Dräfti-klubi 7.9.2019 (Valtimonteatteri)

Sateisen epävakaa Helsinki ja hyvin piilotettu huoneteatteri tarjosivat puitteet syksyn ensimmäiselle, Valtimonteatterin järjestämälle, Dräfti-klubille. En oikeastaan edes tiedä, mitä kautta kuulin ensimmäisen kerran Dräfti-klubista. Törmäsin kai jossain sattumalta tapahtuman mainokseen ja totesin, että tuota haluan kokeilla. Hetken mietin onko minulla mitään riittävän kypsää luonnostekstiä tähän tarkoitukseen, sillä en ole pariin vuoteen juurikaan näytelmätekstejä kirjoittanut. Menneisyyden kirjoitusinnon jäljiltä kovalevyllä on kuitenkin useampi aloitettu tarina, joissa on osa dialogista paikoillaan, mutta joita ei syystä tai toisesta ole tullut saatettua kovinkaan valmiiseen kuntoon. Siellä muiden keskeneräisten tekstien joukossa oli kuitenkin yksi vähän pidemmälle pohdittu kokonaisuus, jossa on selkeästi tarinan kaari jo hahmottunut. Niinpä tätä syksyn ensimmäistä Dräfti-klubia varten lohkaisin siitä luonnoksesta muutaman kohtauksen mittaisen katkelman. Koska itse näytelmä ei etene mitenkään kronologisesti, niin valitsin tähän yhteyteen sellaisia kohtauksia, joilla on joku linkki keskenään ja jotka paljastavat sopivasti siitä, mitä muuta näytelmässä on tapahtunut. Toisaalta nämä olivat kohtauksista ne, jotka pienellä ”kill your darlings” -tyyppisellä editoinnilla sain muokattua mielestäni esitettävään kuntoon. Tällä tarkoitan sitä, että poistin armotta kaiken, mikä tuntui vähänkin ylimääräiseltä tai irralliselta. Yhden kirjoittamani irtovitsin sinne jätin, koska en keksinyt nyt siihen siirtymään mitään muutakaan ratkaisua. Se oli ainoa kohta tuossa 10 sivun pätkässä, minkä suhteen olin epävarma. Halusin kuitenkin kokeilla ja nähdä toimiiko se lavalla vai tuntuuko se irralliselta ja tyyliin sopimattomalta.

Hienoiseksi yllätyksekseni tuo viime hetkillä lähetetty käsikirjoitusnäyte siis hyväksyttiin klubille. No en ollut silleen yllättynyt, yllättynyt, koska mielestäni siinä on kiinnostava idea ja teksti on mielestäni pääosin hyvää, vaikka itse sanonkin. Lähinnä mietin vain dialogin toimivuutta lavalla, minkä vuoksi halusinkin tämän tekstin esitysmuodossa päästä kokemaan. Eipä siinä sitten auttanut muuta kuin odotella nähdäkseen, mitä ammattiohjaaja ja -näyttelijät saisivat tekstistä irti. Omasta kirjoitustyylistäni näytelmätekstien osalta voin taustatiedoksi kertoa sen, että kirjoitan todella vähän parenteeseja. Uskon vakaasti siihen, että ne voivat olla luettavaksi painetussa näytelmätekstissä lukijaa hyödyttäviä, mutta näyttelijöille ja ohjaajille ne ovat turhaa tietoa. Jos se tunne ja tunnelma, mitä tekstiin kirjoitan tai ne sanat, jotka jätetään sanomatta, eivät välity repliikeistä, niin silloin repliikkejä on syytä tarkastella uudelleen. Vaikka muutoin olen kirjoittajana pitkäsanainen selittelijä, niin näytelmäteksteissä en selittele. No ehkä siinä ekassa luonnoksessa näistä kohtauksista selittelyä vielä oli, mutta poistin sen tyyppiset pätkät ennen käsikirjoitusnäytteen lähettämistä. Samoin varsinaisesta käsikirjoituksesta poiketen, lisäsin kohtauksien nimien edelle numerot, jotta tekijät tietävät, etteivät ne ole näytelmässä peräkkäisiä kohtauksia. Sinänsä ne epäkronologisuudessaankin ovat kuitenkin jollain tapaa eheän kokonaisuuden muodostava paketti, joten en ollut huolissani sen suhteen pysyisikö yleisö mukana.

Itse klubi-ilta oli jännä kokemus. Olin todella univajeinen ja väsynyt tuona iltana, joten salaa toivoin, että käsikirjoitukseni olisi esitetty ekana. No niin ei käynyt. Oma tekstini oli illalla nähdyistä neljästä n. 10 minuutin katkelmasta viimeisenä esitysvuorossa. Onneksi oma väsymys vähän laantui, kun näki toisten teksteistä luodut esitykset ja kuunteli yleisön sekä tekijöiden kommentteja niistä. Huomasin, että en osannut oikein jännittää oman tekstin näkemistä, koska se on vähän aikaa levännyt teksti, jolloin siihen suhtautuu eri tavalla, kuin äskettäin kirjoitettuun tekstiin. Se on tietyllä tapaa etäännytetty minusta kirjoittajana. Voin tarkastella sitä tarinana ja sanoina, en niinä ajatuksina ja tunteina, joita sen kirjoittaminen on herättänyt. Tunnistan kyllä, että se on minun kirjoittamani, mutta henkilökohtaisen tason omistajuutta ei enää ole, vaan on kirjoittajan suhtautuminen tekstiin. Myönnettäköön kuitenkin, että kun olin nähnyt muut esitykset ja kuullut kaikki palautteet, niin siinä kohtaa hetken jännitti. Tuli sellainen ajatus: ”Mitä, jos en sittenkään kestä kuunnella ja katsoa omaa tekstiä esitettynä?”

Se oli turha pelko, kestin ja nautin siitä kokemuksesta. Oli hämmästyttävää nähdä, miten ne taustalla vaikuttavat ajatukset ja tunteet, mitä ei missään kohtaa sanota suoraan, nousivat sieltä esiin. Alateksti oli siis riittävän tunnistettaa ilman sen kummempia selityksiä, mikä oli aivan mahtavaa tajuta. Se tuli myös esityksen jälkeen yleisön ja tekijöiden kanssa käydyn palautekeskustelun myötä selväksi, että se mitä olin kirjoittanut riitti. Siellä oli riittävät vihjaukset, jolloin se mitä katkelman ohjaajana toiminut Sami Saikkonen oli näyttelijöiden kanssa sanojen takaa poiminut, juuri sen mitä olin sinne kätkenyt. Toisaalta he olivat löytäneet sieltä myös ilahduttavalla tavalla omia tulkintoja, joita en ollut edes tullut ajatelleeksi. Tunnistin kyllä, kun näin nämä valinnat lavalla, että teksti tosiaan tarjoaa tuonkin mahdollisen tulkinnan. Minusta se on aivan mahtavaa, että teksti on sellainen, mikä tarjoaa useampia mahdollisia tulkintoja. Ei minulla ole mielessäni mitään yhtä oikeaa tulkintaa tai tapaa, miten ehdottomasti haluaisin tämän kohtauksen tehtävän tai jonkun repliikin sanottavan. Ilahdun siitä, kun joku osoittaa jonkun toisen tai kolmannen tavan ajatella ja toteuttaa se sama kohtaus. Haluan jättää reilusti tulkinnan varaa teksteihini. Toisaalta haluan kuitenkin tarjota tarinan ytimen mahdollisimman puhtaana ja selkeänä, jolloin sen päälle on helppo rakentaa monenlaisia maailmoja.

Oli tosi kiinnostavaa kuulla yleisön vaikutelmia siitä pätkästä, koska vaikka en epäillyt sen olevan sekava, niin eihän se silti ihan selkein kokonaisuus ollut. Siinä oli kuitenkin kohtauksia näytelmän alusta, keskeltä ja lopusta, joten potentiaalisesti se voi olla haastava kokonaisuus. Kyllä se kuulosti kuitenkin uponneen ja herättäneen ajatuksia sekä hienoisen kiinnostuksen siihen, mitä kaikkea muuta tässä oikeastaan tapahtuu. Toisaalta itselleni kirjoittajana tämän kokonaisuuden näkeminen lavalla herätti myös miettimään käsikirjoituksen muita osia ja niiden merkitystä tarinalle. Aloin pohtimaan onko siellä kuitenkin sellaisia rönsyjä, mitä tämän tarinan kertominen ei oikeasti kaipaa. Se tarinan ydin kiteytyy aika hyvin nyt nähtyihin kohtauksiin. Siksi sivuutinkin katkelmaa valitessa monta valmiin oloista kohtausta, joiden merkitystä tarinalle epäilin. Siinäkin mielessä tämä oli valaiseva kokemus, koska tuntuu että se mikä on tärkeää juuri tässä tarinassa kirkastui itsellekin merkittävästi vasta, kun näin tekstin lavalle toteutettuna. Toki joitain ratkaisuja siellä oli, mitkä eivät koko kokonaisuuden kannalta olisi välttämättä helppoja toteuttaa tällä tavalla. Mahdollisia, mutta potentiaalisesti haastavia. Esimerkiksi se, että päähenkilö nuorena ja vanhana saman näyttelijän näyttelemänä voi olla haastava ratkaisu, koska nyt näkemättä jääneissä kohtauksissa on myös näiden kahden saman henkilön puolen välistä dialogia. Ei se kuitenkaan mahdoton ratkaisu ole. Tämä nyt nähty versio houkuttaisi muokkaamaan käsikirjoitusta vähäsen, jotta se olisi toteutuskelpoinen idea koko näytelmän kontekstissa. Eivät ne muutokset edes olisi erityisen suuria. Tuntuu, että haluaisin sen mahdollisuuden sinne jättää molemmille tulkinnoille. Se voi olla kaksi näyttelijää tai sitten yksi, näiden kahden hahmon välillä liikkuva näyttelijä. Eikä se edes vaatisi mitään ihmeempää puvustusta, vaan siis ihan jo fyysisen olemuksen muuttaminen riittäisi luomaan nuoruuden ja vanhuuden version samasta henkilöstä.

Tuossa Dräfti-klubilla nähdyssä versiossa oli yksi mahdollinen loppukohtaus koko näytelmälle. Olen alunperin itse asiassa kirjoittanut siihen vielä jatkon, mutta tiputin sen pois tästä versiosta ja kokeilin toimisiko tuo lopetuksena. Kyllähän se toimi ja oli hienoa kuulla, että sieltä oli ohjaajalle välittynyt tosi kirkkaana se, missä tilassa ja tilanteessa tässä ollaan. Kyllähän siinä selkeästi kuoleman äärellä ollaan. Silloin, kun olen tekstin alunperin kirjoittanut, niin halusin kirjoittaa siihen onnellisen lopun. Tarinan muut osat ovat nimittäin sanalla sanoen melko kylmääviä tunnelmaltaan. Alan kuitenkin taipua vähän sen kannalle, että tämä tarina ei voi päättyä niin. Jollain tasolla haluaisin tarjota sen katharsiksen ja vapautuksen, mutta se ei ehkä ole siinä muodossa uskottava tai tarpeellinen. Tämä oli siis ehdottomasti kokemisen arvoinen ja omia ajatuksiakin selkeyttävä kokemus. Minulle ainakin syttyi tuon illan myötä halu palata tämän tekstin äärille ja kirjoittaa se loppuun. En tiedä tuleeko siitä koskaan valmista esitystä minnekään, mutta olisi sääli jättää se kirjoittamatta valmiiksi, koska se on kertomisen arvoinen tarina.

Voin vilpittömin mielin ja sydämin suositella Dräfti-klubiin osallistumista oman tekstin kanssa. Se avaa omaa (keskeneräistä) tekstiä ihan eri tavalla, kun näkee sen muiden silmin ja kuulee miten yleisö sen kokee. Vaikka itse tunsin tekstini, niin huomasin nauravani yllättyessäni siitä, miten oivaltavalla tavalla joku asia oli toteutettu. Ylipäätään Dräfti-klubilla on niin mukavan rento tunnelma, että sinne kannattaa mennä ihan vaan nauttimaan jostain ennennäkemättömästä.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑