotenkin transsissa tai poikkeavassa tietoisuuden tilassa.

Se ei itsestäänselvyys, että niin tapahtuu. Eivät kaikki hahmot lähde eloon. Se pelle voi hyvin helposti myös kuolla siellä lavalla. Sekin tuli koettua katsojan roolissa, kun se lavalla oleva pelle ei hengitä, niin yleisökin lakkaa hengittämästä. Se oli tosi outoa, mutta niin siinä kävi. Tuijotin sitä mitä lavalla tapahtuu tai ei tapahdu ja havahduin siihen, että pidätän katsojana hengitystäni. Sitä ei tapahdu silloin, jos se pelle on elävä ja hyvin konkreettisesti myös hengittää suun kautta. Se on outo ja vähän pelottavakin kokemus. Samoin yksi pellehahmo sai minut itkemään sekä oman traagisuutensa vuoksi että vähän pelostakin. En tiedä miksi, mutta jos kyseinen henkilö olisi sinä pellehahmona tullut millinkin lähemmäs minua, niin olisin juossut pakoon. Siinä oli jotain tosi kauhistuttavaa. Samaan aikaan surullinen ja myötätuntoa herättävä sekä pelottava hahmo. Muistin kyllä tosi hyvin siinä hetkessä, miksi pidän joitain pellejä pelottavina. Ihan vilpittömästi näin tällä kurssilla sekä lempeän hassuja pellehahmoja että ihan oikeasti pelottavia ja tuimia pellejä. Ei ole mitään yhtä oikeaa pellehahmoa, vaan jokainen luo itsestään ja omista lähtökohdistaan sen pellen.

Se ymmärrys, minkä tältä kurssilta otan matkaan sekä omien suoritusten että toisten tekemisen kautta on se, että tragedia ja komedia ovat tosi lähellä toisiaan. Komiikka voi joskus ja joillain pellellä syntyä nimenomaa traagisuuden kautta. Vaikka klovneria voi katsojasta olla keveää ja hauskaa, niin siinä saatetaan esiintyjän kannalta liikkua nimenomaan tosi kipeillä alueilla. Se, mikä on itselle jotenkin arkisessa todellisuudessa kiellettyä tai kiusallista, on se mistä syntyy klovnin ydin. Siinä ollaan aina vähän surun ja ilon välimaastossa. Siksi ehkä mainitsin tuon painoasian, koska jos tätä lajia rupeaisin harrastamaan enemmän, niin se on todennäköisesti yksi niistä kipukohdista, jonka joudun kohtaamaan. On niitä varmasti muitakin, mutta se on yksi aika todennäköinen, koska laji on hyvin vahvasti kehollista ilmaisua hyödyntävä. Olen ihan ok oman kehonpainon kanssa toimiessa tai jos joku muu tukeutuu minuun, mutta en useinkaan itse pysty tukeutumaan toisiin. Siinä mielessä mietin, että klovneria voi olla sekä vapauttava että tosi pelottava mahdollisuus itselleni. Tunnistaa, että on paljon kipupisteitä, joita ei ole vielä tullut avattua ja moni niistä on kehollinen. Sinänsä se voisi olla hyvä mahdollisuus tutkia niitä, mutta voi olla että hyppäys on liian jyrkkä tässä vaiheessa. En tiedä olenko valmis sörkkimään niitä juttuja tällä hetkellä. Voi olla että teen jotain vähän itselleni matalamman kynnyksen tutkiskelua näiden teemojen parissa ennen kuin lähden syvemmälle klovneriaan. Tai sitten käy niin, että hyppään pää edellä syvään veteen, jos tilaisuus aukenee. Ei sitä koskaan tiedä, sillä kumpikin on ihan mahdollinen lähestymistapa, joten aika saa näyttää, kumman tien valitsen. Tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen avaus itselleni ennalta vieraan lajin pariin ja jossain vaiheessa aion vielä klovneriaan perehtyä enemmänkin.

P.S. Opin muuten varmaan sadannennen, improsta tutun, ping-pong -harjoitteen logiikalla toimivan harjoituksen tällä kurssilla eli aina löytyy uusia variaatioita. Ei siis edelleenkään voi olettaa tietävänsä sääntöjä, jos joku sanoo tutun harjoitteen nimen. Siihen kannattaa tottua ja opetella päästämään irti tiedon taakasta, jotta voi omaksua uudet säännöt eri ryhmissä. Toki, jos leikkii aina samojen ihmisten kanssa, niin sitten voi ehkä pysytellä yksissä säännöissä. Muutoin kannattaa varautua oppimaan useita versioita.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑